Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Romaanin jälkisanoissa selviää, että kirjailijan perheenjäsen on toivonut pitkää kirjailijalta lääkäriromaania. Nyt sentapainen on luettavana, sillä Riikka Pulkkisen uutuusromaani Viimeinen yhteinen leikki (Otava 2024) kertoo kokeellisen lääketieteen vaikutuksista yksilöihin.

Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa. Solidi kokonaisuus syntyy Eeliksen omaelämäkerrasta, jonka kronologista etenemistä lukija saa seurata palasina. Eeliksen kerrontapätkissä selviää Eeliksen ja lapsijoukon onnen kesät lääkäri Thomas Ekin hoitoleirillä. Lasten vanhemmat sallivat erityislapsilleen ”normalisoivan” testihoidon tai plasebon – kukaan ei tiedä. Eeliksen osuudesta selviää sekin, miten onni heilahtelee epäilykseen ja romahduksiin murrosiästä aikuisuuteen.

Nykyajassa Eeliksen vaimo Mai hätääntyy, kun Eelis katoaa odottamattomasti. Vaimon lisäksi miestä kaipaa parin kaksi päiväkoti-ikäistä lasta. Eeliksen etsintöihin liittyy Eeliksen lapsuudenystävä Nova, yksi Thomas Ekin hoidon kohteista. Tämä eriparinen etsintäpartio lisää romaaniin jännitettä, jota kirjassa on monella tavalla: lukija jahtaa Ekin hoitomenetelmiä, hoidettujen lasten kohtaloita, Main ja Eeliksen suhdetta, Novan ja Eeliksen suhdetta ja lopulta sitä, mitä kohti Eelis on menossa.

Yksi osa romaania käyttää sinuttelukeinoa. Se vie syynäämään Novaa. Jostain lintuperspektiivistä katseleva kertoja osoittaa sanansa ailahtelevalle Novalle, joka Main kanssa on kiihkeimpien Eelis-etsintöjen pyörteissä. En oikein ottanut omakseni tätä sinuttelukonstia.

•

Riikka Pulkkisen tapaan kerronta luistaa ja sanankäyttö on taidokasta. Tässä näyte siitä, miten Eelis kuvaa tapaamistaan Main kanssa ja uuden suhteen vaikutusta menneeseen:

”Uuden ihmisen myötä entinen aika sulkeutuu, ja sitä katselee joskus etäältä kuin vierailisi museossa ja näkisi lasikuvun alla miniatyyrikuvaelmia elämästä.”

Romaani käsittelee pitkälti mieltä ja siihen vaikuttamista niin kertomusten kuin psyykestimulanttien keinoin. Siten romaania voi lukea yhtenä tulkintana totuuksien suhteellisuuksista. Taas siteeraan Eeliksen kerrontaosuutta:

”Olin hyväksynyt limittäiset tarinat elämästäni, sen, miten ne putoamisen aikana valuivat suustani. Olin hyväksynyt, etten koskaan saisi täyttä selkoa siitä, mikä oli ollut totta.”

Ei lukijakaan saa siitä täyttä selkoa. Lukija saa tarinoita.

Pulkkinen käsittelee romaanissa myös ajan suhteellisuutta. Hän käyttää usein kirjassa ilmaisua ajan laskostumisesta, Joel Haahtelan romaaneista tuttua tapaa kuvailla ajankokemusten päällekkäin, limittäin ja lomittain asettumista.

•

Pulkkisen kaunokirjallisen kerronnan taitoa voi ihailla. Tällä lukukerralla kuitenkin etäännyin kuvauksesta ja kuvattavista. Näin romaanin tukipuut, jolloin romaanin maailmaan elävästi heittäytyminen törmäsi esteisiin, ja romaani venähti pitkäksi. Näin kävi minulle, jollekin toiselle lukijalle varmasti toisin.

Kiinnostavana koen romaanissa sen, että maaduttuminen lapsiperhearkeen kuvataan rauhoittuneesti. Tilanteen toinen puoli tulee myös esille: ”Lapsi kannetaan kotiin ja asetetaan kahden rakastajan väliin.” Toiset kestävät muutoksen hyvin, toiset eivät. 

Romaani pistää miettimään psyyken voimaa möyhentää kaikkia kokemuskerroksia, jolloin entinen voi sekoittaa nykyisen ja tulevan – samalla koko ihmisen lähipiirin. Romaani kertoo siten jokaisen ketjuuntuimisesta ja vaikutuksista muihin ihmisiin: yhden onni tai kärsimys ei ole vain yhden.

•

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki, Otava 2024, 411 sivua. Sain kirjan kustantajalta.