Pirjo Hassisen romaanit ovat ammattilaisen työnäytteitä. Niissä henkilöt pohjustetaan, ja psykologinen puoli on pohdittu. Kerronta kulkee ketterästi, sanavalmiisti.
Hassisen uutuudessa näkyvät Hassisen perustaidot. Pidin kiukkuisesta tunnelmasta, päähenkilön haastavuudesta. Muutama asia jäi kuitenkin minua tällä kertaa vaivaamaan, vaikka romaani oli sutjakka luettavaa.
•
Lähes 90-vuotias Eeva lähtee taksikuskin kanssa lapsuudenkodin raunioille. Hän toivoi mukaan myös sisarentytärtään, pian 80-vuotta täyttävää Marianne Klickiä. Naiset eivät ole juuri pitäneet yhteyttä sovittamattomien ristiriitojen vuoksi. Eevan yllätykseksi Marianne saapuu maalaiskylään poikansa Jannen kanssa.
Eevan hampaankoloa on lähes koko iän kalvanut, että Mariannen vuoksi hän menetti rakkaan siskonsa. Eeva kutsuu kartanoon adoptoitua Mariannea Äpäräksi ja yrittää pakottaa kopean rouvan tunnustamaan alhaisen syntyperänsä.
”Mutta Äpärä – hänen piti omin silmin kokea tämä paikka. Vaikkei se juuri nyt merkitsisi hänelle mitään, tönöstä jäisi muisto. Muistot eivät aina paljasta todellista luontoaan, ennen kuin tulee niiden oikea hetki.
Ja silloin, oikeanlaisen narratiivin seurauksena, ne saattavat räjähtää mielessä kuin atomipommi.”
Asetelmassa on piirteitä, joita en täysin pidä psykologisesti uskottavana. Kerronnan mittaan kasautuu traumaa toisensa perään kaikille kirjan henkilöille. Ymmärrän kyllä syyt.
•
Kahdenpäivänromaani tarjoaa napakan rungon, joka lavenee traagisia aineksia sisältäväksi monen sukupolven katsaukseksi ja siten suomalaisen yhteiskunnankin kehitysromaaniksi. Isona vaikuttajana näyttäytyy varallisuuden epätasainen jakautuminen.
”Että kun kyse oli ihmisistä, joita nakersivat köyhyys ja puute, kaikkien toimien taustalla oli aina myös taloudellisia motiiveja. Aina. Ne saattoivat naamioitua emootioiksi, kristilliseltä ja psykologiseltakin näkökannalta katsottuna hyviksi tai pahoiksi teoiksi, mutta sitä ne eivät koskaan jäännöksettömästi olleet.”
Eevan köyhä maalaisperhe saa edustaa sinnittelijöitä, jotka ovat kokeneet sodat, nälän ja kurjuuden mutta ovat hiljaisina edesauttaneet hyvinvointiyhteiskunnan syntyä. Hassinen tuo kirjaansa lisäksi maahanmuuttokysymyksen niin sota-aikaan kuin nyky-aikanakin.
Eeva näyttäytyy köyhästä perheestä ponnistaneeksi punalippua heiluttaneeksi toimittajaksi. Sosiaalinen nousu eroaa Äpärän vastaavasta. Sekin hiertää Eevaa, joka kärttää Äpärää katsomaan (Eevan) totuutta silmiin.
•
Romaanissa vaihtuvat käänteet ja kohtaamiset. Äpäräkin saa välillä kertojaosuudet, kerran myös Kesäpoika, Eevan keski-iän on-off-poikaystävä, joka repsahtaneena eläkeläisenä punkee tarinaan mukaan. Romaani ammentaa hetken vanhuuden verevyyttä, antaa muistutuksen, ettei erotiikka ole iästä kiinni.
Aineksia romaanissa on melko runsaasti. Päiväretki varjojen maahan varmasti nappaa mukaansa monet suku- ja perhesuhderomaanien ystävät, vaikka minä en täysin onnistunut heittäytymään.
•
Pirjo Hassinen: Päiväretki varjojen maahan, Otava 2024, 149 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 