Miina Supisen romaani Kultainen peura (Otava 2024) vie 1880-luvun Sortavalaan. Sortavalan seminaari kouluttaa suomenmielisiä kansankynttilöitä kansallista sivistystä viljelemään. Laatokan rannan Sortavala vaikuttaa velmulta opettajakoulutuksen paikalta, sillä opettajuuden kristillis-siveellinen perustan alla vaikuttaa elävä karjalainen pakanamytologia.
Romaanin kertoja Matilda (Tilda) tulee Viipurista opettajaoppiin vastoin äveriään saksalaissukunsa tahtoa. Tilda oitis lumoutuu toisesta seminaarilaisesta, Jelenasta, jonka sedästä liikkuu hämmentäviä juttuja, eikä Jelenan synnyinpaikkakaan ole vailla ennakkoluuloja:
”Mantsinsaari oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne. Siellä asui kalastajia, jotka palvoivat veden henkiä ja puhuivat pakanain kieltä.”
•
Minuun vetoaa Supisen romaanissa tarinoinnin kerrokset. Tildan ja Jelenan rakkaustarina on yksi, kummankin perhetarinat toinen, Sortavalan historia ja ihmiskohtalot kolmas – tätä listaa voisi jatkaa pitkään.
Huipulla keikkuvat kansantarinat, joiden keruuinnostus oli vielä 1880-luvulla voimissaan. Siitä inspiroituu myös Tilda, joka tallentaa muistikirjaansa kuulemiaan värssyjä, lauluja, satuja ja tarinoita. Paholaisilla ja piruilla on niissä paikkansa, myös monilla eläinhahmoilla kuten käärmeillä ja kirjan nimen peuralla.
Kirjan edetessä Tildan dokumentoimiin tarinoihin kertyy juttuja, jotka ”halkaisevat kahtia” Tildan, sillä niiden reaalimaailmasta irtautuvat uskomattomat ainekset pakottavat katsomaan maailmaa ja kuvaa maailmasta toisin, ja siten tarinat muuttavat Tildan läheisiä suhteita. Loppupuolelle ujuttautuu myös dekkarimainen jakso.
•
Kultainen peura ruokkii uteliasuuttani, koska myyttisten aihelmien soluttautuminen arkikuvauseen vetoaa minuun. Arkea on romaanissa opiskelu, opetusnäytteet ja työ seminaarin lastentarhassa sekä nuorten naisten näkemä pikkukaupungin elämä. Ajan ideologiat erottuvat romaanissa niin opettajuudessa kuin lastentarhassakin, myös kaksinaismoraali kukoistaa. Suhtautuminen lapsiin on yksi kirjan kiinnostavia juonteita.
Ja vielä tarinoista – Tildan suulla näinkin modernisti:
”Mitä ne oikein opettavat teille siellä seminaarissa?”
”Siveellis-kristillisyyttä ja suomalaisuutta enimmäkseen. Nekin ovat tarinoita.”
•
Kerronnan lento kantaa minua tilanteesta toiseen, vikkelästä suomesta karjalankielisiin pilkkeisiin. Tildasta kehkeytyy eläväinen kuva. Hän on hyväntahtoinen ”kaalinpää”, naiivin utelias mutta tarkkasilmäinen, joskin tarkkasilmäisyys on valikoivaa. Tunnelmat ja tunteet Tilda-kertoja tallentaa oivasti omin silmin suodatettuna kuten myös kirjaamansa kansanperinteen. Jelenan salaperäisyys, terävyys ja pidättyväisyys asettuvat Tildan vastakohdaksi, mikä ei estä näiden kämppäkavereiden vahvan siteen solmiutumista.
Romaanin draaman kaari kohoaa taitavasti: alku pohjustaa tunnelmaa pikku huippuineen, väliosan nuorten naisten Mantsinsaaren kesäidyllin kuvauksen taittaa tarina Jelenan sedän selviytymisestä, ja loppuosa johdattelee salaisuuksien kauhukertomuksen ja sadun yhdistävään räjähdyspisteeseen.
Ahmaisin Kultaisen peuran mieluusti, ja se todensi yhtä kaunokirjallisuuden voimanlähdettä: kirja vie muihin maailmoihin.
•
Miina Supinen kertoo kirjastaan Malmin kirjastossa 6.11. klo 18. Nähdään siellä!
•
Miina Supinen: Kultainen peura, Otava 2023, 416 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 