Dekkariputkeni jatkuu!
Satu Rämön Hildur-sarjan neljäs osa Rakel (Otava 2024) palaa pienen poikkeaman jälkeen yksinomaan Islannin maaperälle, ja on siten selvästi siellä, missä se parhaimmillaan on. Pienen maan verkostot ja Hildurin perheen salaisuudet pitävät kirjaa kompaktisti koossa.
Kolmannen osan Jakobin notkahduksesta noustaan. Jakobin perheongelmat tosin toimivat sivujuonena, mikä lutviutuu luontevasti mukaan. Päähuomio on nyt Hildurin äidin Rakelin elämän salaisuuksissa ja niiden osittaisesta avautumisesta niin Hildurille kuin lukijallekin. Romaanin murhat kytkeytyvät siihen. Risteilyalusten rantautuminen vuonoille tuottaa myös ratkaistavia tapauksia.
•
En lähtökohtaisesti ole kovin innostunut jännäreistä, joissa poliisipäähenkilön privaatti sotkeutuu jännärijuoneen. Rämö asettelee asiantilan niin, että lukija uskoo perheasioiden kuuluvan asiaan, ja sehän on ollut jutun juoni ensimmäisestä osasta asti.
Eniten innostun tässä neljännessä osassa siitä, että Hildurin persoona syvenee, ja kaikkiaan psykologinen ote on vahvistunut. Romaanin loppu esimerkiksi säväyttää: Hildurin henkilökohtainen ratkaisu välittyy jäyhän tehokkaasti, ja lisäksi viittaukset myös äidin arvoitukseen jäävät vielä askarruttamaan.
•
Totean siis, että Rakel nostaa minusta sarjan tasoa. Hildur oli ok-aloitus, joskin kerronnallisesti ja kielellisesti kömpelöhkö, kakkososasta Rosa ja Björk innostuin ensimmäistä enemmän, ja Jakobista jo sanoin sanaseni.
Varmaan monia hämmästyttää Rämön kirjojen suursuosio. Suotakoon se kirjailijalle: myyntimenestys, yleisöryntäys kirjailijahaastatteluissa, tv-sarja tulossa ja teatteriversio lavalla Turussa. Se kertokoon, että kirjallisuus yhä herättää kiinnostusta ja tunteita. Totta kai markkinointi vaikuttaa asiaan ja suosio ruokkii itseään.
Olen hieman ymmyrkäisenä seurannut viime aikojen kirjasome-keskustelua Rämön kirjoista. Kannanotot ovat äityneet melko teräviksi: ovatko sarjan kirjat hyviä vai huonoja ja onko kirjoittaja hyvä vai huono kertoja?
Meitä lukijoita on moneksi ja makumieltymykset vaihtelevat. Toisille riittää vetävä päähenkilö ja juoni, toiset kaipaavat sävykästä ja kohottavaa kieltä. Jokaiselle varmasti riittää omaan makuun sopivaa kirjaviihdettä. On turha syyllistää lukijoita ”huonojen” kirjojen lukemisesta. Se on maku- ja katsantokanta-asia.
Siksi sallittakoon lukijoiden innostus Rämön kirjoihin: ne osuvat monen lukijan makuun – jos ei omaan, voi vain todeta ja kenties jopa asiallisesti perustella, miksi kirjojen tyyli ja kerrontatapa ei vetoa itseen. Eihän toisiin vetoa esimerkiksi suosikkieni Fred Vargasin, Håkan Nesserin tai Kate Atkinsonin jännitys.
Olisi aika ilahduttavaa, että kiihkeä vastakkainasettelu ja leimaaminen jäisi vähälle kirjallisuuskeskusteluissa. Sitä on tätä nykyä riittämiin kaikessa muussa polarisoinnissa.
•
Satu Rämö: Rakel, Otava 2024, 10 tuntia ja 48 minuuttia, lukija Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 