Helsingin kaupunginteatteri: Lempi

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on aluksi pienen rakennuksen runko, lattialla laatikollinen kariketta, heteka ja pari penkkiä, muutama tarvekalu. Pari punaisia kenkiä ja talosta henkarissa roikkuva valkoinen mekko kiinnittävät katseen.

Niukka mutta osuva lavastus johdattaa Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön esitykseen Lempi. Se pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen romaaniin (2016), jossa Lempistä kertoo kolme henkilöä. Sama säilyy Sinikka Sanelman ja Miika Murasen dramatisoinnissa ja jälkimmäisen ohjauksessa.

Näytelmän punaiset kengät kuuluvat Lempin kaksossiskolle, Siskolle (Ursula Salo). Järkevä Sisko lemppaa tolkun ja ajautuu rakkaudenkaipuussaan natsi-Maxin seuralaiseksi, ja siskosten vedonlyönnin johdosta (tai siitä huolimatta) Lempi vamppaa yksinkertaisen mutta lojaalin ja syvästi rakastuvan maalaisnuorukaisen, Viljamin (Sauli Suonpää). Lempi avioituu ja saa piiakseen katkeran Ellin (Vappu Nalbantoglu), joka on pitkään haikaillut Viljamia.

•

Sota-aikaan sijoittuvien keskeistapahtumien jännite kiristyy Siskon, Viljamin ja Ellin monologien välillä. Dialogia ailahtaa vain parisen kertaa, ja muutaman kerran kuuluu Lempin oma ääni (Krista Kosonen), myös muutaman muun henkilön. Romaanin sinuttelutyyli toimii myös näytelmässä: Lempille kerrotaan tapahtumia ja samalla hänet nähdään ja näytetään tyystin eri näkökulmista. Jokainen (lukija ja) katsoja saa tehdä omat johtopäätökset, millainen Lempi on ollut – ja millaisia ovat kertojat.

Näyttelijöiden monologit vuorottelevat ja vievät tapahtumia eteenpäin kutakuinkin kronologisesti, vaikka Siskon hahmo on esityksessä yhdistelmä vanhaa ja nuorta Siskoa. Henkilöt eivät kohtaa, mikä korostaa jokaisen erillisyyttä ja sisäistä todellisuutta, joka rakentuu kokemuksista – ne muovaavat persoonat, tekojen syyt ja seuraukset, myös elämän sattumanvaraisuuden. Yksi vaikuttaja on sota.

Koska esityksessä on pitkälti kyse tunteiden ilmaisusta ja sanottamisesta, näyttelijöiden tehtävä on vaativa. Henkilöiden sisäinen maailma välittyy uskottavasti, väkevästi. Odotukset, pettymykset, raakuus ja rakkaus näkyvät ja tuntuvat. Kolme henkilöä täyttää lavan, ja kukin kolmikosta lunastaa sen lisäksi itselleen vielä erikseen. Lisäksi Lempi elää monisärmäisenä heidän muistoissaan.

Lempin valkoinen mekko vaihtuu esityksen aikana arkiasuksi, ja kummankin käyttö ja symbolisuus toimii hienosti. Lavan taka-alan pitsilakanoihin heijastettu mustavalkoinen Lapin maisema äänimaailmoineen tukee esityksen tunnelmia.

•

Ensimmäisen näytöksen intensiteetti tehosi: tapahtumat etenivät pelkistetysti mutta oivaltavasti. Väliajan jälkeen veto hieman herpaantui – vai olinko se minä? Jäin jopa miettimään vaihtoehtoa, että kokonaisuus olisi ollut hivenen lyhyempi ja ehkä jopa yhtäjaksoinen.

Pohdin myös, millainen olisi Lempi-elämys, jos en olisi lukenut kirjaa ja tietänyt juonta etukäteen. Siihen sain vastauksia kahdelta nuoren polven teatterikävijältä. Kumpikaan ei ollut lukenut kirjaa, ja toiselle Lempi oli ensimmäinen aikuisiän teatterikokemus.

Kumpikin piti esitystä helposti seurattavana, eli tapahtumien eteneminen tuntui sulavalta ja hyvin sulatettavalta. Ehkä tragedian pystyi arvaamaan ennalta, mutta se ei haitannut. Sinuttelutyyli tuntui heistä luontevalta ja näyttelijöiden heittäytyminen vakuuttavalta. 

Pohdimme yhdessä lavastusta ja puvustusta. Emme keksineet vastausta, miksi vanhojen tavaroiden joukossa oli pari modernia penkkiä. Muuten ihastelimme näyttömökokonaisuutta ja taikaa, jonka teatteri tuottaa: tässä ja nyt -tunnetta.

Esitys veti meidät eläytymään. Aikuisesitysensikertalaisen Lempi vakuutti: teatterikokemus ei jää ainoaksi.

•

Helsingin kaupunginteatteri: Lempi (ennakko 19.11.2024, ensi-ilta 21.11.2024)

Ohjaus: Miika Muranen

Esityksestä lisää Kaupunginteatterin nettisivulla.