Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2024

Vuosikatsaus 2024

Totta on klisee, että vuodet tuntuvat kuluvan nopeasti, kun ikää siunaantuu. Sama koskee myös kulttuuribloggausvuosia. Aluksi pari privaattimuistoa tältä vuodelta, sitten elämäni blogi- ja kulttuuripuolta.

Elämänkulusta

Maalis-huhtikuussa pysähtyivät työ- ja muut kiireet, kun vietin kahdeksan viikon toipumispaussin polviproteesileikkauksesta. Leikkaus onnistui hyvin, aluksi myös kuntoutuminen, mutta mutkiakin tuli matkaan. Polveni on parempi kuin ennen leikkausta, vaikka vaivaa on yhä, muutakin kremppaa on kertynyt. Siihen on sopeuduttava.

Sairauslomalla lepäsin, kuntoutin kinttua, kirjoittelin, kudoin neuleita ja sain yhden tekemäni selkomukautuksen painosta:

Iloa arkeen on tuonut pihapuuhailu kakkoskodissani, joka kuluttaa aikaa ja varoja. Lapsuudenkotini Teiskossa toimii lomieni ja kirjoitusretriittieni tukikohtana, joten ulkomaanmatkat ovat vaihtuneet sähköautoiluun Haavikkoon (taloni nimi). 

Tämän vuoden varustusponnistuksia olivat neljän (!) pation (auringonlaskujen tähyilypaikkojen) pykääminen kesällä – mieheni kanssa teimme niistä kolme. Kauan kaivattu kasvihuone rakentui syyskuussa odottamaan tulevaa kesää ja maalipintaa. Kasvihuoneen piirustukset tein itse, jotta talon vanhat ikkunat saatiin uusiokäyttöön; kummipoika rakensi sen kuten sukulaisvoimin myös isoimman pation.

Aineellisen lisäksi kertyi runsaasti mielen hyvää. Tapasin etenkin kesän aikana Teisko-tukikohdassani ja sen liepeillä monta vanhaa ystävää, perhettä ja sukua. 

Kirjallista elämää

Työn puolesta kirjoitin ja toimitin selkomateriaaleja sekä koulutin selkokielestä, mikä oli poikkeus työnkuvassani: sain toteuttaa erityisosaamistani. Myös sivutyössäni tein useita koulutuksia ja esityksiä selkokielestä ja -kirjoista.

Lisäksi haastattelin kirjailijoita Helsingin kirjastoissa ja palloilin haastattelijana Turun kirjamessuilla ja haastateltavana Helsingin messuilla. Jälkimmäisissä tein myös ”kirjailijahaastattelun” ilman haastateltavia (sairastuivat) eli esittelin kirjan, koska sali oli täynnä ihmisiä odottamassa kirjapohjustusta.

(Kuvissa muutama otos haastateltavistani: Jenni Linturi, minä ilman haastateltaviani Helsingin kirjamessuilla, Miina Supinen, Sirpa Kähkönen, selkokirjailija Karitas Palsdottir Islannista, jonka tapasin enkä haastatellut, ja Maunulan kirjamessuilla vetämäni paneeli, jossa mukana kirjasomesta Johanna ja Airi sekä kirjailijat Johanna Savolainen ja Elina Backman.)

Kirjoja kertyi 2024 neljän opuksen verran. Tein oppikirjan Selkoviestintä asiakastyössä (Edita): ensimmäinen varsinainen oppikirja aiheesta, josta toki on ilmestynyt tietokirjoja.  Canthin Hannan olen mukauttanut vuosia sitten äänikirjaksi, mutta nyt muokkasin siitä kirjaversion (Oppian). Magdalena Hain Sarvijumalan mukautus (Otava) tuli mukaan Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeeseen: kirjapaketteja yläkouluihin. Laatusanan klassikkosarjassa ilmestyi mukautus Maria Jotunin Huojuvasta talosta, ja siihen tein myös tehtäväkokonaisuuden.

Syksyn alussa sain tiedon: olen nyt Suomen kirjailijaliiton jäsen. Jos olen ymmärtänyt oikein, olen liitossa ensimmäinen, jonka kaunokirjallinen tuotanto on lähes kokonaan vain selkokielinen.

Kirjavuodesta somettajana

Blogini on tullut murkkuikään: 13 vuotta täyttyi maaliskuussa. Olen postaillut vähemmän kuin aiemmin – murkku oikuttelee siten. Sellainenkin uhma iski, että päätin 10 vuoden vetovastuun jälkeen, että luovun kirjasomen naistenviikosta. Ihanaa, että kesäperinne jatkuu uuden vetäjän kanssa. 

Myös lukemiseen mielialavaihtelut ovat vaikuttaneet, sillä välillä kirjaan tarttuminen on ollut tahmeahkoa. Syy saattaa olla omassa kirjoittamisessa: teksteihin tarvitsee taukoja. Kaikesta huolimatta luin vuoden aikana yli 140 kirjaa, ja moni kirja kolahti.

Mainitsen vain muutamia kohokohtia lukuvuodestani:

  • Joel Haahtelan Marijan rakkaus vie unenomaiselle taiteen ja ajatelmien mielikuvamatkalle.
  • Claire Keeganin Kasvatti hohtaa kerronnan kirkkautta.
  • Harry Salmenniemen Sydänhämärän nostan monen onnistuneen omaelämäkerrallisen romaanin vuoden kohokohdaksi lajissaan: tiivistä, tunteiden kirjallista kiteytystä.
  • Heikki Kännön Kädet riemastutti runsauden vyöryttäjänä ja herättää ihastusta: kerronta luistaa!
  • Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa hauskuttaa kulttuurikentän satiirina.
  • Carlos Lievosen hersyttelee Vain heteitä -runoissaan pitelemättömästi: Vain heteitä.
  • Menettämisestä, säilyttämisestä toimii pamflettina kirjallisen kulttuurin puolesta eli Vilja-Tuulia Huotarisen runous ottaa kantaa.
  • Heli Laaksonen on kehittänyt ihan oman kirjallisuudenlajin: tosi-hupi-luontoesitelmät, ensin Luonnos (myös englanniksi), sitten Jatkos.
  • Pajtim Statovci järisyttää: Lehmä synnyttää yöllä on kielen ja kerronnan taituruutta.
  • Ella Airaksisen ja Ari Sainion Sukella selkokirjaan saakoon erityisansion: kulttuuriteko, ensimmäinen tietoteos selkokirjallisuudesta.
  • Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliön ahmaisin ja nautin kerrontapalastelusta.
  • Markus Nummen Käräjät kiikutan kärkeen historiallisista romaaneista, joita luin useita – Nummen näkökulma- ja kertojayllätysromaani näyttää komeasti kollektiivin voiman ja heikkoudet.

Kulttuurielämää

Vuonna 2024 koin useita, hienoja teatterielämyksiä kuten Ryhmäteatterin Kalasataman ja Helsingin kaupunginteatterin Lempin. Tampereen spektaakkeli Taru sormusten herrasta teki sekin vaikutuksen.

Kuvataiteesta olen nauttinut usean näyttelyn voimin. Se, mitä ei voi välittää sanoin, puhuttelee kuvin. Kesäkokemuksena Purnun näyttely yllätti iloisesti. Konserteista Antti Autio kerrassaan onnellisti minut.

(Kuvissa alla lavastusta Lempi-näytelmästä, Paula Ollikaisen maalaus Sivutie, TSH Tampereella, Purnun kesänäyttelyhetki, Munchia Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä ja Viggo Wallensköldin maalaus.)

Erilaiset kirjallisuustapahtumat virkistivät. Kannelmäen kirjakävelyä vedimme jälleen Kannelmäen kirjaston väen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Kevään ja kesän kierroksille saimme mukaan useita kirjailijoita. Blogistania-palkinnon jakoon osallistuin keväällä: haastattelin etänä Minna Rytisaloa.

(Kuvissa julkkaritunnelmia kanssa, Vinhan ja Naantalin kirjajuhlahetkiä sekä elokuun Kannelmäen kirjakävelytuokioita: Johanna Kartio, Heli Laaksonen, Kirsi Ranin, Taina Latvala, Tuulikki Kuurne, Anu Juvonen, Arja Korhonen, Anna-Riikka Carlson, Sinikka Vuola, Topias Haikala, Kantsun kirjakävelijöitä, Raninin pariskunta, Sirpa Kähkönen ja Minna Kirsin Book Clubista.)

Hienon kirjallisuusannin lisäksi kirjallisuustapahtumissa ovat elähdyttäneet tapaamiset kirjallisuusihmisten kanssa. Helsinki Lit viehättää aina tilaisuutena, jossa hiljennytään sanan äärelle. Tänä kesänä vihdoin matkasin Ruovedelle Vinhan kirjajuhliin, ja se kannatti. Tunnelma kirjailijoiden jutustelun ja musiikin (M ja Viitasen Piia) juhlassa jäi mieleen väreilemään. Myös Naantalin kirjatapahtumasta nautin yhden päivän osalta elokuussa.

Kolmihenkinen lukupiirini tapaa lähinnä etänä, mutta tänä vuonna tapasimme kahdesti lähinä. Pääsin myös Kirsin Book Clubin Finlandia-valvojaisiin, ja vuoden ekstra oli Veneton alueen viini- ja kirjailta Tapiolassa.

(Kuvissa ylhäällä vasemmalla: Kirsi ja Martti Ranin sekä Astra Winesin Johanna Lohivesi. Kuvia ylhäällä oikealla: lukupiirini Johanna ja Taru & kesäkuun kirjat. Alimmaiset kuvat: Helsingin kirjamessujen selkokirjapaneeleista, mukana Carly Mäkelä, Satu Leisko, Magdalena Hai, Katja Jalkanen, Marja-Leena Tiainen ja Silja Vuorikuru.)

Uutta vuotta kohti

Suosittelen kaikkia kelaamaan kulttuurivuottaan taaksepäin. Niin kirkastuu, miten merkityksellistä on eri taiteiden lajien elähdyttävä vaikutus ja ihmiset taidekokemusten kumppaneina.

Myös vallassa olevien poliitikkojen kannattaisi tehdä samoin – kokoontua yhteen kulttuuriannin ääressä. Se havahduttaa: musiikki, tv-sarjat, elokuvat, taidenäyttelyt, konsertit, festarit ja kirjallisuus laidasta laitaan sekä keskustelut niistä värittävät elämää. Sävyt syvenevät ja lisääntyvät, ehkä myös muuttuvat ja moninaistuvat.

Kuva ylhäällä vasemmalla: Jani Ahti; kuva ylhäällä oikealla: Antti Rajalin

Kulttuuripainotteisin terveisin kohti vuotta 2025 – tuokoon se toivoa ja kaikkea hyvää!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, omat, vuosikatsaus

Markus Nummi: Käräjät & joulukuun kirjapiiri

Kolmihenkinen lukupiirini kokoontui videotapaamiseen keskustelemaan Markus Nummen romaanista Käräjät (Otava 2024). Itse aloitin sen kuuntelun lokakuussa, mutta kirja vaikutti minusta sellaiselta, että perinteinen lukeminen antaa sille parhaiten oikeutta.

Romaanin 1930-luvun kyläpahanen edustaa hyvässä ja pahassa yhteisöllisyyttä. Kirkonkylän pappi paasaa omaa asiaansa, oikeistolaiset ajan äärikantoineen omaansa ja työväenliikkeen punakirjavaiset kansalaissodan jälkikuohuna katkeruuttaan. Kyläkunnan kulkuun vaikuttavat lisäksi opettaja ja virkavalta. Jälkimmäisestä kylään tulee Vaasasta lääninetsivä selvittämään vahingossa paljastunutta sikiönlähdetyssarjaa. Nelisenkymmentä kuulusteltavaa käydään läpi, tuomioita tulee ja juttuun kytkeytyy vilppiä ja rötöstä.

Nummen romaanin voimaan vaikuttavat kerrontakeinot: eri äänet ja näkökulmat. Kiinnostavin on kirjan keskiön Vilja-täti, mieleltään järkkynyt opettajan sisko, joka yläkerran ikkunasta seuraa kylän tapahtumia ja eritoten kyläläisiä. Viljalle on nuorena sattunut sellaista, että Viljan mielen oli pakko sulkeutua. Vuonna 1938 tapahtumat laukaisevat Viljan mielen luukut auki, ja se välittyy väkevästi kirjan kerrontaa muuttaen.

Viljasta kehkeytyi tämän vuoden yksi innostavimmista kirjahenkilöistä. Mitä mieltä olivat Johanna ja Taru? No, mehän olimme hymisevän yksimielisiä siitä ja koko kirjasta: Viljan hahmo ja kerrontaan kirvoitti meiltä runsaat kehut. Sivustaseuraajan päärooli kosketti meitä:

Meni hetki, ennen kuin ymmärsin mitä hänen sanansa merkitsivät. Pelkkä olemiseni, Vilja-tädin olemassaolo, näytti ­nostavan Sofian pintaan ja kannattelevan häntä pahimman yli. Hänen ei tarvinnut olla minä, Vilja-täti.

Ei ollut helppo hetki tajuta, että noin se oli. Minä olin hänen lohtunsa, minun harmaa elämäni hänen tyynnyttäjänsä.

Ymmärrys ja tieto tuottavat joskus tuskaa.”

Romaanin runsaus tulee esille henkilömäärässä ja tapahtumissa. Meitä puhututti yhteisö, jossa kaikki tiesivät, mitä tapahtui ja hyväksyivät sen. Sikiönlähdetys oli yhteisössä monenmoinen selviytymiskeino, esimerkiksi sillä säilytettiin toimenpiteestä huolimatta elämää. Vain valtiovalta tuomitsi. Romaanin tapahtumat etenevät siis tuomioihin, ja nykylukija saa aimo annoksen sukupuolista eriarvoisuutta lain edessä: naisen sana ja asema ei ollut tuolloin kummoinen, ja moraalikoodi näyttäytyy paljaan misogyynisenä.

Ajankohta juuri ennen maailmanpaloa herättää myös kiinnostuksen, ja yksi kirjan juonne on nuoren saksalaisen kesävierailu opettajan perheessä. Natsiaate väreilee, vaikkei sitä suoraan sanoteta. Samalla kuvaus keskittyy opettajan perheen ja kylän nuorisoon, mikä tuntuu myös kertaavan Viljan nuoruutta: saavuttamatonta rakkautta ja samalla seksuaalisen väkivallan uhkaa ja väkivaltaa. Nuoruuteen kuuluva epävarmuus, rakkaudenkaipuu ja haavoittuvuus ovat joka sukupolvessa ainutlaatuista – ja voi sitä, joka nuoren särkee! Särkijä voi olla toinen ihminen tai sota.

Koskettavasti romaaniin tulee mukaan sota siten, mitä se tekee kyläkunnalle: sankarihautausmaa täyttyy ja sodasta palanneet nuoret eivät ole entisellään sotakokemusten jälkeen. Kukaan ei ole entisellään, ja vanha väki vanhenee ja haudataan.

Lukupiirissämme ihastelimme romaanin rakennetta, yhteisön ja ympäristön kuvausta ja henkilöiden hienovaraista mutta sävykästä luonnehtimista. Poimimme useita yksityiskohtia todistamaan Nummen kerrontataidosta. Pohdimme, miksi sodanjälkeisestä ajasta kerrottiin lopuksi yllättävän paljon, mutta kaikelle löysimme perusteita. Vaikersimme: miksi Käräjät ei ollut Finlandia-ehdokas. Pidämme peukkuja Runeberg-palkinnolle.

Romaani kuvaa vääjäämätöntä elämänkulkua, mutta tarjoaa Viljalle todellisen loppunousun. Ehkä siinä on hiukan ruusunnupun romanttisuutta, mutta silti se lohduttaa ja palkitsee. Hyvälle annetaan mahdollisuus, hyvä on aina mahdollista, sittenkin. 

Ja elämä, se vain jatkuu:

Nyt vuosien jälkeen ja monen surujuhlan läpi näen sen toisin. Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sellaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, tuomio saadaan, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin.”

Toinen lukupiirikirjamme oli Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies, josta jo olen ennättänyt postata. Lukupiirin yhteisymmärrys päättyi siihen – tai kaksi oli samaa mieltä: Vargasin Adamsberg-esikoinen sai Johannalta ja Tarulta haukkujen ryöpyn. Saan siis rauhassa helliä Adamsbergia tykönäni.

Markus Nummi: Käräjät, Otava 2024, 393 sivua eKirjana (äänikirjana 17 t 57 min, lukijat Eeva Soivio, Kristo Salminen). Kuuntelin vähän alkua, luin BooksBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjapiiri, Romaani

Paras selkokirja ja Helmet-lukuhaaste

Suomen paras selkokirja

Käynnissä on vielä muutaman viikon (loppuu 20.1.2025) Selkokeskuksen äänestys, jossa etsitään Suomen parasta selkokirjaa (äänestyslinkki tässä). Minunkin tuotannosta voisi löytyä äänestettävää, mutta parhaus on aina lukijan valinta.

Olen mukauttanut kymmenisen selkokirjaa ja kirjoittanut alunperin selkokielelle seitsemän selkokirjaa. Lisäksi runoantologiassa Vanhat runot, uudet lukijat on omia tietotekstejä runomukautusten lisäksi, eli se on sekä-että. Helmikuussa minulta ilmestyy seuraava selkokirja: novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain). 

Helmet-lukuhaaste 2025

Vuoden 2025 Helmet-haaste on julkaistu. Saman haasteen voi ottaa vastaan myös selkokirjoin. Vinkkaan, mitä kirjojani (omia ja mukauttamiani) voi käyttää haasteessa.

  1. Kirjan nimessä on jokin seuraavista sanoista: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes
  2. Fantasiakirja: fantasiaineksia on novelleissani, Niin metsä vastaa ja Aamusta yöhön, pikkuisen myös romaanissa Sormus; myös mukautuksessa Magdalena Hain Sarvijumala
  3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä: romaaneissani Lauralle oikea ja Sormus, myös kaikissa romaanimukautuksissani (Ahon Papin rouva, Canthin Hanna, Canthin Agnes, Canthin Salakari, Hain Sarvijumala, Jotunin Huojuva talo, Kiven Kullervo, Mustosen Paimentyttö, Runebergin Hanna)
  4. Kirjassa joku valvoo yöllä: Aamusta yöhön (ilmestyy helmikuussa)
  5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle: Sain unessa aiheen ja tarinan alun, Sormus.
  6. Kirjassa on esipuhe, jossa esimerkiksi kirjailija kertoo kirjasta (Aamusta yöhön, ilmestyy helmikuussa)
  7. Kirja, josta sinulle tulee hyvä mieli: kaikista, mutta kirjojeni nimistä etenkin Onnen asioita ja Hyvä päivä
  8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä: runokirjat Kierrän vuoden ja Onnen asioita
  9. Kirjassa on konflikti eli esimerkiksi riitatilanne: Sormus, Niin metsä vastaa
  10. Kirjassa joku käy elokuvissa
  11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla
  12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo: Kiven Kullervossa ilkeilee leipänsä kanssa Ilmarisen vaimo, ehkä vähän ilkeä on Maria Jotunin Huojuva talo -romaanin päähenkilön sisko, myös Juhani Ahon Papin rouvassa on ilkeilevä nainen, ja Magdalena Hain Sarvijumalassa on hyytävä naispaholainen.
  13. Kirja, jonka kirjoittaja on työskennellyt kirjastossa
  14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon
  15. Kirjassa joku joutuu haaksirikkoon eli esimerkiksi laiva hajoaa myrskyssä
  16. Kirja, jossa on henkilöluettelo tai henkilöiden sukupuu: kaikissa romaaneissa, jotka olen kirjoittanut tai mukauttanut, on henkilöluettelo; Sormus-romaanissa on lisäksi sukupuu.
  17. Kirjan päähenkilöllä on kissa tai koira: esimerkiksi kissa on Aamusta yöhön -kokoelman novellissa Sofia.
  18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa, esimerkiksi L. Frank Baum: J. L. Runeberg, Hanna-mukautus
  19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla (pääset yleiskieliseen listaan tästä linkistä
  20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: minulle on sanottu, että Sormus on elokuvallinen tarina – se sopisi neliosaiseksi sarjaksi.
  21. Kirjassa on muusikko
  22. Kirjassa joku on lomalla: Sormus, Niin metsä vastaa, myös mukautuksessa Sarvijumala (sairausloma).
  23. Kirja, jonka nimestä pidät: Kaikista omistani 😉
  24. Kirjassa joku rikkoo lakia: Canthin Salakarissa tapahtuu naiselle pahaa… Kiven Kullervo polkee lakia jos toistakin.
  25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
  26. Kirjan henkilö on itse valinnut, ketä hänen perheeseensä kuuluu: Lauralle oikea -romaanissa ystävä on kuin sisko.
  27. 2000-luvulla julkaistu kirja, jonka lukeminen on kielletty jossain maassa
  28. Kirjassa joku on järvellä: Sormus ja Niin metsä vastaa, myös mukautuksissani ollaan järvellä, esimerkiksi Papin rouva ja Salakari.
  29. Kirjailijan uusin kirja: Aamusta yöhön ilmestyy helmikuussa, ja jos luet kirjojani haasteeseen sitä ennen, uusin oma kirjani on runokokoelma Alusta loppuun.
  30. Kirjassa on häät tai hautajaiset: Enni Mustosen Paimentytössä on Topeliuksen hautajaiset, myös Canthin Salakarissa kuvataan hautajaisia.
  31. Kirja, jonka päähenkilölle työura on tärkeä: Canthin Agnes (jos miehen ylläpitämän rakastajattaren elämä on ura)
  32. Kirja liittyy Tove Janssoniin
  33. Kirjassa joku ratsastaa
  34. Kirjassa on kuuluisa rakennus
  35. Kirjan nimessä on sana mies tai poika
  36. Kirjassa joku opiskelee sisäoppilaitoksessa
  37. Kirjailija on kotoisin maasta, jossa haluat käydä
  38. Elämäkertaromaani eli kirja, jossa on oikeaa ja keksittyä tietoa jonkun kuuluisan henkilön elämästä: Paimentyttö-mukautuksessa on mukana Topeliuksen perhe.
  39. Kirjassa joku etsii ratkaisua arvoitukseen: Sormus
  40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Alusta loppuun, Kierrän vuoden, jos toki myös tulevassa kirjassa Aamusta yöhön
  41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: Sormus (nälkävuosien jälkeen ei ollut helppoa)
  42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: Kiven Kullervo säntäilee huonosta valinnasta toiseen, ja Jotunin Huojuvan talon Lea tekee todella huonon miesvalinnan.
  43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste
  44. Kirjassa joku hoitaa ihmistä, esimerkiksi lasta tai sairasta ihmistä: mukautus Sarvijumala
  45. Kirjassa on isä ja tytär: Sormus
  46. Suosittu kirja eli kirja, jonka todella monet ihmiset ovat lukeneet: Klassikkomukautuksiani ovat aikanaan monet lukeneet, esimerkiksi Runebergin Hanna, Canthin Hanna, myös kirjan Vanhat runot, uudet lukijat runoja on aikanaan luettu paljon. Enni Mustosen kirjoja luetaan paljon: Paimentyttö.
  47. Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 48): Runebergin ja Canthin Hannat
  48. Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 47): Runebergin ja Canthin Hannat
  49. Kirja on julkaistu vuonna 2025: Aamusta yöhön (helmikuussa)
  50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: toivottavasti kaikkia

Antoisia selkokirjahetkiä!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Joulutervehdys 2024

Kiitos kaikille blogini seuraajille tämän vuoden luku- ja muiden kulttuurikokemusten jakamisesta! Toivotan levollista jouluaikaa ja hyviä joulukirjakokemuksia.

Eivät tanssahda

taivaan lumihiutaleet

vaan vesi virtaa,

maa mustuu mutta muuten

valo valtaa, lämmittää.

Joulutankaterveisin

Tuijata

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Marko Järvikallas: Saattue

Vietän runojen ja novellien viikkoa. Niistä näkyy perinteisessä mediassa ja somessa melko vähän juttuja, ja kirjamyynnissä ne jäävät selvästi muiden lajien jalkoihin. Kumpikin kirjallisuuden laji kuitenkin palkitsee lukijaa: lyhyttä ja tiheää – täyttä.

Marko Järvikallas tunnetaan teatterialalla, ja dramaturgin tarkka tilanteiden ja henkilöiden hahmotus näkyy novelleissa. Ei niissä aina tyypillistä draaman kaarta synny, mutta käänteitä ja tunnelmia, jotka pitävät lukijan kiinnostusta yllä.

Kokoelmassa Saattue (Siltala 2024) on kymmenen novellia. Tyypillistä Järvikallaksen novelleissa on se, että novellit ovat moniosaisia, eli kolmessa tai useammassa ”näytöksessä” novellin teemaa kuljetetaan alkutilanteesta vaihtelevien vaiheiden myötä päätepisteeseen, joka voi olla suljettu tai avoin. Novelleista syntyy ikään kuin miniromaaneja elämästä ja kuolemasta.

Otan esimerkiksi niminovellin ”Saattue”. Siinä minäkertoja kaahaa ohi hautajaissaattueen, sittemmin osallistuu ulkopuolisena – kuten taitaa kokea elämäntilanteesa muutenkin. Vähitellen selviää kertojan sukupuoli ja mielenlaatu. Jälkimmäinen ja  kertojan toiminta tuottavat arvaamattomia yllätyksiä.

Järvikallas yhdistää tarkkaa kerrontaa ja aukkoja, joita lukija täydentää. Lukija lisää taustoja, syitä ja seurauksia – täydentää tavallaan. Voisi sanoa, että kirjailija kylvää, tarinat itävät ja lukija korjaa sadon. Sananviljely onnistuu.

Marko Järvikallas: Saattue, Siltala 2024, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit

Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä

Kristiina Möllerin runokirjan otsikko Maiseman halkaisema hämärä (Into 2024) miellyttää minua. Pimenevän talven henkeä hyökyen se osuu aikaan ja tunnelmaan. Runojen melankolia resonoi marras-joulukuuhun.

Työntyvän      yön

alas laketulla taivaalla

Ilmanhiljaisuus

kuin tuulilautat lainehtisivat puiden välissä

jossain katseen korkeudella

ne hyökyvät ylitseni kuin yön aallot joita pimeä elää ja

sen lähestyvä taivas tavoittaa

silloin

en uneksi

…”

Runoissa hämärä saartaa. Siellä erottuu menetysten mieli- ja tunnelmakuvia nykyisyydestä ja satunnaisuuksia menneisyydestä. Toisaalta runoissa mikään ei ole sattumaa vaan jatkuvaa mielentilaa, johon lapsuusväläykset elimellisesti kuuluva.

Runoilijan osuva kielentaju ilmenee joissakin omaehtoisissa sanamuodostelmissa ja melko selkeässä runoilmaisussa. Jonkin verran runoissa leikitään käänteisellä sanajärjestyksellä. Ikään kuin riitasoinnut herättäisivät hämyyn vajoavaa runon puhujaa. Huomasin hieman vierastavani tätä tyylikeinoa, vaan se on tyystin makuasia.

Kokoelman runot etenevät ketjuna ilman jakamista osiin tai välitosikoihin. Runojen tyyliin kuuluu rikkonainen rivitys ja aukot. Aluksi minuun tehoaa se, että vasemmalle palstalle täyttyvän runon viimeinen sana ja ajatuksen avartaja hyppää muuten tyhjän oikeanpuolisen sivun alalaitaan, mutta loppua kohti keino manerisoituu.

Runojen sanakuvastossa tärkeää maiseman lisäksi ovat muisti ja uni, mikä sopiikin hämyiseen tunnelmaan. Ne vaikuttavat siten, että kirja tarjoaa hetken alakulon pysähdyksen, fiilistelyvirittäjän: antaa luvan murhemielelle mutta myös saa syyn sytyttää kynttilöiden lämpövalon hämärään. Lisäksi voi nähdä runon puhujan luopumisen ja murheen ohella:

”Portailla läikkyy rantujen lomasta

                                                          kohta maa on paljas

pilven raosta leikkaa pieni aurinko hauraan jään”

Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä, Into 2024, 57 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Heijastuksia. Suomalaisia runoja tunteista

Runot resonoivat usein ensin tunteisiin, vasta sen jälkeen käynnistyy järki: havainnot, erittely ja analyysit. Eikä ole harvinaista, että lyriikkaa kutsutaan tunteiden tulkiksi – on runo julkaistu somessa, lauluna tai kirjassa. Runo ulottuu mieleen, mielikuviin ja oivalluksiin sanojen takaa.

Runokirjat näyttävät liukuneen marginaalikirjallisuudeksi, vaikka musiikin lyriikka toimii monelle jokaipäiväisenä arkikulttuurina. Suuret kustantajat julkaisevat vain muutaman runokirjan vuodessa. Onneksi on pieniä kustantajia, jotka ovat erikoistuneet lyriikkaan tai muuten pitävät runokirjoja osana julkaisutoimintaansa. Kulttuurimme tarvitsee ajan kuvia runoin.

Runoaaltoon on nyt tempautunut Laatusana, jonka julkaisuja voi käyttää opetuksessa mutta jotka sopivat lisäksi laajalle kirjayleisölle. Heijastuksia (2024) yhdistää runon aikoja ja tapoja siten, että kirjaa teemoittaa kymmennen tunnetilaa. Niissä kaikissa on vanhoja runoja esimerkiksi KantelettarestaAleksis KiveltäL. OnervaltaEino LeinoltaPentti SaarikoskeltaEdith Södergranilta ja Katri Valalta

Tunteisiin ja perinteeseen heijastuvat runot, joita on kirjaa varten pyydetty nykykirjailijoilta. Osa nykyrunoilijoista on myös muusikoita: PalefaceHeikki Salo ja A. W. Yrjänä. Muut kirjan runoilijat ovat Anja ErämajaVilja-Tuulia HuotarinenSanna KarlströmJyrki KiiskinenTomi KontioJuuli Niemi ja Aura Nurmi. Näin antologia antaa monipuolisen kurkistuksen eri sukupolvien nykylyriikkaan. 

Lukija saa iloita vanhan ja uuden lyriikan riimillisestä ja mitallisesta runosta siinä kuin vapaasta runokielestä ja tekstuurikokeiluistakin. Tekstit heijastelevat kirjan osien nimeämiä tunteita ja antavat niille vaihtelevia sävyjä. Lukijalle mielenkiintoa lisää se, että vanhat ja uudet runot tarjoavat variantteja kokea ja ilmaista samaa tunnetta eri tavoin ja nostaa siitä erilaisia näkökulmia. 

Esimerkiksi ”Raikkaudesta”-osassa loihe lausumahan Saimi Harmaja: ”Lumoissa poveni liekin loistavan, / soaistu, valon varjoon sekoitan.” P. Mustapää sitoo tunteen: ”Tein lasinkuultavan laulun, / älä luule, että voit sen alta paeta. / Siihen jäät ja siinä aina soit.”  Nykyrunoilijoista Sanna Karlströmillä rakkauteen liittyy ajatus: ”Jos annan koko sydämeni, / se on taas minulta pois.” Heikki Salo sen sijaan hieman lastenlaulumaisen säkeistörunon voimin haikailee: ”Kimalainen jos vain löydät / luokse rakkauteni / kerro että häntä muistan / läpi sydämeni.”

Sitaattipätkäisyt antanevat osviittaa, mutta suosittelen tutustumaan runoihin kokonaisuuksina.

Runoihin liittyvät metaforat ja symbolisuus. Otan kirjan tunteista toisen esimerkin kirjan osasta ”Toivosta”. Kirjan klassikkovärssyt käynnistää Jaakko Juteinin humoristinen runo, sitä seuraa Elina Vaaran kevätruno ja päättää sadunomainen Aaro Hellaakosken ”Viatonten valssi”. Tunneosaston ”nuorisolaiset” ovat Paleface ja Olli Sinivaara: ensi mainittu vetää mukaan maailmanpoliittiseen tilanteeseen, jälkimmäinen valitsee luontokuvia – kumpikin näkee toivon vihreinä silmuina, jotka puhkeavat oloista huolimatta. Toivon mahdollisuus vakuuttaa.

Kirjan nykyrunoilijat lukeutuvat suosikkirunoilijoihini, joten ilahdun, kun pääsen lukemaan heidän uutuusrunojaan antologiassa, jossa on myös klassikkosuosikkejani. Antologioissa ylipäätään on ilon aiheena se, että vaihtuvat teemat ja runoilijat näyttävät lyriikan moninaisuuden ja elinvoiman ennen ja nyt.

Heijastuksia. Suomalaisia runoja tunteista, toimittaneet Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen, Laatusana Oy 2024, 125 sivua. Kirjan lopussa on Anne Hollsteinin artikkeli lIhmettelyä runojen äärellä”. Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Laatusanalta on ilmestynyt vastaavanlainen, vanhoja ja uusia novelleja yhdistelevä antologia, Ihmisiä ajan sylissä (2022).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Salli Kari: Vedestä ja surusta

”Juuri nyt meri on niin tyyni, että sitä katsellessa tuntuu kuin ongelmaa ei olisi. Kuvittelen mielen kuohuavaa osaa, sitä äänekästä pintakerrosta, joka vaahtoaa ja riehuu. Liian usein tulee katsoneeksi parin sentin syvyyteen luullen sitä kokototuudeksi, vaikka ihminen on Mariaanien hauta, ytimeen asti auki.”

Salli Karin esikoisromaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024) kertoja matkustaa joksikin aikaa islantilaiseen taiteilijaresidenssiin. Hän puuhastelee arkisia, tutkailee ympäristöä turistina, käy paikallisessa ulkouimalassa ja tutustuu varovaisesti muuhun residenssiväkeen. Juttuni alun sitaatti viitoittaa siihen, että kertoja tekee psyykkistä työtä, joka etsii kirjallista muotoa.

Aikatasot vaihtelevat, sillä nykyhetkeen Islannissa siirtyvät muistot, jotka selittävät kertojan melankoliaa. Karin teksti on toteavaa ja selkeää – joutuisaa lukea. Pintakirkkauden joukkoon mahtuu metaforiksi muuttuvia huomioita, mutta nekään eivät jää yksityisiksi hämäryyksiksi. Välillä kirjasta saa lukea kertojan muistiinpanoja, joista osa runollistuu, osassa on aforismipotentiaalia.

”Teen mielessäni muistiinpanoja.

Muistan nämä:

Sateenkaariväreet reisiä pitkin auringon osuessa altaaseen.

Pohjaan ilmestyvät enkelivarjo kun ui autingon hetkellä rintaa.

Silmien sumeus pinnan alla, sukellus pitkin pohjaa, pohjassa hiekkaa ja lehtiä.”

Menneisyydestä nousee kertojan potilaskokemus, joka ollut sekä kehollinen että siitä irtautumisen kokemus. Kirja avaa vakavan sairauden psyykkisiä vaikutuksia: elämän epävarmuus ja sattumanvaraisuus pysäyttävät niin kirjan päähenkilön kuin lukijankin. 

Vedestä ja surusta jää aistillinen, kehollinen jälkikuva. Tunteet ja kokemukset resonoivat siinä fyysisesti ja mielentilaisesti. Kiinnostavasti kirjassa on samanlaista pohdintaa kuolemanvaarakokemuksesta kuin Anni Kytömäen Mirabiliksessa: kummassakin päähenkilö jää kiinni vaaran tunteeseen ja suruun, joka ei irrota. Muuten aihepiiriltään ja kerronnaltaan toisistaan poikkeavat kirjat voi yhdistää sitaattiin Karin romaanista:

”Lisäksi tämä (tätä älä kerro muille):

Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.”

Salli Kari: Vedestä ja surusta, Siltala 2024, 227 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir & Pirkko Saisio: Suliko

Hyvää itsenäisyyspäivää 2024. Päivän tulisi olla ilon juhla, sillä demokraattisen valtion sananvapauksineen tulee olla riemun aihe. Päivää varjostavat fasistiset marssit ja muut ääriaatteet, jotka ihailevat diktatuuria. Demokratiassa kaikki saavat marssia asiansa puolesta, kun taas heidän ihailemansa diktatuurit tukahduttavat mahdollisuuden mielipiteiden ilmaisuun. 

Itsenäisyyspäivä johtaa usein myös sotien muisteluun, ja tämänhetkinen eurooppalainen sotatila suuntaa katseet itään. Siksi lukemistonani on ollut Nina Honkasen romaani Rakkaani, Vladimir (Into 2024)jossa vaikuttaa tämän ajan sodanlietsoja ja demokratian tuhoaja Putin. Sen rinnalla esittelen romaanin toisesta diktaattorista, Stalinista, josta Pirkko Saisio on kirjoittanut kirjan Suliko (Siltala 2024).

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir

Nina Honkasen romaanissa viisikymppinen Heikki totuttelee eroon pitkäaikaisesta avioliitosta. Ex-puoliso Maria hoitaa yllätyspestiä, pääministeriyttä. Ex-puolisoista tulee isovanhempia samalla, kun edeltävä sukupolvi makaa sairaalassa. Tämä sairaalassa aikaansa tappava Heikin äiti, eläkeläinen Helmi, on romaanin sykkivä ydin.

Mutta ensin Heikistä. Tämä omaansa, äitinsä ja perheensä elämää koossa pitänyt huolehtija on yhtäkkiä tyhjän päällä. Hän tutustuu inkeriläiseen katusoittaja-Toivoon (huomaa etunimen merkitys). Toivon muistelut tarjoavat Neuvostoliitto-, Venäjä- ja Suomi-tason. Heikin omat kierrokset kasvavat kirjan edetessä, ja lukija saa pohdittavakseen, mitä uskoa ja mitä ei.

Entä Helmi? Helmillä on ollut nuorena lyhyt suhde Putinin kanssa Turussa. Se ei jätä rauhaan naista, joka sairasvuoteellaan seuraa ja penkoo poliittisia taustoja. Helmi kirjoittaa Putinille kirjeitä, joissa maukkaasti yhdistyvät kohtaamisen muistot ja tulenkivenkatkuinen kommentointi ”rakkaan” Vovan rikollisesta (maailman)poliittisesta toiminnasta. 

”Eroottisesti ja poliittisesti kirje kirjeeltä kuumeneva tunnelma oli Helmin sadomasokistinen tapa silittää rakastettunsa egoa samalla kun antoi äidin kädestä.”

Honkanen on keksinyt näin oivan keinon olla saarnaamatta: Helmin kirjelmöinti tekee sen kaikkien puolesta puuttuen epäkohtiin ja vääryyksiin rempseillä ja kumartamattomilla kirje-epistoloillaan. Kirjeet, Heikin ja Marian osuudet vuorottelevat kirjassa. Mariasta saadaan romaaniin näkökulma kotimaan politiikkaan. Romaanista tunnistaa melkein näköispatsaita politiikan vaikuttajista mutta kuitenkin niin, että fiktio suojelee kirjailijaa.

Minua riemastuttivat Helmin räväkät kirjeet ja niiden tulituskieli. Maria jäi aika yksiulotteiseksi, mutta Heikki miellyttää tunnistettavana selustan turvaajana, jonka selkärangan katkaisee korsien keko. Honkasen kirja saattaa jäädä aikakirjoihin nimenomaan aikalaisromaanina, joka kaunokirjallistaa poliittisen tilanteen.

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir, Into 2024, 392 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla – kiitos!

Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saisiolle tyypilliset tarinoiden lohkeamat kolisevat vaikuttavasti hänen uutuusromaanissaankin, Sulikossa. Kuka tai mikä on Suliko? Kyse on hahmosta, jota Stalin loppuvaiheissaan haikailee ja jolle hän suuntaa ajatuksiaan.

Romaani liukuu aikatasoista toiseen. Niissä kelataan Stalinin elämäntapahtumia ja pysähdytään ennen kuolemaan vuoteen 1953 ja sen jälkeenkin päähenkilön tajuntaan. Saisio on taitava luistelemaan aiheesta ja ajasta toiseen. Hetkittäin seuraaminen tuotti minulle pieniä vaikeuksia: henkilönimiä viuhuu runsaasti ja venäläiseen tapaan vaihtuvat saman nimen variaatiot. 

Tiedämme kaikki jo entuudestaan Stalinin julmuuden. Mitä uutta voi joukkotuhoajasta tarjota? Saisio ei psykologisoi, vaikka hirmuhallitsijan taustassa trauma seuraa toistaan. Kaunokirjallinen kerronta antaa faktoille lisää järkyttävyyttä. Esimerkiksi valokuva, jossa Stalinin sylissä on pikkutyttö, avaa kipeästi, mitä tarkoitti yksilöille ja heidän läheisilleen käväisy Isä Aurinkoisen säteilyssä. Tuhoa.

Luulen ymmärtäväni romaani kirjalliset ansiot sanonnan tasolla. Valitettavasti en päässyt pintaa syvemmälle – kenties Stalin-hahmo kaikkiaan vastenmielisenä pysyi niin väkevänä ennakkoluulona, että se esti pureutumisen. Silti: kaikki kunnia Saision Nobel-palkintoon johtavalle tuotannolle. Muistelen esimerkiksi hukeaa Passionia.

Pirkko Saisio: Suliko, Siltala 2024, 411 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Annamari Marttila: Tapahtui mitä tahansa

”Mitä minä näin Aidassa? Mitä olin nähnyt kun hän oli istunut minua vastapäätä vankilan vierailuhuoneessa? Olin nähnyt lapseni. Mutta tulisin aina näkemään hänessä myös murhaajan.”

Romaaneissa on aina jokin aihe, joskus useimpia. Toisissa kirjoissa aihe painaa enemmän kuin toisissa. Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa (Tammi 2024) aihe musertaa. En muista lukeneeni kotimaista romaania, jossa kuvataan vanhemman tunteita ja ajatuksia lapsen rikollisen teon jälkeen.

Dekkarit usein unohtavat uhrin ja rikollisen perheen, koska pääasia on seurata rikoksen ratkaisemista. Romaanit rikoksista painottuvat toisin. Tapahtui mitä tahansa –romaani rakentuu tilanteesta, jossa eroperheennuorin lapsi, nuori aikuinen Aida on huumepäissään murhannut toisen nuoren kanssa nuoren miehen. Kirja seuraa mielentilatutkimuksen, vankeuden ja oikeudenkäynnin aikoja. Kertojana toimii ahdistunut isä.

Isä yrittää sinnitellä työssä, mutta karttaa kontakteja. Ex-vaimon kanssa yhteys tapahtuu vain pakollisissa tilanteissa, ja aikuiset lapset Isla ja Roni käsittelevät siskon tilannetta eri strategioin. Isä käy tapaamassa Aidaa – latautuneita kohtaamisia, jotka eivät vapauta tunteita. Kaikkien suhteiden ja kohtaamisien alla ritisee pettävä jää.

Kirja on kiinnostava siis harvinaisen aiheen vuoksi. Kiinnostavaa on myös se, että harvoin lukee kirjaa, jossa henkilöt pysyvät lukossa, eikä heidän ytimiinsä yletä. Vaikka isä on auki ajatuksineen, hämmennys asiantilasta jää tekstiin elämään. Se on uskottavaa, se on raskasta.

Kertoja ei enää tiedä, miten olla muiden ihmisten kanssa. Syynä vaikuttaa ilmeinen: lapsen teosta vuotaa joka suuntaan musta syyllisyyden virta – kaikki mahdolliset tunteet ja elämänkysymykset: voiko elää, rakastaa, miten, ketä, koskaan?

Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun.”

Juonta avartaa isäkertojan työkaveri Olli, joka yrittää kaveerata kertojan kanssa. Hänkin on ystävän tarpeessa, mutta itseensä käpertynyt kertoja ei kykene sitä ymmärtämään. Romaanin juhannuskuvaus pusertaa ilmat kehosta, mutta onneksi muutama tuttavuusväläys myöhemmin hieman helpottaa oloa.

Ei ole siis mikään feel good -teos kyseessä. Ehkä romaani viipyilee liiaksi, mutta ymmärrän aiheen pakottaneen itsensä tähän muotoon, myös siihen, että kertoja on mies. Marttinen tuo näin uutta kulmaa naisnäkökulmavetoiseen tuotantoonsa, mutta jotain myös säilyy. Arjesta selviämiseen vakavan sattuessa lukija saa vertaiskokemuksen: päivä täytyy vain elää toinen toisen perään.

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa, Tammi 2024, 180 sivua. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani