”Juuri nyt meri on niin tyyni, että sitä katsellessa tuntuu kuin ongelmaa ei olisi. Kuvittelen mielen kuohuavaa osaa, sitä äänekästä pintakerrosta, joka vaahtoaa ja riehuu. Liian usein tulee katsoneeksi parin sentin syvyyteen luullen sitä kokototuudeksi, vaikka ihminen on Mariaanien hauta, ytimeen asti auki.”
Salli Karin esikoisromaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024) kertoja matkustaa joksikin aikaa islantilaiseen taiteilijaresidenssiin. Hän puuhastelee arkisia, tutkailee ympäristöä turistina, käy paikallisessa ulkouimalassa ja tutustuu varovaisesti muuhun residenssiväkeen. Juttuni alun sitaatti viitoittaa siihen, että kertoja tekee psyykkistä työtä, joka etsii kirjallista muotoa.
Aikatasot vaihtelevat, sillä nykyhetkeen Islannissa siirtyvät muistot, jotka selittävät kertojan melankoliaa. Karin teksti on toteavaa ja selkeää – joutuisaa lukea. Pintakirkkauden joukkoon mahtuu metaforiksi muuttuvia huomioita, mutta nekään eivät jää yksityisiksi hämäryyksiksi. Välillä kirjasta saa lukea kertojan muistiinpanoja, joista osa runollistuu, osassa on aforismipotentiaalia.
”Teen mielessäni muistiinpanoja.
Muistan nämä:
Sateenkaariväreet reisiä pitkin auringon osuessa altaaseen.
Pohjaan ilmestyvät enkelivarjo kun ui autingon hetkellä rintaa.
Silmien sumeus pinnan alla, sukellus pitkin pohjaa, pohjassa hiekkaa ja lehtiä.”
Menneisyydestä nousee kertojan potilaskokemus, joka ollut sekä kehollinen että siitä irtautumisen kokemus. Kirja avaa vakavan sairauden psyykkisiä vaikutuksia: elämän epävarmuus ja sattumanvaraisuus pysäyttävät niin kirjan päähenkilön kuin lukijankin.
Vedestä ja surusta jää aistillinen, kehollinen jälkikuva. Tunteet ja kokemukset resonoivat siinä fyysisesti ja mielentilaisesti. Kiinnostavasti kirjassa on samanlaista pohdintaa kuolemanvaarakokemuksesta kuin Anni Kytömäen Mirabiliksessa: kummassakin päähenkilö jää kiinni vaaran tunteeseen ja suruun, joka ei irrota. Muuten aihepiiriltään ja kerronnaltaan toisistaan poikkeavat kirjat voi yhdistää sitaattiin Karin romaanista:
”Lisäksi tämä (tätä älä kerro muille):
Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.”
•
Salli Kari: Vedestä ja surusta, Siltala 2024, 227 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 