Kristiina Möllerin runokirjan otsikko Maiseman halkaisema hämärä (Into 2024) miellyttää minua. Pimenevän talven henkeä hyökyen se osuu aikaan ja tunnelmaan. Runojen melankolia resonoi marras-joulukuuhun.
”Työntyvän yön
alas laketulla taivaalla
Ilmanhiljaisuus
kuin tuulilautat lainehtisivat puiden välissä
jossain katseen korkeudella
ne hyökyvät ylitseni kuin yön aallot joita pimeä elää ja
sen lähestyvä taivas tavoittaa
silloin
en uneksi
…”
Runoissa hämärä saartaa. Siellä erottuu menetysten mieli- ja tunnelmakuvia nykyisyydestä ja satunnaisuuksia menneisyydestä. Toisaalta runoissa mikään ei ole sattumaa vaan jatkuvaa mielentilaa, johon lapsuusväläykset elimellisesti kuuluva.
Runoilijan osuva kielentaju ilmenee joissakin omaehtoisissa sanamuodostelmissa ja melko selkeässä runoilmaisussa. Jonkin verran runoissa leikitään käänteisellä sanajärjestyksellä. Ikään kuin riitasoinnut herättäisivät hämyyn vajoavaa runon puhujaa. Huomasin hieman vierastavani tätä tyylikeinoa, vaan se on tyystin makuasia.
•
Kokoelman runot etenevät ketjuna ilman jakamista osiin tai välitosikoihin. Runojen tyyliin kuuluu rikkonainen rivitys ja aukot. Aluksi minuun tehoaa se, että vasemmalle palstalle täyttyvän runon viimeinen sana ja ajatuksen avartaja hyppää muuten tyhjän oikeanpuolisen sivun alalaitaan, mutta loppua kohti keino manerisoituu.
Runojen sanakuvastossa tärkeää maiseman lisäksi ovat muisti ja uni, mikä sopiikin hämyiseen tunnelmaan. Ne vaikuttavat siten, että kirja tarjoaa hetken alakulon pysähdyksen, fiilistelyvirittäjän: antaa luvan murhemielelle mutta myös saa syyn sytyttää kynttilöiden lämpövalon hämärään. Lisäksi voi nähdä runon puhujan luopumisen ja murheen ohella:
”Portailla läikkyy rantujen lomasta
kohta maa on paljas
pilven raosta leikkaa pieni aurinko hauraan jään”
•
Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä, Into 2024, 57 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 