Vietän runojen ja novellien viikkoa. Niistä näkyy perinteisessä mediassa ja somessa melko vähän juttuja, ja kirjamyynnissä ne jäävät selvästi muiden lajien jalkoihin. Kumpikin kirjallisuuden laji kuitenkin palkitsee lukijaa: lyhyttä ja tiheää – täyttä.
Marko Järvikallas tunnetaan teatterialalla, ja dramaturgin tarkka tilanteiden ja henkilöiden hahmotus näkyy novelleissa. Ei niissä aina tyypillistä draaman kaarta synny, mutta käänteitä ja tunnelmia, jotka pitävät lukijan kiinnostusta yllä.
Kokoelmassa Saattue (Siltala 2024) on kymmenen novellia. Tyypillistä Järvikallaksen novelleissa on se, että novellit ovat moniosaisia, eli kolmessa tai useammassa ”näytöksessä” novellin teemaa kuljetetaan alkutilanteesta vaihtelevien vaiheiden myötä päätepisteeseen, joka voi olla suljettu tai avoin. Novelleista syntyy ikään kuin miniromaaneja elämästä ja kuolemasta.
Otan esimerkiksi niminovellin ”Saattue”. Siinä minäkertoja kaahaa ohi hautajaissaattueen, sittemmin osallistuu ulkopuolisena – kuten taitaa kokea elämäntilanteesa muutenkin. Vähitellen selviää kertojan sukupuoli ja mielenlaatu. Jälkimmäinen ja kertojan toiminta tuottavat arvaamattomia yllätyksiä.
Järvikallas yhdistää tarkkaa kerrontaa ja aukkoja, joita lukija täydentää. Lukija lisää taustoja, syitä ja seurauksia – täydentää tavallaan. Voisi sanoa, että kirjailija kylvää, tarinat itävät ja lukija korjaa sadon. Sananviljely onnistuu.
•
Marko Järvikallas: Saattue, Siltala 2024, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 