Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2025

Hanna Lantton romaanissa Bilbao (Tammi 2025) päähenkilö Elina löytää omaksi paikaksi baskien pääkaupungin Bilbaon. Sitä voi kutsua päänäyttämöksi hänen elämälleen ja etenkin sen käännekohdaksi, mutta näyttämön voi laajentaa: kertoja on ikään kuin päähenkilö, kuiskaaja ja katsoja, myös käsikirjoittaja.   

Bilbaosta tulee Elinalle baskin kielen opiskelun tukikohta, sittemmin tutkimustyön pääpaikka, Helsingin opinahjoakin tärkeämpi, vaikka hän Helsingissä opettaa baskia. Hän saa Bilbaosta elämänmittaisen ystäväpiirin (yhtä välirikkoa lukuun ottamatta) ja tukikohdan. Kirjan kansikuvan symboloimana: elämää suttaa sakea, valuva aines.

Kehitysromaaniainesten lisäksi saan lukijana tietoiskuja baskien asemasta ja lingvistiikasta. Ne osin sulautuvat fiktioon ja osin pomppivat fiktiosta ulos. Toitotuksen ymmärrän osaksi minäkertojan persoonaa, sillä Elina erottautuu räväkkänä puuttujana, heittäytyjänä, minglaajana – monenmoisena, omin sanoin hän toteaa, että liiallisena. Se välittyy romaanin kiihkeään kerrontarytmiin, sykkivään tekstiin. Kertojan intohimo kohdistuu kieleen, ihmisiin ja kokemuksiin.

•

Elinan privaatti alkaa viedä tilaa muulta romaanin mittaan. Puoliso ja ystävät sietävät melko hyvin Elinan irtiottoja: ryyppäämistä ja baari-illoista karkaamista omille teilleen.

”Mies huohottaa korvaani kuumaa ilmaa, hikinen iho liimautuu ihoon. Deodorantti on pettänyt. Katto on valkoinen, nurkista harmaaksi värjäytynyt. Oksennus nousee suuhuni. Se maistuu pettymykseltä ja raivolta: tässä sitä taas ollaan. Sitten sammun.

• •

Näen kadulla Pörröpään: Pörröpää pyörii mutaisena porttikongissa, rähjää marokkolaiselle roskankerääjälle. Pörröpään suupielestä valuu kuolaa. Pörröpää näkee minut, ei kai edes tunnista ja huutaa silmät sameina:

”Saatanan huora!” 

En voi väittää vastaan. Sehän minä olen.

On sunnuntai, juhlien viimeinen päivä. Seison aukiolla ja katson ympärilleni. Kaikki on samaa kuin viime sunnuntaina, samaa kuin aina toisen ja kolmannen päivän juhlissa, kaikki ovat yhtä aineissa, yhtä välinpitämättömiä, yhtä kyllästyneitä todellisuuteen juhlien ja jatkoaikabaarien ulkopuolella.

”Gorroto zaituztet!” minä huudan. Minä vihaan teitä.”

•

Bilbao tarjoaa vastinetta lukuisien mieskirjailijoiden romaaneille, jossa päihteet ja irtosuhteet vilisevät. Se lisäksi antaa ainekset pohtia (jos välttämättä haluaa), mikä osa juonta myötäilee omaelämäkerrallisuutta, sillä kirjailija toimii yliopistotutkijana lingvistikkona ja baskiosaajana. Oli miten oli, romaanin rouheus osuu.

Mitä liikkuu selkoilun alla? Romaani ei ole vain naistutkijan seikkailuiden selostus. Nyt on kyse kirjasta, josta kirjoittaessa en voi välttää juonipaljastuksia. Niitä välttelevän kehotan päättämään postauslukemisen tähän.

Käänne koittaa Enkeli-miehen kohtaamisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, jota itsellinen, vahva, älykäs, tiedostava jne. nainen ei kykene käsittelemään. Romaani näyttää ”sen tavallisen tarinan” itsesyytöksistä, traumaattisen tarinan torjunnasta ja sitä seuraavasta itsetuhoisesta käytöksestä.

Romaani toistaa synkeää tarinaa: yössä vilisevät seksisaalistajat, puristelijat ja ei-sanaa ymmärtämättömät. Samalla naiselle ei-sana voi olla vaikea sana. Romaanista saa lukea syitä ja seurauksia suoraan ja epäsuoraan sanallistettuna, myös rakenteellisena vinoumana rikosuutisin osoteltuina. Ja kertojan kokemana:

”Muistan jokaisen näkemäni peniksen. Vaikka tapahtumat ja niiden järjestys on sulanut päässäni sekavaksi puuroksi, muistan penikset valokuvamaisina välähdyksinä.

• • Miehet kuitenkin halusivat esitellä niitä minulle, he halusivat minun näkevän, vetivät ne esiin pyytämättä, kutsumatta, yllättäen.

• • Näissä valokuvamaisissa välähdyksissä muistan vielä vuosia myöhemmin, oliko peniksen ympärillä Bilbaon kosteanharmaa päivä, suomalaisen kesäaamun kajastus vai katulampun luonnottoman kirkas valo keskellä pehmeää pimeyttä.”

•

Sattumalta sain kahdesta kirjasta keskustelevan parin. Luin kutakuinkin peräkkäin Bilbaon ja Dante Lehtisen Rakkaus ei kuile vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä. Kirjaparina ne puhuttelevat eri näkökulmin seksuaalisesta vallankäytöstä ja väärinkäytöstä. Kysymyksiä herää, ja vastauksia saa etsiä riveiltä ja rivien väleistä.

Ja vielä Bilbaosta! Kujat, vanha keskusta ja äärilaidat, baarit, värit, valot, valottomuus, vuodenajat – ne meluavat tehokkaasti romaanissa. Muistan reissuni Bilbaoon, joka ei syöksynyt samoin kaupungin yön ytimiin vaan keskittyi Guggenheimin taidemuseoon ja päivänvälon näkymiin. Ihon alle menevä kokemus minulle syntyi Guggenheimissa, Sierran kokonaisen hallin täyttävän veistoksen sisällä, jolloin olin menettää tajuntani kokemuksesta, että OLIN taideteoksessa, osana sitä. Ikimuistoista – mutta sievistelevän hupsun puuhastelua vs. Elina Bilbaossa.

Bilbao-romaanin Elina ei ole taideturisti, kuuluisa museokin mainitaan vain pari kertaa. Elina vie toisella tavalla taideteokseen: yksityiseen kokemukseen, elämänvimmaan ja trauman torjuntatoimiin.

•

Hanna Lantto: Bilbao, Tammi 2025, 230 sivua ekirjana. Kuuntelin osin, lukija Elsa Saino (9 tuntia, 53 minuuttia), BookBeat.

Dante Lehtisen romaanissa Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä (Otava 2024) möyhennetään käsitystä, jossa rakkaus ja kärsimys kaltoinkohteluineen kuuluvat yhteen. Kombon aineksiin saadaan mallia populaarikulttuurista: biiseistä ja elokuvista. Tällainen käsitys voi muuttua – ainakin jo joutuu intersektionaalisen feminismin kyllästämän koston kohteeksi. Nyt kyllä pelkistän rajusti, korjattakoon: 

”Minä yritän muistaa, että minun tarinani ei ole kertomus siitä, kuinka feminismi menee liian pitkälle. Se on kertomus siitä, kuinka se ei ole mennyt vielä tarpeeksi.”

Romaani alkaa siitä, kun kustannustoimittaja-kertoja tahtoo tyhjään elämäänsä rakkauden. Tunne saa aikaan ison, mustakarvaisen kissatyyppisen hahamon nimeltä Rakkaus, joka muuttaa kertojan luo. Otus kannustaa ja riehuu, välillä usuttaa itsemurhaan – eli levittää romanttisen rakkauden övereitä. Kertoja rohkaistuu lähestymään ihastustaan, Häntä, joka tekee työharjoittelua samassa kustantamossa.

Suhde syttyy, pidetään salassa, loppuu, alkaa uudelleen ja saa rajun käänteen. Tästä romaanista ei voi lausua halaistua sanaa tuomatta esille käännettä, joka käynnistyy puolen välin jälkeen. Joten sananen siitä.

Romaanin voi lukea ainakin kahdella tavalla. 1) Voi antautua kertojan totuudelle. Hän on kiltti, herkkä henkilö, joka rakkaudelleen antaa kaiken periksi, jopa rakastaa silloinkin, kun rakas manipuloi surutta ja kostaa urakateuden vuoksi vaikka naamioi koston hyväksikäyttävien valtarakenteiden puruksi. 2) Minäkertojan luotettavuutta saa pohtia: hänhän kertoo nyt oman totuutensa, joten manipuloiko hän minua ja saa puolelleen valikoiden asiat edukseen?

•

Romaanin vetävä kerronta koukuttaa. Se vetoaa tehokkaasti empatiakeskukseen, sillä selkeä, tunteita ja keskusteluja kuvaileva tyyli tallentaa tilanteita havainnollisesti. Lukijalle tarjotaan välineet muodostaa käsityksiä henkilöistä ja tapahtumista ensin hiljakseen, sittemmin yhä kiihtyvämmällä kierteellä. Jottei sisältö typistyisi ”vain” yhdeksi erittäin epäonniseksi, psyykeä kuormittavaksi suhdekuvaukseksi, Rakkaus-otuksen surrealistisuus laventaa sitä.

Lukijaa pyöritellään nuorehkon, akateemisen väestön woke-tervassa ja -höyhenissä. Neljännen jne. aallon feminismi toivotetaan tervetulleeksi. Hyvä niin, ja hyvää siinä näkee myös kertoja, ja miksi ei näkisi. Kuitenkin romaani kuvaa konsteja, joissa hyvä kääntyy hyväksikäytöksi. Asian ahdistavuus välittyy monella tavoin: lukija voi ahdistua kertojan ahdingosta tai kertojan näkökulmasta tai ylipäätään tilanteista, joissa on sana sanaa vastaan tai mahdollisuuksista käyttää ilkeästi omiin tarkoituksiin meetoo-tyyppisiä hyökkäyksiä.

•

Romaanissa riemastuttavat kustannusala- ja ajankuvaheitot, sujuva kerronta ja aiheen vyörytys. Ja Rakkaus-otus, joka kummasti katoaa ja sittemmin piileksii. Mietittävää jää. Valitettavasti romaania pitkitetään, etenkin lopun (melkein kuudesosa kirjasta) painajaiset ja muut vuodatukset vaikuttavat venytetyiltä, kun kaiken aiemman päälle lisätään yksityiskohtia sukupuoli- ja valtarakenteisiin, lööppi- ja somejulkisuuteen ja keinoihin pilata ihmisen maine. Ja romaanin Rumi-runouden sitaatit selitetään puhki.

•

Dante Lehtinen: Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä, Otava 2024, 12 tuntia, 2 minuuttia äänikirjana, lukijana Emil Johansson. Kuuntelin BookBeatissa.

”Suhdettamme saattoi tarkastella hyötynäkökulmasta. Hän tarjosi minulle nautintoa, ja minä sain kokea uudelleen sellaista, mitä en olisi uskonut enää ikinä kokevani.”

Näin Annie Ernaux luonnehtii novellin (tai kaunokirjallisen esseen) kuvaamaa viisikymppisen minäkertojanaisen suhdetta 30 vuotta nuorempaan mieheen tekstissään Nuori mies (Gummerus 2024). Nobel-kirjailijan tyyli pitää: tarkkaa havainnointia, pureutuvaa ja purevaa tapahtumien aikakerrostumista minäkertojan henkilöhistoriaan.

•

Tässä lyhyessä Ernauxin tekstissä huomioni kiinnittyi tietynlaiseen julmuuteen. Minäkertoja irtautuu itsestään ja muista siten, että kaikki omakohtainen muuttuu materiaaliksi. Vasta tekstinä kertojan elämä on olemassa. Ehkä myös muut ihmiset ovat olemassa vain tekstin osina. Tinkimättömyys tuntuu kirjalliselta hyväksikäytöltä, jonka me lukijat hyväksymme ja hymistelemme kirjailijan tyylin tehoa.

Nuori mies -tekstin motto viiltää elämän ja kirjallisuuden väliin railon, samalla arvottaa ne:

”Jollen kirjoita asioista,

niitä ei ole viety loppuun asti,

ne on pelkästään eletty.”

Taiteilija havainnoi, tuntee, ajattelee, kokee – ja kerää materiaalia. Kaikki on pyhitetty taiteelle. Onko oikeutuksen raja vain se, kuinka hyvin taitelija ilmaisee itseään? Ernauxin tekstin ja tyylin kirkkaus loistaa eittämättömän tyylikästä hillittyä voimaa. Saako silloin käyttää ravintona muita – ja onko lupa edes kysyä tällaista? Viimeisin kirjallinen makupala tästä pohdinnasta löytyy Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Siinä menestyskirjailija vetää maton alta muilta: ”Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.”

Onko kaunokirjallisuudessa merkitystä sillä, tiedänkö tekstistä, mikä siinä on ”totta” ja mikä keksittyä? Sama koskee biofiktioita. Mitä vähemmän tiedän auto- tai biofiktion henkilöiden ”totuuksista”, sitä kaunokirjallisempia he ovat ja sitä vähemmän mietin kirjassa, mikä on totta. Sitä helpompi on eläytyä kirjaan ”vain” kirjallisuutena.

Mitähän ajattelisin, jos joskus tunnistaisin itseni kirjan henkilöksi? Vaikuttaisiko kokemukseeni, miten sympaattisesti tai ”totuudenmukaisesti” henkilö(ni) on kuvattu, vai se, miten kirjallisen taitavasti se on ilmaistu? (Tuskin tulen saamaan tähän vastausta.)

•

En tunne Ernauxia kuin Helsinki Lit -tapahtuman haastattelun verran ja suomennettujen kirjojen perusteella. Voin lukea tuotantoa fiktiona, jossa jokaisessa kirjassa minähenkilön kokemukset kerrostuvat, lisäksi kokemus yhteiskuntaluokkien välissä korostuu. Nuori rakastaja jatkaa samaa. 

Minäkertojan episodi vetreän rakastajansa kanssa toimii kirjailijan sanoin ajan laajentajana. Miehen merkitys kertojalle on peili kertojan omaan menneisyyteen, heijastuma omista nuoruuden muistoista. Joko se tuntuu syvälliseltä identiteettitutkiskelulta tinkimättömän paljaalla ja selkeällä kirjallisella tyylillä tai itsekkäältä nuoren rakastajan hyväksikäytöltä – tai kaikelta siltä väliltä, lukijasta riippuen.

•

Annie Ernaux: Nuori mies, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2024, 13 sivua. Luin BookBeatissa.

Kaisa Vahteriston romaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) kertoo ensi rakkaudesta. Ei sellainen ole harvinaista kaunokirjallisuudessa, eikä aihe tee romaania vaan käsittely- ja ilmaisutapa. Vahteristo vyöryttää aihetta kiinnostavasti. 

Romaanin tuore rakkaus valtaa minäkertojan ihon pinnan ja kehon sisuksen. Kuvauksen fyysisyys ja aistillisuus ryöpsähtävät sivuille voimatotena. Kokemus rakkauden ensikertalaiselle on jopa väkivaltainen: siinä voi saada muistelmia ja hukata itsensä samalla kuin täyttyy. Eritoten välittyy teini-ikäisen haavoittuvuus:

”Totuus on, että sinä kesänä olin hauras kuin vastasyntynyt. Istuin joenrannassa päälaen aukile kohti taivasta, kohti putoavia esineitä ja lintujen nokkia.”

•

Minäkertoja on jo aikuinen nainen mutta hän palaa ensi rakkauden kesään, vuoteen, jolloin hän täytti 16 vuotta. Kertoja ja Karina kiertävät ovelta ovelle myymässä veitsiä, ja yhteinen sävel löytyy nopeasti huolimatta kotitaustojen eroista. Karinan kodissa menee aineellisesti hyvin, kun kertojan perheessä podetaan köyhyyttä ja äidin ongelmia.

Romaanin symbolit ja metaforat soljuvat luontevasti muutenkin harkittuun ja vetävään kerrontaan. Lyriikan keinot ovat käytössä kuten toisto, mutta tarkoituksellista ”runollinen proosa” -hämäryyttä en tunnista, vaikka tekstissä on kuvallisuuden lisäksi kutkuttavia aukkoja.

Yksi keskeinen tapahtumapaikka on jokiranta. Symboliksi koen eri vuodenaikojen joen – vesi, sen virtaus, johon usein elämää verrataan. Toistuvia ovat myös ruhjeet sekä eritoten veitset. Veitsillä ja terillä on konkrettiinen merkitys kertojalle ja Karinalle, myös kertojan äidille. Veitsien osuus hätkähdyttää, ja lukiessa tunne veitsien viillosta osuu ja uppoaa.

•

”Minä tiesin kyllä jo kuusitoistavuotiaana, miltä pettymys tuntui. Kuinka se nostatti haavaumia ikeniin ja muistutti yllättävän paljon närästystä. Olin jo pitkään ajatellut, että tämä oli luontainen tilani – haluta ja olla ilman.”

Niin, harvoin ensi rakkaus kestää. Pidän kovasti siitä, miten joustavasti eri aikakerrokset limittyvät kerrontaan. Kertoja muutti kotikyläpahasesta jo 18-vuotiaana kaupunkiin, se ja myöhempiä vaiheita vilahtaa tarinassa samoin kuin myöhemmät vierailut lapsuudenkodissa. Päätän juttuni tehokkaasta esikoisromaanista aikuisen kertojan pistäytymiseen pihapiirissä:

”Pihassa minun haudatut muistoni vuotavat maaperään ja maasta talon perustuksiin, niin että kaikki imeytyy ja jää. Talo on minua vahvempi, se kestää tämän. Siellä, kosteassa mullassa on turvassa minun lapsuuteni, minun nuoruuteni. Jos todella tahdon tuntea itseni, minun on kontattava kuistin alle, käperryttävä vasten kattotiilten koveria pintoja, ryömittävä ränneihin ja kurotettava kohti räystäitä.”

•

Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä, Kosmos 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Uuden vuoden alku on aina jännittävä: miten se käynnistyy ja mitä tuo tullessaan? Hain lisäjännitystä tv:stä ja kirjoista, joten avasin dekkariputken. Nyt suljen sen – toistaiseksi.

Aluksi kokosin vuodenvaihteen sarjajännityksestä mielenkiinnon kohteeni. Esittelin postauksessani muutamalla kappaleella havaintoni sarjoista  Bad Sisters, Disclaimer, Murhat ja mindfulness ja Queen of Fucking Everything. 

Koonnin sarjojen jälkeenkin olen neulepuikot kilisten katsellut telkkaria. Vuodenvaihteessa aloin olla lopen kyllästynyt erilaisiin Agatha Christie -dramatisointeihin, joita tuputettiin joka kanavalta. Sen sijaan peribrittiläistä tyyliä edustaa kunnialla Katsomon Dalgliesh-sarja: verkkaista, huolellista ja erittäin tyylikästä. Surumielisen ja kohteliaan nimihenkilön pehmeää ääntä voisin kuunnella vaikka kuinka kauan. 

Netflixin Saalistaja on ihan kelpo uutuussarja, tosin kovin totinen, ja joiltain osin käsikirjoitus ontui. Ekstrahuomio: oli mukava nähdä pääosassa yksi agenteista maukkaasta ja villinvivahteikkaasta agenttisarjasta Slow Horses (Apple TV+). Tätä viimeksi mainittua agenttisarjaa suosittelen kaikille mustan huumorin ja juonikiemuroiden ystäville, bonuksena jännärisarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö (Gary Oldman).

•

Dekkariputkeeni kuuluvat luonnollisesti myös kirjat. Sarjakimarastani kehkeytyi aika kansainvälinen (Irlanti, Englanti, Saksa, Suomi), ja niin kävi kirjoillekin (Islanti, Tanska, Japani):

• Lilja Sigurđardóttir: Sysimusta kuilu. Näin Áróran tutkimuksia -sarja sai (todennäköisesti päätöksen), ainakin päähenkilön siskon tapaus selvitettiin ja siinä sivussa jokaisessa viidessä osassa muita rikoksia.
• Jussi Adler-Olsen: Selli. Tämäkin kirja lopettaa sarjan, Osasto Q, joka ehti kymmenosaiseksi. Osaston oudon joukon seurassa viihtyi, vaikka rikostapaukset muuttuivat övereiksi osa osalta.
• Keigo Higashino: Pahan asialla. Monissa dekkareissa menneisyyden teot tuottavat rikoksia, niin myös tässä kirjassa. Juonen mutkat kiemurtelevat taitavasti vakaanrauhallisessa selvitysvyydissä.

Muun kirjallisuuden ohessa luen verkalleen dekkareita. Kevään kirjoista odotan Fred Vargasin uusinta Adamsberg-käännöstä. Seuraavaksi kenties tartun Joel Kankaan Kaamokseen, vaikka pimeää aikaa riittää nyt ihan ajankohdankin vuoksi – tosin päivät kulkevat jo koko ajan kohti valoa.