Kaisa Vahteriston romaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) kertoo ensi rakkaudesta. Ei sellainen ole harvinaista kaunokirjallisuudessa, eikä aihe tee romaania vaan käsittely- ja ilmaisutapa. Vahteristo vyöryttää aihetta kiinnostavasti.
Romaanin tuore rakkaus valtaa minäkertojan ihon pinnan ja kehon sisuksen. Kuvauksen fyysisyys ja aistillisuus ryöpsähtävät sivuille voimatotena. Kokemus rakkauden ensikertalaiselle on jopa väkivaltainen: siinä voi saada muistelmia ja hukata itsensä samalla kuin täyttyy. Eritoten välittyy teini-ikäisen haavoittuvuus:
”Totuus on, että sinä kesänä olin hauras kuin vastasyntynyt. Istuin joenrannassa päälaen aukile kohti taivasta, kohti putoavia esineitä ja lintujen nokkia.”
•
Minäkertoja on jo aikuinen nainen mutta hän palaa ensi rakkauden kesään, vuoteen, jolloin hän täytti 16 vuotta. Kertoja ja Karina kiertävät ovelta ovelle myymässä veitsiä, ja yhteinen sävel löytyy nopeasti huolimatta kotitaustojen eroista. Karinan kodissa menee aineellisesti hyvin, kun kertojan perheessä podetaan köyhyyttä ja äidin ongelmia.
Romaanin symbolit ja metaforat soljuvat luontevasti muutenkin harkittuun ja vetävään kerrontaan. Lyriikan keinot ovat käytössä kuten toisto, mutta tarkoituksellista ”runollinen proosa” -hämäryyttä en tunnista, vaikka tekstissä on kuvallisuuden lisäksi kutkuttavia aukkoja.
Yksi keskeinen tapahtumapaikka on jokiranta. Symboliksi koen eri vuodenaikojen joen – vesi, sen virtaus, johon usein elämää verrataan. Toistuvia ovat myös ruhjeet sekä eritoten veitset. Veitsillä ja terillä on konkrettiinen merkitys kertojalle ja Karinalle, myös kertojan äidille. Veitsien osuus hätkähdyttää, ja lukiessa tunne veitsien viillosta osuu ja uppoaa.
•
”Minä tiesin kyllä jo kuusitoistavuotiaana, miltä pettymys tuntui. Kuinka se nostatti haavaumia ikeniin ja muistutti yllättävän paljon närästystä. Olin jo pitkään ajatellut, että tämä oli luontainen tilani – haluta ja olla ilman.”
Niin, harvoin ensi rakkaus kestää. Pidän kovasti siitä, miten joustavasti eri aikakerrokset limittyvät kerrontaan. Kertoja muutti kotikyläpahasesta jo 18-vuotiaana kaupunkiin, se ja myöhempiä vaiheita vilahtaa tarinassa samoin kuin myöhemmät vierailut lapsuudenkodissa. Päätän juttuni tehokkaasta esikoisromaanista aikuisen kertojan pistäytymiseen pihapiirissä:
”Pihassa minun haudatut muistoni vuotavat maaperään ja maasta talon perustuksiin, niin että kaikki imeytyy ja jää. Talo on minua vahvempi, se kestää tämän. Siellä, kosteassa mullassa on turvassa minun lapsuuteni, minun nuoruuteni. Jos todella tahdon tuntea itseni, minun on kontattava kuistin alle, käperryttävä vasten kattotiilten koveria pintoja, ryömittävä ränneihin ja kurotettava kohti räystäitä.”
•
Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä, Kosmos 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 