”Suhdettamme saattoi tarkastella hyötynäkökulmasta. Hän tarjosi minulle nautintoa, ja minä sain kokea uudelleen sellaista, mitä en olisi uskonut enää ikinä kokevani.”
Näin Annie Ernaux luonnehtii novellin (tai kaunokirjallisen esseen) kuvaamaa viisikymppisen minäkertojanaisen suhdetta 30 vuotta nuorempaan mieheen tekstissään Nuori mies (Gummerus 2024). Nobel-kirjailijan tyyli pitää: tarkkaa havainnointia, pureutuvaa ja purevaa tapahtumien aikakerrostumista minäkertojan henkilöhistoriaan.
•
Tässä lyhyessä Ernauxin tekstissä huomioni kiinnittyi tietynlaiseen julmuuteen. Minäkertoja irtautuu itsestään ja muista siten, että kaikki omakohtainen muuttuu materiaaliksi. Vasta tekstinä kertojan elämä on olemassa. Ehkä myös muut ihmiset ovat olemassa vain tekstin osina. Tinkimättömyys tuntuu kirjalliselta hyväksikäytöltä, jonka me lukijat hyväksymme ja hymistelemme kirjailijan tyylin tehoa.
Nuori mies -tekstin motto viiltää elämän ja kirjallisuuden väliin railon, samalla arvottaa ne:
”Jollen kirjoita asioista,
niitä ei ole viety loppuun asti,
ne on pelkästään eletty.”
Taiteilija havainnoi, tuntee, ajattelee, kokee – ja kerää materiaalia. Kaikki on pyhitetty taiteelle. Onko oikeutuksen raja vain se, kuinka hyvin taitelija ilmaisee itseään? Ernauxin tekstin ja tyylin kirkkaus loistaa eittämättömän tyylikästä hillittyä voimaa. Saako silloin käyttää ravintona muita – ja onko lupa edes kysyä tällaista? Viimeisin kirjallinen makupala tästä pohdinnasta löytyy Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Siinä menestyskirjailija vetää maton alta muilta: ”Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.”
Onko kaunokirjallisuudessa merkitystä sillä, tiedänkö tekstistä, mikä siinä on ”totta” ja mikä keksittyä? Sama koskee biofiktioita. Mitä vähemmän tiedän auto- tai biofiktion henkilöiden ”totuuksista”, sitä kaunokirjallisempia he ovat ja sitä vähemmän mietin kirjassa, mikä on totta. Sitä helpompi on eläytyä kirjaan ”vain” kirjallisuutena.
Mitähän ajattelisin, jos joskus tunnistaisin itseni kirjan henkilöksi? Vaikuttaisiko kokemukseeni, miten sympaattisesti tai ”totuudenmukaisesti” henkilö(ni) on kuvattu, vai se, miten kirjallisen taitavasti se on ilmaistu? (Tuskin tulen saamaan tähän vastausta.)
•
En tunne Ernauxia kuin Helsinki Lit -tapahtuman haastattelun verran ja suomennettujen kirjojen perusteella. Voin lukea tuotantoa fiktiona, jossa jokaisessa kirjassa minähenkilön kokemukset kerrostuvat, lisäksi kokemus yhteiskuntaluokkien välissä korostuu. Nuori rakastaja jatkaa samaa.
Minäkertojan episodi vetreän rakastajansa kanssa toimii kirjailijan sanoin ajan laajentajana. Miehen merkitys kertojalle on peili kertojan omaan menneisyyteen, heijastuma omista nuoruuden muistoista. Joko se tuntuu syvälliseltä identiteettitutkiskelulta tinkimättömän paljaalla ja selkeällä kirjallisella tyylillä tai itsekkäältä nuoren rakastajan hyväksikäytöltä – tai kaikelta siltä väliltä, lukijasta riippuen.
•
Annie Ernaux: Nuori mies, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2024, 13 sivua. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 