Hanna Lantton romaanissa Bilbao (Tammi 2025) päähenkilö Elina löytää omaksi paikaksi baskien pääkaupungin Bilbaon. Sitä voi kutsua päänäyttämöksi hänen elämälleen ja etenkin sen käännekohdaksi, mutta näyttämön voi laajentaa: kertoja on ikään kuin päähenkilö, kuiskaaja ja katsoja, myös käsikirjoittaja.
Bilbaosta tulee Elinalle baskin kielen opiskelun tukikohta, sittemmin tutkimustyön pääpaikka, Helsingin opinahjoakin tärkeämpi, vaikka hän Helsingissä opettaa baskia. Hän saa Bilbaosta elämänmittaisen ystäväpiirin (yhtä välirikkoa lukuun ottamatta) ja tukikohdan. Kirjan kansikuvan symboloimana: elämää suttaa sakea, valuva aines.
Kehitysromaaniainesten lisäksi saan lukijana tietoiskuja baskien asemasta ja lingvistiikasta. Ne osin sulautuvat fiktioon ja osin pomppivat fiktiosta ulos. Toitotuksen ymmärrän osaksi minäkertojan persoonaa, sillä Elina erottautuu räväkkänä puuttujana, heittäytyjänä, minglaajana – monenmoisena, omin sanoin hän toteaa, että liiallisena. Se välittyy romaanin kiihkeään kerrontarytmiin, sykkivään tekstiin. Kertojan intohimo kohdistuu kieleen, ihmisiin ja kokemuksiin.
•
Elinan privaatti alkaa viedä tilaa muulta romaanin mittaan. Puoliso ja ystävät sietävät melko hyvin Elinan irtiottoja: ryyppäämistä ja baari-illoista karkaamista omille teilleen.
”Mies huohottaa korvaani kuumaa ilmaa, hikinen iho liimautuu ihoon. Deodorantti on pettänyt. Katto on valkoinen, nurkista harmaaksi värjäytynyt. Oksennus nousee suuhuni. Se maistuu pettymykseltä ja raivolta: tässä sitä taas ollaan. Sitten sammun.
• •
Näen kadulla Pörröpään: Pörröpää pyörii mutaisena porttikongissa, rähjää marokkolaiselle roskankerääjälle. Pörröpään suupielestä valuu kuolaa. Pörröpää näkee minut, ei kai edes tunnista ja huutaa silmät sameina:
”Saatanan huora!”
En voi väittää vastaan. Sehän minä olen.
On sunnuntai, juhlien viimeinen päivä. Seison aukiolla ja katson ympärilleni. Kaikki on samaa kuin viime sunnuntaina, samaa kuin aina toisen ja kolmannen päivän juhlissa, kaikki ovat yhtä aineissa, yhtä välinpitämättömiä, yhtä kyllästyneitä todellisuuteen juhlien ja jatkoaikabaarien ulkopuolella.
”Gorroto zaituztet!” minä huudan. Minä vihaan teitä.”
•
Bilbao tarjoaa vastinetta lukuisien mieskirjailijoiden romaaneille, jossa päihteet ja irtosuhteet vilisevät. Se lisäksi antaa ainekset pohtia (jos välttämättä haluaa), mikä osa juonta myötäilee omaelämäkerrallisuutta, sillä kirjailija toimii yliopistotutkijana lingvistikkona ja baskiosaajana. Oli miten oli, romaanin rouheus osuu.
Mitä liikkuu selkoilun alla? Romaani ei ole vain naistutkijan seikkailuiden selostus. Nyt on kyse kirjasta, josta kirjoittaessa en voi välttää juonipaljastuksia. Niitä välttelevän kehotan päättämään postauslukemisen tähän.
Käänne koittaa Enkeli-miehen kohtaamisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, jota itsellinen, vahva, älykäs, tiedostava jne. nainen ei kykene käsittelemään. Romaani näyttää ”sen tavallisen tarinan” itsesyytöksistä, traumaattisen tarinan torjunnasta ja sitä seuraavasta itsetuhoisesta käytöksestä.
Romaani toistaa synkeää tarinaa: yössä vilisevät seksisaalistajat, puristelijat ja ei-sanaa ymmärtämättömät. Samalla naiselle ei-sana voi olla vaikea sana. Romaanista saa lukea syitä ja seurauksia suoraan ja epäsuoraan sanallistettuna, myös rakenteellisena vinoumana rikosuutisin osoteltuina. Ja kertojan kokemana:
”Muistan jokaisen näkemäni peniksen. Vaikka tapahtumat ja niiden järjestys on sulanut päässäni sekavaksi puuroksi, muistan penikset valokuvamaisina välähdyksinä.
• • Miehet kuitenkin halusivat esitellä niitä minulle, he halusivat minun näkevän, vetivät ne esiin pyytämättä, kutsumatta, yllättäen.
• • Näissä valokuvamaisissa välähdyksissä muistan vielä vuosia myöhemmin, oliko peniksen ympärillä Bilbaon kosteanharmaa päivä, suomalaisen kesäaamun kajastus vai katulampun luonnottoman kirkas valo keskellä pehmeää pimeyttä.”
•
Sattumalta sain kahdesta kirjasta keskustelevan parin. Luin kutakuinkin peräkkäin Bilbaon ja Dante Lehtisen Rakkaus ei kuile vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä. Kirjaparina ne puhuttelevat eri näkökulmin seksuaalisesta vallankäytöstä ja väärinkäytöstä. Kysymyksiä herää, ja vastauksia saa etsiä riveiltä ja rivien väleistä.
Ja vielä Bilbaosta! Kujat, vanha keskusta ja äärilaidat, baarit, värit, valot, valottomuus, vuodenajat – ne meluavat tehokkaasti romaanissa. Muistan reissuni Bilbaoon, joka ei syöksynyt samoin kaupungin yön ytimiin vaan keskittyi Guggenheimin taidemuseoon ja päivänvälon näkymiin. Ihon alle menevä kokemus minulle syntyi Guggenheimissa, Sierran kokonaisen hallin täyttävän veistoksen sisällä, jolloin olin menettää tajuntani kokemuksesta, että OLIN taideteoksessa, osana sitä. Ikimuistoista – mutta sievistelevän hupsun puuhastelua vs. Elina Bilbaossa.
Bilbao-romaanin Elina ei ole taideturisti, kuuluisa museokin mainitaan vain pari kertaa. Elina vie toisella tavalla taideteokseen: yksityiseen kokemukseen, elämänvimmaan ja trauman torjuntatoimiin.
•
Hanna Lantto: Bilbao, Tammi 2025, 230 sivua ekirjana. Kuuntelin osin, lukija Elsa Saino (9 tuntia, 53 minuuttia), BookBeat.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 