Tänä helmikuisena aamuna havahduin siihen, että näinä jokavuotisina viikkoina 7 – 8 saa sanoa: valo on saapunut. En voi muuta kuin siteerata Olli Sinivaaraa, vaikka irrotan lauseen kontekstistaan: ”päivä on palannut kotiin”.
Olen muutaman päivän ajan lukenut edestaas Sinivaaran uutta runokokoelmaa Valoon vihreään (Teos 2025). Se on häikäilemättömän fokusoitunutta luontorunoutta. Tunnistan kokoelmasta täyttä antautumista vuodenkierron aisti- ja tunnekokemuksiin, joten voihan runoja luonnehtia myös luontoromantiikaksi. Sinivaaran runot eivät silti mitenkään makeile vaan vakuuttavat tarkoin havainnoin siitä, mikä on oleellisinta:
”Ihmisen täytyy olla kohti valoa
niin kuin puu on kohti valoa, paljaana, kurottaen.”
Maailmantilan myllerryksen vastapainoksi ihminen tarvitsee Sinivaaran runoja. Se ei tarkoita pakoa vaan vastapainoa. Valoon, vihreään solahtaa tähän aikaan myös siksi, että runojen avulla saa yhteyden vuodenaikoihin, juuri nyt kevään ja kesän odotukseen. Kokoelmassa saan fiilistellä koivun hiirenkorvien puhkeamista keväällä. Eikä muitakaan vuodenaikoja unohdeta. Esimerkiksi talvi ja lumi näyttäytyvät sellaisena valona, joka saa värit ja sävyt erottumaan.
•
Sinivaaran kokoelmassa on viisi osaa, joissa kaksi ensimmäistä keskittyy kevääseen, kesään ja lehtipuihin. Koivu ja tammi edustavat vihreyttä, elämään heräämistä, sekä lehtien ja oksien välistä siivilöityvän valon voimaa. Koivu-runoissa säe- ja säkeistörakenne kulkevat keveinä, kun tammien runoihin kasvaa volyymia kuten ikiaikaisiin, vankkoihin puihin.
Ja senkin uhalla, että ylianalysoin, mieleeni tulee puuvalinnoista suomalais-ugrilainen perinne, jossa lehtipuut yhdistävät meitä yliseen, yhteyteen taivaaseen, tuonilmaisen keveään puoleen.
”Tammen muodossa sen näkee, saa tietää
miten puissa maa kohoaa, kurottaa nousee
maan vihreä taivaalla.”
Kokoelman loppuosassa edetään syksyyn ja talveen, jolloin puukuvasto vaihtuu havupuihin, ikivihreisiin. Silloin ihminen on juurillaan, yhteydessä maanalaiseen, jatkuvuuteen, kallion pysyvyyteen. Paikka voi olla ikimetsä tai lähiöön unohtunut mänty – yhteys löytyy joka tapauksessa. Ja pimeys näyttäytyy valon yhtenä muotona.
•
Kokoelman väliosa yllättää: puista runon puhuja siirtyy ja keskittyy pioninkukan poimukkaaseen, toistuvaan kukintoon. Siten välittyy keskikesän hehku. Ehkä leikkokukka tuo mukaan myös ihmisen hyötykäyttäjän luonteen.
Pioni symboloi myös lyhyttä kukoistamisen aikaa – on sitten kyse kesän kasvista tai ihmisestä. Rajallisuudesta ei ole syytä murhettua:
”Päivävastoin siinä aika
on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi
kaikki tämä ikuisuus.”
Pioni saa symboloida myös taidetta. Monimuotokukinto ja sen kukoistuksen kaari muuttuu näytelmäksi ja pistää pohtimaan, voiko ihminen luoda elämyksellisempää kuin luonto.
•
Sinivaaran runokuvasto on kaukana tuoreesta: valo, puut, tuuli, meri, taivas, tuuli jne. Samaa voi sanoa teemoista, jotka käsittelevät ajan ja elämän suhteellisuutta, toistoa ja kiertoa. Se ei haittaa. Toistuvuus niissä tukee runoilijan runokieltä, joista välittyy hetken havaintojen voimallinen toisto – toisto kuten luonnossa ja vuodenkierrossa.
Minulle Sinivaaran runojen lumovoima perustuu runojen puhujan aatosten auliiseen verbaaliin jakamiseen. Runoissa havainnot ja kokemus avautuvat orgaanisen luonnollisesti niiden mutkattoman metforisuuden ja silti tulkinta-avoimuuden vuoksi. Kaikille läsnä olevasta lähiluonnosta tai kaukaisesta, hiljaisesta ympäristöstä riittää jaettavaa: valon mahdollisuus ja vastakohtien lähentyminen, yhdistyminen. Ajatonta. Sielunravintoa.
”pelkkä jonkin pysyvyys, jonkin kadonneen
ja katoamattoman.”
•
Olli Sinivaara: Valoon, vihreään, Teos 2025, 48 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 