”Minulla on nyt kaksi ääntä. Toinen on julkinen ja ilmenee minusta irrallisena kirjoituksena. Toinen on yksityinen ja syntyy kehossani.”
Pauliina Vanhatalon neljäs omaelämäkerrallinen kirja Diiva sohvallani (S&S 2025) kertoo rinnakkain kirjailijan kirjoittajaäänestä ja klassisen laulun harjoittelun uudelleen aloittamisesta. Vaan ei siinä kaikki, sillä lauluharrastuksen käynnistymistä kohottaa kertojan yllätysvieras. Ei enempää eikä vähempää: äänenkäytön ja aarioiden harjoittelun seuraajaksi saapuu Maria Callas, kenties maineikkain sopraano ikinä.
Maria Callaksen kuljetus muun mukana ihastuttaa. Se tuo omaelämäkerran ja autofiktion rajapintaan rutkasti lisää kerronnallisesti, temaattisesti ja sisällöllisesti. Kirjan mittaan Vanhatalo käy läpi muun muassa Callas-elämäkertojen tietoja ja keskittyy etenkin ensimmäiseen aviomieheen, äitiin ja siskoon sekä heidän myötä siihen, miten elämäkertatiedot värittyvät eri näkökulmin ja kertojien intentioin.
”Mitä voimme tietää? Miten vähän jää varmoja todisteita edes elämästä, josta on kirjoitettu niin paljon kuin Mariasta. Miten huonosti ihmiset muistavat ja miten helposti tarina taipuu. Elämä sen taustalla pysyy sumeana ja häilyvänä, ja ihmisten olemukset ja tarkoitusperät avoimina, vaikka haluaisimme kuinka antaa heille tarinan vaatimat dynaamiset ja selkeät roolit.”
•
Sama koskee kaikkea kerrottua. Mitä intentioita tai näkökulmia Vanhatalolla on? Hän esimerkiksi käsittelee pienen paikkakunnan kulttuuripolitiikkaa, sillä hän ja miehensä ryhtyvät hankkeeseen pelastaa ränsistynyt elokuvaesityssali. Siihen liittyvät asiat limittyvät kirjan tosielämävirtaan, ja siihen sisältyy myös pohdintaa pitkän liiton kausivaihtelusta, miten kukin voi siinä toteuttaa itseään.
Merkittävä osuus kirjassa kuuluu lahjakkuuden mietinnälle. Eri elämänvaiheissa sen siunaus ja taakka vaihtelevat. Siihen sisältyvät kirjan kertojan kirjailijuuden tavoitteet ja haasteet mutta myös vanhemmuus.
Tärkeänä pidän sitä, miten Vanhatalo kuvaa kirjailijantyön saamaa palautetta – tai etenkin sitä, miten vuosien kirjallinen työ ei saa huomiota tai palautetta. Siihen sekoittuu heittäytyminen noin 20 vuoden jälkeen laulun vietäväksi – tai pikemminkin siihen, voiko ”vanhana” kyetä heittäytymään lauluun, antaa kehon antautua resonoimaan äänen ehdoilla. Pelot ja tappiontunnot ovat sellaisia, että diivan täytyy päästää sotkemaan kotisohva kynsilakalla, tuhahduksilla ja provosoinneilla:
”Kavahdan sitä missä olen niin kuin hän: ulkopuolinen, kroonisesti levoton, epävarma, tyytymätön ja toisten hyväksynnän varassa.”
•
Pidän kirjan kerronnasta, sen elävyydestä ja vapautuneisuudesta viedä fantasian (Marian) rajattomuuden avulla miettimään rajallisia, perimmäisiä. Tasapaino säilyy – tai pikemmin tasapainoa ei tarvita. Hienosti kytkeytyy aineeton mielikuvitusolento kertojan voimakkaan konkreettisiin, kehollisiin kokemuksiin, joita Vanhatalo kirjassa välittää. Taide ja kulttuuri saa kirjassa moninaisen puheenvuoron siinä kuin kirjan kertoja tilan ja rohkeuden käyttää potentiaaliaan.
•
Pauliina Vanhatalo: Diiva sohvallani. Osa 4 – Pauliina Vanhatalon elämäkerrat, S&S 2025, 132 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 