Talvinen, harmaa maaliskuun alun talvilomapäiväni vaihtui kirjan myötä helteiseksi kesäksi Toscanassa. Myös se passasi hyvin, että Ann-Cristin Antellin romanttinen viihde sijoittuu 1910-luvun alkuun, jolloin ensimmäistä maailmansotaa enteilevät jännitteet eivät vielä järkytä Eurooppaa, mutta uudet ihmistieteen virtaukset ryydittävät elämää sielutieteen ymmärryksellä ja taidepiirien teosofishenkisyydellä. Sellainen ilmapiiri osuu eskapismin kaipuuseen, kun haluan välillä unohtaa uutisvyöryn yhä paisuvasta nykyeurooppalaisesta sotavarustelukriisistä.
Valkea lilja (Gummerus 2025) aloittaa Antellin uuden historiallisen sarjan. Romaanin päähenkilö on niukkavaraisen porvarisperheen taiteilijuudesta haaveileva tytär Lily Adel. Adelin perhe asuu Naantalissa, mutta perheen muotokuvamaalari-isä käy töissä Turussa johtamassa taidemuseota. Lily on perheen keskimmäinen tytär. Isosisko harrastaa matemaattisia aineita ja perheen kuopus luonnon tutkintaa.
Romaani kuvaa kutakuinkin vuodenkiertoa, jossa pääasia on Lilyn matka varakkaan isoäidin kanssa Firenzeen. Siellä Lily saa haltioitua gallerioiden maailmankuulusta taiteesta ja harjoittaa omia maalaustaitojaan. Parikymppisen, kokemattoman Lilyn maailmankuvaa järisyttää tutustuminen miesvaltaisiin taidepiireihin ja vapaamieliseen taiteilijaelämään.
•
Antell kuvaa herkullisesti ja ajankuvan mukaisesti maisemia ja matkustelua yksityiskohtaisesti ja elävästi niin, että värit, tuoksut ja maut välittyvät. Kuvaustapaa maustaa mukavasti myös vanhahtavat, osuvat sanavalinnat, esimerkiksi:
”Aamulla juna pysähtyi jollekin asemalle ja lähti taas liikkeelle. Lily heräsi pysähdykseen ja ponnahti istumaan yläpedissä. Hän halusi nähdä Etelä-Ruotsin maisemia ja kohotti vaunun ikkunaverhoa. Juna lonksutti halki Skoonen laajojen peltojen, joissa vihersi laiho. Maisema oli kauttaaltaan laakeaa, ei ainoatakaan kunnasta missään. Pellot tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja kaukana vilahteli valkoisiksi kalkittuja maalaistaloja.”
Koska olen Firenzessä vaellellut Stendhalin syndroman partaalla, minun on helppo eläytyä vahvasti reagoivan Lilyn fiilistelyihin taideteosten äärellä. Romaanissa nautin taidekeskusteluista, joissa pohditaan taiteen olennaisuuksia ja tuodaan esille jopa ekspressionistisia taidenäkemyksiä. Päästän jopa mielikuvitukseni valloilleen, sillä tulkitsen modernia ilmaisunäkemystä edustavan taiteilija Ridderheimin töissä viitteitä Hilma af Klintin taiteesta ja ajattelusta.
•
Tavanomaisinta ja viihdegenreuskollisinta löydän romaanin romanssiosuudesta: tilanteita (mm. pyörtyilystä pelastava komistus) ja tunnesanoituksia (mm. veren kiehunta). Asuvalintoja ja suortuvien irtoamisiakin riittää. Italialaiset miehet ovat tummia ja komeita, hämmentävän tulisieluisia, mutta pohjoisen neitoon taitaa vedota eniten häikäisevän siniset silmät ja tunteita välillä patoava, ailahteleva kylmäkiskoisuus. Lilyn tunteita heiluttaa kolme miestä: yksi odottaa Suomessa, toinen liehittelee Firenzessä ja kolmas kiehtoo kapinallisuudestaan huolimatta.
”Herra Ridderheim kuunteli vastausta tarkasti. Sitten mies kumartui ja katsoi Lilyä ihmeellisillä silmillään. Outo värinä kulki Lilyn lävitse.
– Kaikki on olemassa ympärillämme. Me itse valitsemme, mies sanoi hiljaa.
Lily tunsi vetovoiman heidän välillään. Alexander Ridderheim oli kuin mielenkiintoinen kirja, ja Lily odotti malttamattomana, että saisi lukea sitä lisää.”
•
Aidon oloisesti romaani kuvaa nuoren naisen tunnemaailmaa. Yksi suudelma voi suistaa suojatussa perheessä kasvaneen Lilyn sekasortoon, ja hänen täytyy tehdä rankkoja päätöksiä velvollisuuksien ja perhesuhteiden vuoksi. Sydänsuruja ei voi välttää, mutta onneksi Lilylla on matkalla mukana viisas isoäiti ja kotona vakaa isosisko, jotka tukevat lemmestä riutuvaa neitoa.
Naisasiaa väläytetään siten, että 1900-luvun alussa voi nainen etenkin isän ja muun perheen myötämielisyyden ja suvun kontaktien ansiosta valita taiteilijuuden soveliaan avioliiton sijaan. Se viittaa ajan emansipaation hienoiseen henkeen. Kenties myös tunteet ja kutsumus saadaan yhdistettyä.
Antell kirjoittaa sujuvaa, ilmeikästä viihdettä, jota on sutjakkaa lukea. Melko suoraviivaisesti Antell päästää Lilyn sydänsurujen piinasta, mutta pidän ratkaisua lajityypillisenä ja samalla palkitsevana. Taitavasti kirjan loppuun ripotellaan täkyjä Lilyn perheessä kytevästä salaisuudesta. Jatkoa siis seuraa.
•
Ann-Christin Antell: Valkea lilja, Gummerus 2025, 236 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 