”Kummallista mitä kaikkea ihminen voi kaivata, läpsyttävää väenpaljoutta muun muassa, kaalinpäiden rivistöä illasta toiseen. Nuortuisin yksillä kunnon aplodeilla kymmenen vuotta.”
Vanha oopperalavojen diiva saa vuosikymmenten tauon jälkeen rooliehdotuksen modernista projektista. Nuori manageri Ion houkuttelee Magdaa Jumalan ääneksi, ja Magda:
”Olisin taas ihailtu, nimeni viipyisi kaikkien huulilla ’Magda, La Magda, meidän Magdamme’… mmm, se tuntuisi suudelmalta.”
•
Marjo Heiskasen romaanissa Magdan aaria (Siltala 2025) minäkertoja-Magda vatvoo romaanin alkupuolen, suostuako Jumalaksi. Jos se alkaa kyllästyä lukijaa, kannattaa jatkaa, sillä vähitellen kertojan tajunnanvirta tuottaa muistoja ja muiden ihmisten vaikutusta diivan elämään. Silti luovan taiteilijan maailmankuva pyörii oman navan ympärillä, mutta lukijalle täkyt kertojan pulputuksen keskellä jo nappaavat.
Luonnollisesti itsekeskeisen oopperalavojen kuningattaren roolin Jumal’äänenä vaikuttaa ironialta, ja muutenkin taiteilijakuva sisältää taiteilijastereotypiaksi sopivaa ainesta. Heiskasen kerronta torppaa yksioikoisuudet. Magdan mielleyhtymät soljuvat kuin korkealuokkaisin aaria: sävyt ja skaalat vaihtuvat sujuvasti.
•
Magdan aaria sopii taiteilijaromaanien lajiin, mutta romaanissa on muutakin. Ennen kaikkea lukijan on syytä pysyä valppaana. Romaanin ensimmäinen sivu saa heti varpailleen: mistä on kyse, mikä on totta ja mikä möyrii kertojan toiveista, salaisuuksista ja muistin horjunnasta? Jälleen kerran epäluotettava kertoja saa lukijan mielenkiinnon ja mielikuvituksen liikkeelle: mistä oikein rooliehdotuksessa on kyse, mistä johtuu Magdan huoneiston mätien kukkien haju, miksi aviomies-Ankkaa ei näy missään jne.
Magdan aaria ruokkii mielikuvitusta. Siksi on kaunokirjallisuus: se kertoo sanojaan enemmän.
Välillä voi miettiä, miksi taiteen täytyy kertoa taiteesta. Näinä aikoina siihen on syynsä. Siksi romaaniin ujuttunut viesti huudettakoon julki:
”Vai odotetaanko minulta tarkemmin ajatellen enää mitään, odotetaanko yhdeltäkään taiteilijalta? Ehkä minua kahlitsee pelko, että kaikki taide on käynyt turhaksi, en yksin minä. Pahimmassa tapauksessa se ei edes ole pelkkää pelkoa vaan tietoa, ja siksi en jaksa kannatella itsessäni sellaista, mihin olemme yhdessä päättäneet lakata uskomasta.”
Eihän lakata, eihän.
•
Marjo Heiskanen: Magdan aaria, Siltala 2025, 236 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 