Ulla Vanhatalo on kirjoittanut alakoululaisille kertomuksen Luka (Pieni Karhu 2025). Luka saa päähänpistoja ja toimii ennen kuin hän ehtii ajatella. Hän on myös äkkipikainen. Vaan ei siinä kaikki: Luka on myös kiva ja auttavainen.
Vanhatalon lastenkirjan mukava ote pitää lukijan hyppysissä. Kirja kuvaa ADHD-lasta lämpimästi ja samalla sopivan särmikkäästi. Kirjaa voi lukea niin, että eläytyy Lukan touhuiluun ja tunnevaihteluihin tai nappaa huomioita, miten lapsen tarkkaavuusongelmat vaikuttavat muihin. Kirjassa näkyy aikuisten ongelmia, mutta siten, että ne kuuluvat sellaisina elämään.
•
Kirjan kielen napakkuus miellyttää. Lyhyet lauseet ja virkkeet nakuttavat vaan eivät töksähtele. Kohderyhmän kannalta kielen keinot on valittu huolellisesti ja oivaltavasti. Helppo selkokieli ei vie mitään pois tarinasta ja tunteista.
Ihastuttava on esimerkiksi kirjan kohta, jossa Luka on keppostellut koulussa. Lukan ajatusharhailu kerrotaan vain nopealla siirtymällä, jossa Luka ohittaa koulukeskustelut ja suuntaa tarkkaavuuden – oravaan. Mainiota on myös sanan ”potentiaali”-käyttö. Kaikkea ei tarvitse selittää, ei edes helpossa selkokirjassa.
•
Aiju Salmisen kuvitus tukee onnistuneesti kirjan tarinaa. Selkeät ja silti ilmeikkäät kuvat antavat lisätason. Lukan uni esimerkiksi erottuu kuvakeinoin päivätapahtumista.
Lukuviikko 2025 päättyy tähän, mutta lukeminen ei siihen lopu! Luka lukee Akkareita ja mummo (liikaa) kaikenlaisia kirjoja. Toivottavasti vanhemmat lukevat joka ”lukalle” ja ”annille” – ja toisilleen sekä itsekseen. Sekä itselliset omaksi iloksi. Ja mummot ja vaarit aikansa kuluksi. Jatketaan sellaista!
•
Ulla Vanhatalo: Luka, kuvat Aiju Salminen, Pieni Karhu 2025, 55 sivua. Sain kirjan kirjastosta.
Vuoden alkupuolella ilmestyi novellikokoelmani Aamusta yöhön(Avain 2025). Kirja painettiin Tallinnassa, ja siellä innostuttiin novelleistani niin, että Lauri Juursoon vironnos Hommikust ööni (Eluset Enesest 2025) on jo julkaistu.
Virossa selkokirjallisuus on käsittäkseni käynnistynyt käännöksin. Ainakin Marja-Leena Tiaisen selkokirjoja on siellä ilmestynyt. Olen kovin tohkeissani, että novellini ovat tarjolla nyt myös lahden toisella puolella.
•
Vironnoksesta on poissa kaksi suomenkielisen kirjan novellia, ja noveilleihin on tehty pari pientä paikallismuutosta, mutta muuten luonnollisesti tekstit säilyvät ennallaan, vaikka kieli muuttuu. Novelleissa kerrotaan yhden kerrostalon asukkaista marraskuun aikana. Mutta huomaa: novellit eri-ikäisistä sopivat luettavaksi ihan ympäri vuoden.
Kerrostalon asukkaat tavataan arjen tilanteissa, ja niin novelleissa kuin yleensäkin elämässä tavallisen sekoittavat yllätykset, nyrjähdykset ja rippusellinen maagista realismia. (Lue suomenkielinen juttuni kirjasta Aamusta yöhön.)
•
Olen vuosia sitten opiskellut vain viron alkeet, joten en kykene arvioimaan vironnoksen selkokielisyyttä. Mutta hyvältä kirja näyttää: kovat kannet, väljä taitto, selkokielinen ulkoasu ja raikas, sama kansi kuten alkukielisessäkin.
Toivon, että lyhyt proosamuoto innostaa lukemaan täällä ja Virossa.
•
Tuija Takala: Hommikust ööni, tõlkinud Lauri Juursoo, Elust Enesest 2025, 92 s.
Edith Arkon nuorten selkoromaan sopii hyvin kääntökirjaksi. Toisella puolella kirjaa on Auroran tarina ja toisella Einon (Hertta Kustannus 2024). Kumpikin minäkertoja käy yhdeksättä luokkaa samassa koulussa. Nuorten ihastuminen toisiinsa käynnistyy jälki-istunnosta.
Selkokielisistä kääntökirjoista tunnen Pertti Rajalan selkoistaman Aleksis Kivi -kirjan, jossa on Nummisuutarit ja Kihlaus, mutta Arkon lähestymistapa kääntökirjaan on aivan toinen. Lukija voi valita samasta aiheesta ja samoista tilanteista eri näkökulman ja päättää, kumman päähenkilön silmin ensin lukee kertomukset. Samalla lukija voi kurkkia, miten eri tavoin tai samoin kertojat kokevat tilanteet ja asiat.
•
Nuortenromaaniin kääntökeino sopii erittäin hyvin. Sekä tytön että pojan kokemus välittyy: ihastuksen tunteet, pettymykset ja eka kerta. Kummankin persoona tulee tutuksi, ja samalla käsittelyyn pääsee monenlaista teemaa ihmissuhteista. Aurorassa lukija voi myös eläytyä nuorisokodissa asumiseen ja äidin alkoholismiin, Einossa urheilupaineisiin.
Käsittelutavassa on oivaa herkkyyttä. Romaanin nuorten taustat ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia, mutta silti voi löytyä yhteinen sävel.
•
Kun sain kirjan käsiini, pelästyin hieman sen paksuutta. Tavallisesti nuorten selkokirjat ovat alle 150-sivuisia, mutta Aurora/Eino on liki 300-sivuinen. Syy on luonnollisesti se, että yksi kirja sisältää kaksi kirjaa. Eikä huolta: kirjan teksti luistaa liukkaasti.
Edith Arkon nuortenkirja etenee sujuvasti, kieli rullaa helppona mutta ilmeikkäänä selkokielenä, ja kohderyhmälle sopiva puhekieli soljuu luontevasti. Fontti ja riviväli on isohko, mikä antaa sivuille ilmavuutta ja tukee lukemisen helppoutta.
Toisaalta kirjaa ei tarvitse ajatella erityisesti selkokirjana, vaikka se noudattaa selkokielen periaatteita näinkin: lyhyet luvut, kappaleet ja rivit. Kirjaa voisi myös tituleerata vaikkapa säeromaaniksi – tai ihan vain nuortenromaaniksi.
•
Lastenkirjallisuusinstituutti jakaa vuosittain Punni-palkinnon ansiokkaalle lasten- ja nuortenkirjalle, joka on esikoisteos tai rohkea avaus. Tänä vuonna palkinnon sai Edith Arkko. Onnea voittajalle!
Huhtikuinen lukuviikko etenee motolla Löydä lukufiilis! Lukufiiliksen voi löytää monin konstein. Myös selkokirjat nostattavat lukufiilistä.
Viestittelin taannoin selkokirjailijakollegoiden kanssa, ja esille tuli toistuvia väitteitä, myös väärinymmärryksiä, joita selkokirjailijoille esitetään. Käyn läpi jutussani yleisimmät 10 väitettä.
Juttuni venyi, sillä sanottavaa selkokirjoista riittää. Tutkimukset osoittavat, että pitkien tekstien lukeminen on katoavaa kansanperinnettä, tai ainakin kansa on karkeasti jakautumassa lukutaidossa. Eli lyhyelle ilmaisutavalle ja selkokielelle on yhä suurempi tarve. Kirjoitan kuitenkin selkokirjajutun pitkästi ja yleiskielellä.
Väite 1: Kaikkihan osaavat Suomessa lukea, ei tarvita mitään helppokirjoja.
Lukumotivaation puutetta tai keskittymisvajetta on monilla ihan tavallisilla, kaikenikäisillä kansalaisilla – tai vain väsyttää tarttua paksuun kirjaan. Se on yksi syy valita selkokirja, joissa sana- ja virkerakenteet välttävät monimutkaisuutta mutta sisällöstä irtoaa lukunautinto.
Myös mielenterveyden haasteet voivat vaikuttaa niin, ettei lukija jaksa lukea pitkiä tai monimutkaisia kirjoja. Lisäksi henkilöllä on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia: se on yhdistävä tekijä selkokielen käyttäjille. Syy voi olla esimerkiksi lukivaikeus tai ADHD: vaikeus lukea, ymmärtää luettua ja keskittyä. Siksi helppokielinen kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden lukunautintoon.
Välttävä tai huono lukutaito on äidinkieleltään suomenkielisistä peruskoululaisista 40 %:lla ja ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttotaustaisista nuorista vielä isommalla joukolla (viimeisin Pisa-tutkimus). Tilannehan on vaarallinen kansalaistaitojen ja osallisuuden kannalta.
Totta kai olisi toivottavaa, että nouseva nuoriso ymmärtäisi (tai jaksaisi lukea) yleiskieltä. Näin ei ikävä kyllä nykyään ole. Siksi monen nuoren lukukokemukset (peruskoulussa) syntyvät pääosin selkokirjoista. Onneksi on selkokirjoja.
Ensimmäisen väitteen purku sisältää jo väitteen 2: Selkokirjat on tarkoitettu vain kehitysvammaislle.
Ilman muuta myös kognitiivisista syistä tarvitaan selkokirjoja, ja siksi selkokirjallisuudessa on sisällöltään ja kieleltään helppoja kirjoja, jotka sopivat myös kehitysvammaisille.
Selkokielen tarve on muuttunut ja moninaistunut vuosikymmenten aikana, joten iso osa selkokirjoista on ns. perusselkokieltä, joka sopii mahdollisimman monille selkokielen käyttäjäryhmille. Kirjojen aiheetkin ovat usein sellaiseen sopivia.
Selkokirjailija voi suoraan selkokielellä kirjoitetuissa kirjoissa parhaiten valita tietyille kohderyhmille sopivaa kieltä ja aiheita. Silti suuri osa selkokirjoista on sellaisia, ettei kohderyhmää rajata: kirjat sopivat kaikille.
Monet selkomukautukset jo aiemmin julkaistuista kirjoista voivat olla melko vaikeaa selkokieltä, jolloin lukijat löytyvät lähinnä heistä, joilla ei ole niinkään kognitiivisia ongelmia mutta muista syistä kielellisiä vaikeuksia (oppimisvaikeudet, suomen kielen harjoittelu, jaksamisen ongelmat, muut syyt helpohkon tekstin lukemiseen.)
Väite 3: Selkokirjat eivät ole oikeaa kaunokirjallisuutta. Koska kirjoitat oikean kirjan?
Tähän vastaan: Mielestäni olen kirjoittanut oikeita kirjoja. Olen vain valinnut kaunokirjoihini kielimuodon, joka ei sulje pois vaan mahdollistaa.
Otan huomioon selkokielen käyttäjäryhmät laajasti. Yleensä kirjoitan aikuisille niin, että kirjani sopivat myös nuorille – tai päinvastoin. Minulla on aihe, teemat, kieli- ja mielikuvat ja mittaamattomat kielen keinot. Ne myllään selkokaunokirjallisuudeksi. Se tarkoittaa, että lukijat, jotka karttavat ”vaikeita” runoja, novelleja ja romaaneita pääsevät lukuiloon kiinni.
Selko ei tarkoita yksioikoista, latteaa tai sisällyksetöntä. (Joskus kirja voi tietysti olla sellainen, eikä sellaiset tuntemukset kohdistu vain selkokirjoihin tai johdu selkokielestä vaan ylipäätään lukijan makumieltymyksistä.)
Monimutkaisen, kerroksellisen tekstin lukijoille vastaan seuraavissa väitepuruissa.
Väite 4:Selkokirjoissa käytetään köyhää kieltä.
Selkokielen periaatteisiin kuuluu helpon, tutun sanaston käyttö, lyhytlauseisuus ja helppo virkerakenne, mutta se ei tarkoita töksähtelevää kökkökieltä.
Selkokirjoja on erilaisia kuten kaikkea kirjallisuutta: on ilmeikästä kerrontaa ja kielenkäyttöä selkon rajoissa – ja on sinne päin. Voi löytyä esimerkiksi kankeahkosti kirjoitettua, sujuvaa tai liian runsasta.
Onvaikeaa selkokieltä, eli kirjoja, joiden kieli lähestyy yleiskieltä, esimerkiksi proosassa käytetään puhekieltä ja puhekielen rakenteita. Perusselkokieli noudattaa linjakkaasti selkoperiaatteita, ja helppo selkokieliedellyttää vain helpoimpia ilmaisutapoja ja usein myös kuvatukea.
Edellisen väitteen perään sopii väite 5: Luin yhden selkokirjan ja se riitti, en tykännyt yhtään.
Saman väitteen voi esittää mistä tahansa kirjasta: miksi tuomita kirjailija, kielimuoto tai genre yhden esimerkin perusteella? Kannattaa yhden selkolukukokemuksen jälkeen kokeilla toista, sillä kirjojen laatu ja taso sekä lukijan makumieltymykset vaihtelevat kuten kaikessa kirjallisuudessa on tapana.
Hyvän selkokirjan kieli ja kerronta soljuvat sulavasti, eikä selkokielen kielelliset valinnat kangista kerrontaa. Hyvän selkokirjan tunnistaa siitä, että et kiinnitä niinkään kieleen vaan sisältöön ja tarinan kulkuun: ne sekä välittävät ajatuksia ja tunteita että herättävät niitä. Hyvän kirjan tarina vetää ja vie mennessään – on se sitten selkoa tai ei ole.
Väite 6: Selkokirjat ovat lyhennelmiä.
Ehei! Paljon selkokirjoja kirjoitetaan suoraan selkokielelle: kaikenikäisille tietokirjoja kaunokirjallisuutta eri genreistä. Jo julkaistuja kirjoja myös mukautetaan eli muutetaan selkokielelle. Silloin kyse ei ole lyhennelmästä tai ”selkokäännöksestä”, vaan kirjan keskeinen sisältö muuttuu selkokieliseksi niin, että alkuperäisen pääsisältö ja tunnelmat säilyvät.
Väite 7 liittyy edelliseen: Kaikki selkokirjat ovat selkomukautuksia.
Voi ei, ei ole! Tosin melko paljon on ilmestynyt klassikkokirjallisuutta ja myös uutta kirjallisuutta selkomukautuksina. Kutakuinkin yhtä paljon on julkaistu alun perin selkokielellä: napakkaa tietokirjallisuutta ja mielikuvitusta sytyttävää kaunokirjallisuutta: romaaneja, novelleja ja runoja.
Väite 8: On vahingollista lukea selkokirjoja, jos ei ole kielellisiä ongelmia – lukijat laiskistuvat.
Mitä vahinkoa voi syntyä kirjojen lukemisesta? Selkokirja tarjoaa samaa ”piilo-opetussuunnitelmaa” kuin muukin kirjallisuus: kielellisiä malleja, sanavaraston kasvua ja mielikuvitusta lisäävää ainesta sekä intoa tarttua kirjaa. Ehkä myös tartuntaa lukea seuraava kirja.
Miksi pelätä, etteivät ”oikeat” kirjat enää maistu, kun lukija on päässyt helpon makuun? Selkokirjat ovat kirjallisuutta, joka tarjoaa lukijalle samaa kuin kaikki kirjallisuus. Esimerkiksi runoista voi tutkia ilmaisutapoja ja tulkita runoa tai proosasta voi analysoida kerrontaa, henkilöitä ja muuta antia.
Valmiudet lukea kaikenlaista lisääntyvät, kun lukutottumusta tulee lisää.
Väite 9 edellisen väitteen hengessä:Selkokirjojen lukijat tottuvat liian helppoon kieleen.
No ei tämän ajan vaihtelevissa tekstikonteksteissa pääse niin käymään, vaan selkokirjojen lukijat tottuvat ylipäätään lukemaan kirjoja.
Kirjoista innostuvat kyllä löytävät monenmoista kirjallisuutta – sen sijaan selkokirjoja voi olla vaikea löytää (väite 10).
Kaikessa kirjallisuudessa on kieleltään ja kerronnaltaan valinnan varaa, ja lukijoiden maku ja tarpeet vaihtelevat. Monipolvisen kielen ja kerronnan ystävä valitsee vaikkapa Volter Kilven Alastalon salin tai Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön, ja selkeän etenemisen ystävät valitsevat esimerkiksi episodiromaanini Sormuksen, Satu Leiskon fantasiamukautuksen Ihmisenhaltija tai Silja Vuorikun tietokirjan Titanic (Selkokeskuksen äänestys Suomen paras selkokirja; linkin takana paljon muitakin ääniä saaneita selkokirjoja).
Selkokielisten kaunokirjojen helppous tapahtuu kielen tasolla, ei ajatusten, tunteiden eikä lukukokemuksen tasolla. Kielen kuvallisuus, virkevyöryt, sisällön rönsyt ja kronologiapoikkeamat on toki selkokirjoista karsittu, mutta aina jää purtavaa tulkintaan. Siksi selkokirjat sopivat tilanteen ja lukuhalujen mukaan paljon lukeville, suomen kieltä harjoitteleville ja vähän lukeville suomalaisille.
Moni väittää myös: 10. Selkokirjoja ei löydä oikein mistään.
Totta. Selkokirjat eivät näy kirjoina kirjojen joukossa.
Media ei arvioi eikä esittele selkokirjoja, joten suuri yleisö ei saa tietoja ja vinkkejä selkokirjoista. Selkokirjailijoista ei tehdä syvähaastatteluja päivä- ja viikkolehtiin eikä muuhun kirjallisuusmediaan. Tämä tilanne voi johtaa siihen, että mahdolliset ennakkoluulot ja tietämättömyys jylläävät.
Selkokirjoja ei juuri myydä kirjakaupoissa, enemmänkin kirjakauppaketjujen ja kustantajien verkkokaupoissa. Kirjastoissa on usein erilliset selkokirjahyllyt. Kirjastojen selkokirjasaatavuus huolettaa, sillä hallitus poisti vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen.
Onneksi on Selkokeskus! Sillä on helppo nettiosoite (selkokeskus.fi), ja sen alasivuilta Selkokirjallisuus löytyvät tiedot uutuuskirjoista, ja lisää tietoa ja vinkkejä voi hakea selkokirjatietokannasta. Sitten ei muuta kuin verkkokaupoille tai kirjastoon!
Bonusväite: ”Kirjojen lukeminen lisää lukutaitoa, myös selkokirjojen lukeminen.”
Totta. Yllättävän moni ei ole lukenut koulussa yhtään kirjaa alusta loppuun, mutta valistuneen vinkkauksen jälkeen selkokirjasta syntyy lukukokemus.
Monta kertaa minulle on kerrottu, että selkokirja on ollut ensimmäinen kirja, jonka suomenkielinen nuori, aikuinen tai S2-oppija on lukenut alusta loppuun. Ja tykännyt. Ja nostattanut itsetuntoa: lukija ymmärtää, mitä hän on lukenut. Lukija on nauttinut sisällöstä eikä kompastunut kieleen.
Lukukokemus voi johtaa lukuharrastukseen, jossa ei punnita lukemista sen perusteella, onko kirjassa selkotunnus vai ei ole. Silloin vain luetaan ”oikeita” kirjoja, joita ovat myös selkokirjat. Selkokirjan lukeminen ei vähennä lukukokemuksen arvoa eikä vie lukuhaluja vaan yleensä lisää niitä.
Joten: hyvää lukuviikkoa ja antoisia lukukokemuksia kaikenlaisten kirjojen seurassa!
*
Oma selkokirjatuotantoni
1
romaani
Vihreä on hyvä väri, Avain 2025 (syyskuussa)
2
novellit
Aamusta yöhön, Avain 2025
3
runot
Alusta loppuun, Avain 2023, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
4
romaani
Sormus, Avain 2022
5
novellit
Niin metsä vastaa, Avain 2021
6
romaani
Lauralle oikea, Avain 2018
7
novellit
Hyvä päivä, Opike 2018, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
runot
Onnen asioita, Avain 2017
9
runot
Kierrän vuoden, Opike 2016, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
Selkomukautus, jossa on kirjoittamani selkotietotekstit (suomalainen kirjallisuushistoria)
1
runot
Vanhat runot, uudet lukijat, Avain 2020
Selkokielelle mukauttamani kaunokirjallisuus
2
romaani
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Bazar 2025 (elokuussa)
3
kertomukset, pienoisromaani, runot
Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, Laatusana 2025 (toukokuussa), lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
4
romaani
Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2024
5
romaani
Maria Jotuni: Huojuva talo, Laatusana 2024, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
6
pienoisromaani
Minna Canth: Hanna, Oppian 2024 (uudelleenmuokkaus vuoden 2019 äänikirjaversiosta)
7
kertomus runoelmasta
J. L. Runeberg: Hanna, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
romaani
Juhani Aho: Papin rouva, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
9
novelleja, pienoisromaani
Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Laatusana, 2022, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
10
kertomus näytelmästä
Aleksis Kivi: Kullervo, Laatusana 2021, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
Sanna Karlströmin runokokoelma Maanpäällinen osa (Otava 2025) jakautuu kahtia: ”Maanpäällinen osa” ja ”Puutarha”. Katoavaisuuden, kuoleman ja jatkuvuuden tiiviit ilmaisut kasvavat runoissa laajoiksi mielleyhtymiksi elämän ja ihmisen osasta.
•
”Maanpäällinen osa” liikkuu läheisen kuoleman ajassa. Silloin aikaa ei mitata kellolla, päivillä tai vuosilla vaan ajat limittyvät. Aika saattaa pysähtyä konkreettisiin paikkoihin kuten sairaalavuoteelle tai ruumiskylmiöön; se kaappaa muistoja, joissa levysoittimen neula pysähtyy mutta levy pyörii.
Minuun vetoavat (muun lisäksi) lyhyet kaksisäkeistöiset runot, joissa kussakin säkeistössä on vain kaksi säettä. Tiiviys korostaa ja kohottaa. Lisäksi Karlsrtömin taito muuttaa arkisia esineitä ja paikkoja vertaus- ja mielikuviksi saa runoissa monta olomuotoa, esimerkiksi
”vaikka peitän korvat aina sama pauhu
simpukat ovat tallentuneet kämmenten sisään”
•
Kokoelman ”Puutarha”-osa hyödyntää lyriikassa usein käytettyä kasvien kasvun ja kuihtumisen kiertoa. Kasvukuvasto ei kulu käytössä, vaan sen elinvoima vakuuttaa. Puutarhaan mahtuu ilmaistavaa näkyville ja mullan alle:
”Yhdellä lapioniskulla väri virtaa mullan kalpeaan puutarhaan
ja toisella juurakot rasahtaen katkeavat”
”Lapioidessani kysyn maalta mistä sinä olet tullut”
”ja rastas, pieni radio, musta ovisimä
jota sivelin kipeään kohtaan”
Ristiriitoja, vastakohtia, viittauksia, metaforia, runon puhujan havaintoja, tunnelmia, ajatelmia, vertauksia – Karlströmin runokeinojen valikoiman runsaus kiteytyy ja kasvaa sanoja, lauseita suuremmiksi. Pisteet ovat silloin perustellusti melko tarpeettomia.
•
Kirjan kansi (suunnittelu Pirjo Puustinen) kuvittaa komeasti Maanpäällistä osaa elämää ylläpitävien keuhkojen ja juurien tyylitellyin kuvin. Sisältö kestää ja kenties myös tarvitsee usean lukukerran. Minulla kokelma on pysynyt huhtikuun pieluskirjana, johon iltaisin palaan. Vaikutun joka kerta, lisäksi kirjan loppupuolta nostattaa kasvun ihme, lohtu ja toivo.
Ja mikäpä olisi parempaa kuin lopettaa lukukokemuskatselmukseni Maanpäällisen osan aloitukseen, sillä se sopii lukemiseeni. Ja elämään.
”Jatkun kuin puutarha, syvälle maan sisään.
Tuuli lajittelee lehdet.”
•
Sanna Karlström: Maanpäällinen osa, Otava 2025, 52 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Vanhan kansan uskomukset ovat ulottuneet puihin. Kansanperinteestä löytyy paljon puu-uskoa, eli Suomen luonnonvaraisilla puilla on ollut ihmisille henkistä merkitystä. Reetta Ranta on koonnut kirjaan Pyhät puut (SKS 2025) mytologista tietoa.
Kansanperinteen elinvoimasta todistaa se, että Rädyn kirjaan mahtuu myös aikalaiskokemuksia. Aluksi vähän vierastin niitä, kunnes ymmärsin, että valinta osuus kerrassaan oikeaan. Niin kirja todistaa, ettei puihin liittyvä taika tai merkitys ole hävinnyt, vaikkakin se on muuttanut muotoaan sitten itämerensuomalaiskansojen uskomusaikojen. Kyse ei ole vain puunhalaajista vaan yhteiselotunteista. Joku tuntee olevansa puiden apumies; joku kokee velvollisuudeksi vaalia ja suojella ikivanhaa pihapuuta; toiselle puu tarjoaa voimaa levittävää kauneutta.
•
Pyhät puut esittelee ensin suomalaisen kulttuuriperinnön pyhät puut ja lehdot. Niihin kuuluu parannuspuita ja uhrilehtoja. Tärkeä perinne on ollut karsikot. Karsikko tarkoittaa muistopuuta. Etenkin itäsuomalaiset ovat veistäneet ristin puuhun kuolleen läheisen kunniaksi. Karsikko on saatettu tehdä myös muusta syystä, esimerkiksi saalisonnen vuoksi. Joka tapauksessa puu on kantanut muistoa ja puuta on kunnioitettu.
Pääosan kirjasta vievät kotimaisten puulajit. Kaikkiaan 16 puulajia tulee tutuksi kansanperinteen kannalta. Kirjoittaja siteeraa puuesittelyiden yhteydessä myös suomen kansan vanhoja runoja ja muuta kansanperinnettä sekä aikalaiskokemuksia.
Joka puulla on ollut erilainen henkinen merkitys: toisia on käytetty tunneasioissa, toisia tämän- ja tuonpuoleisen yhteyteen. Puu-uskomukset ovat vaihdelleet myös akselilla lehtipuu – havupuu. Puiden parantava vaikutus ulottuu psyykkisestä fyysiseen. Lähes joka puusta löytyy antibakteerisia vaikutuksia, joten puita on käytetty myös lääkitykseen.
•
Ranta kirjoittaa helposti lähestyttävää kieltä, joten lukija saa sujuvasta, yleistajuisesta tietotekstistä hyvän yleiskäsityksen puiden vaikutuksesta. Kirjoittaja sulattaa tiedot tekstiin; lähdeviitteitä ei läiskitä tekstin sekaan, koska kyse on populaarista tietokirjasta. Kattavasta tausta-aineistosta saa vihiä kirjan lopun lähdeluettelosta.
Metsäkeskustelu käy nyt(kin) Suomessa kuumana – pitkälti talous edellä. Siksi tarvitaan Pyhät puut –kirjan kaltaisia teoksia. Hiilinielutekijöiden lisäksi kirja muistuttaa, että puut ovat muutakin kuin ”Suomi nousuun” -talouselementti. Puut ovat kantaneet ikiaikaisesti suomalaisten henkistä perinnettä ja hyvinvointia. Toivottavasti se jatkuu.
•
Reetta Ranta: Pyhät puut, SKS 2025, 160 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Jenna Kostet ja Karoliina Suoniemi ovat kirjoittaneet sekä Anniina Lius kuvittanut mainion yleiskatsauksen myyttihahmoista: Pohjolan taruja (WSOY 2025). Alaotsikko täsmentää sisältöä, Jumalat, sankarit ja myyttiset olennot.
Kirjan kohderyhmä näyttää olevan kouluikäiset ja varhaisnuoret, mutta kirja sopii yleiskatsauksena kaikille. Pääkohderyhmä vaikuttaa kirjassa siten, että suomalaiset, karjalaiset ja skandinaavidet jumalat ja myyttiset olennot esitellään lyhyesti. Ne luonnehditaan napakasti, samalla kuitenkin elävästi ja havainnollisesti. Liuksen kuvitus hivelee silmää ja tarjoaa visuaalista herkkua, sillä päähahmon lisäksi kuvituksessa ympäristö rikastuu mainioin yksityiskohdin. Kuvien värinkäyttö ihastuttaa.
•
Kirja jakautuu kolmeen osioon Vanhat jumalatja olennot, Kalevala ja Viikingit. Lopusta löytyy kattava lähdeluettelo.
Kaksi ensimmäistä kirjan osaa välittää kotoperäistä kulttuuriperinnettä, ja se on tervetullutta. Suomalaiset myyologiaolennot ovat kiehtovia, osin suojelevia, osin ilkukurisia tai jopa vaarallisia. Runsaasta olentogalleriasta on esittelyyn valittu kymmenisen tyyppiä.
Kalevalasta on monia versioita, esimerkiksi hyvin kalevalaista tarustoa selventävä Lasten Kalevala ja selkoversio. Nyt peruskivikirjan henkilöt esitellään erillisinä, mutta niiden yhteydessä selostetaan niihin liittyvät päätapahtumat. Koska Kalevala on ollut merkittävä vaikuttaja taiteeseen ja muuhun kulttuuriimme, tällainen päivitys on paikallaan.
Suomalaisia kiehtoo myös lähialueen tarusto, ja kiehtovista viikingeistä löytyy suoratoistopalveluista verisiä ja vetäviä sarjoja. Siksi tähän kirjaan sopii myös kooste naapureiden mytölogiasta. Viikinkien jumalien esittely alkaa sukupuusta, mikä on hahmojen runsauden vuoksi paikallaan. Maailman synty selittyy siinä kuin loppukin sen lisäksi, että esittelyn saa yli 20 voimahahmoa.
•
Suosittelen sivistävää mytologiakavalkadia: lukija saa tietoa menneiden aikojen taruhahmoista ja samalla välittyy se, että ihmiset ovat aina kaivanneet tarinoita, joissa on vähän rakkautta, skandaaleja ja paljon vaarallisia tilanteita.
Kirsin Book Club järjesti spesiaali-illan niin, että Kirsi Ranin kutsui kirjakeskusteluun vierailijoita oman lukupiirinsä dekkariharrastajien lisäksi. Kirjapiiriin kututtuja olivat Heli Arjatola, Elina Backman, Marjut Castrén, Arja Korhonen, Raila Luhtala, Outi Mäkinen, Iitu Möttönen, Mirka Nenonen, Sini Paloheimo, Minna Väisänen ja minä.
Kirjapiiriläisten kuvat: Kirre Ranin
Kirjapiiriaihe rajautui pohjoismaisiin dekkareihin. Jokainen oli saanut valita nimikkodekkarin ja sen lisäksi kakkoskirjan. Näin kirjapiirissä sai hyvän tuntuman Pohjoisen uutuusdekkareihin. Mainio pohjus genreen käynnisti kokoontumisen, sillä Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo kertoi tämän hetken dekkaritrendeistä.
Kirsi kehysti vilkkaan keskustelun: aluksi rupattelimme pareittain lukemastamme samasta kirjasta, sen jälkeen tiivistimme lukukokemuksen muille ja tähditimme kirjat. Näin saimme katsauksen monesta uutuusdekkarista. Otava oli hengessä mukana, sillä lukupiiri sai kirjat kustantamosta – kiitos siitä.
Dekkaripiirikeskustelu oli antoisaa ja avartavaa. Oli etuoikeus päästä mukaan.
Seuraavaksi esittelen minulle osuneet dekkarit.
Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa
Emelie Schepp todennäköisesti aloittaa Maia Bohm-sarjan kirjalla, jossa naispoliisin perhe-asiat ovat kiinnostuksen kohteena rikostutkinnan rinnalla.
Maia Bohm muuttaa Motalaan äitinsä luo kahden lapsensa kanssa. Maia tuskailee ex-miehensä jättämää taloudellista perikatoa, ja kotitilanteen tuskallisuutta tihentää Maian 13-vuotiaan pojan heikko kunto, sillä poika odottaa sydänsiirtoa.
Maia aloittaa selvittämään uudessa työpaikassa murhayritystä: uhrina on nuori opettajamies, jonka vaimo on ollut kateissa vuoden. Tapaukset liittyvät toisiinsa, ja on syytä epäillä, että tekijä on kummassakin sama. Dekkari etenee varmasti mutta hitaasti siten, että epäiltyjä marssitetaan kirjava joukko ja heistä paljastuu epäilyttävää ja yllätyksiä – samoin uhreista.
Romaanissa hahmottuu hyvin se, miten uuden työparin puolikkaat tunnustelevat toisiaan ja löytävät varovaisesti luottamuksen ja yhteyden. Maian työpari Greg vaikuttaa varautuneelta, ja taustalla tykyttää aikaisemman työparin siirtyminen pois poliisivoimista. Yksinäisellä miehellä on yksi ystävä, ja siinä(kin) suhteessa jotain mutkistuu.
•
Henkilövetoinen dekkari toimii kaltaistensa tavoin siten, että lukija koukutetaan seuraamaan päähenkilön henkilökohtaista elämää, ja rikosjuoni kulkee siinä rinnalla. Tässä dekkarissa rikokset tuntuvat vähän pakolliselta pahalta Maian kotitapahtumien kohtalonkysymysten rinnalla.
Pääteemaksi kohotan äitiyden, sillä siitä näyttäytyy romaanissa monenlaista. Esimerkiksi Maian välit äitiinsä ovat jännitteiset, ja syy löytyy hylkäämiskokemuksesta, ja Maian oma äitiys on kriisipisteessä. Jos Schepp loihtii Maia-sarjan, huomaan seikkoja, joita seurata: perhesuhteet, kipinän syttyminen patologin kanssa ja työsuhteet. Tämähän kuulostaa siltä, että odotan osaa 2.
•
Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa, suomentanut Hanna Arvonen, Otava 2025, 442 sivua.
Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut
Yrsa Sigurðardóttirin uusi sarja kantaa nimeä Musta jää. Kirjapiirikirjani oli sarjan kakkososa, mutta luin ensin aloittajan, Näen sinut (Otava 2024). Kerrontatekniikka siinä on samanlainen kuin toisessa osassa Muistan sinut (Otava 2025).
Kummassakin dekkarissa rakenne on tehokas: murhatarinaa viedään eteenpäin uhrin tai uhrien näkökulmasta niin, että he tulevat lukijoille tutuksi. Uhrien viimeisiä aikoja kuvataan ennen murhaa, jolloin he luonnollisesti ovat tietämättömiä kohtalostaan. Siten uhriksi joutuminen tuntuu lukijasta todella karvaalta.
Uhrien elämää seurataan pätkä kerrallaan kohti kohtaloaan, ja välissä seurataan jo tapahtuneen murhan rikostutkintaa. Vuorottelu jäntevöittää juonta ja jännitystä.
•
Näen sinut –dekkarissa selviää verinen kirvesmurha, jossa lahdataan nelihenkinen perhe ja kotiapulainen. Perheessä ei ole ollut kaikki hyvin, ja äveriään perheen välit karun, kaukaisen vuonoalueen harvalukuiseen väkeen ovat hieräneet. Epäilyttäviä henkilöitä on rajattu määrä. Arvasin kyllä kelmin aika alusta asti.
Muistan sinut -kirja vie pienelle saarelle hautajaisiin, jonne viisihenkinen kaveriporukka tulee muistelemaan opiskeluaikaista kämppäkaveriaan, johon heillä eikä toisiinsa ole juuri ollut vuosiin yhteyttä. Porukkaa yhdistää myös nuoruusaikojen kummallinen taupaus, kun yksi kämppiksistä katosi bileiden jälkeen. Vähitellen paljastuu salattuja seikkoja vanhoista ystävistä ja tapahtumista. Tunnustan: henkilömäärä teki seuraamisesta vähän sekavaa.
•
Sarjaa yhdistää sama poliisiporukka. Iðunn toimii poliisilääkärinä ja tutkii ruumiita ja niiden jäänteitä. Hänen roolinsa kasvaa toisessa osassa, jossa häntä piinaa paluu lapsuuden kotisaarelle. Häntä jäytää vanhempiensa vaikea ero ja hylkäyskokemus: isä ei pitänyt yhteyttä. Kun Iðunin sisarpuoli lyöttäytyy seuraan, tutkijanainen joutuu vaikeiden ja yllättävien tunteiden tuiverrukseen.
Kaksi muuta tutkintaryhmän jäsentä muodostavat ydinrungon: Týr on liittynyt sarjan ensimmäisessä osassa uutena porukkaan monien vuosien Ruotsissa asumisen jälkeen. Týrin taustasta putkahtaa kirjassa Näen sinut salaisuus, joka muuttaa ratkaisevasti hänen menneisyyttään. Vakain poliisivoimien henkilö on Káro, joka joutuu toistuvasti ihmettelyn kohteeksi poikkeavan ihonvärin vuoksi. Eli jokaisella keskeishenkilöllä on taustansa, jota eri osissa voi tökkiä lisää – tai syventää. Poikkeuksellista on se, että romansseja ei viritellä.
Dekkaripiirissä teimme huomion islantilaisista nimistä: niistä ei suomalainen lukija juuri erota sukupuolta. Toisaalta se ei haittaa, toisaalta tunnistaminen voisi selittää henkilöiden välisten suhteiden luonnetta.
•
Maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan Islanti on maailman turvallisin maa, ja tilastollisesti Islannissa tehdään kutakuinkin yksi murha vuodessa. Jos Yrsa Sigurðardóttirin fiktio olisi totta ja siihen päälle laskisi muiden islantilaisdekkaristien murhat päälle, islantilaiset hupenisivat hurjaa vauhtia – murhatuksi tulisi vuosittain kymmeniä islantilaista ja jokunen maahanmuuttaja.
No, takaisin Sigurðardóttirin fiktioon: minun makuuni nämä kaksi kirjaa menivät turhan övereiksi, sillä ruumiita siunaantui liikaa, julmuus muuttui groteksiksi ja henkilöiden vuorovaikutusvaikeudet näyttäytyivät erityisen jähmeinä. Tosin kerronta luistaa ja rakenne on koukuttava. Harkitsen sarjan jatkon lukemista, mutta toisaalta poliisihenkilöiden elämän eteneminen kyllä kiinnostaisi…
•
Yrsa Sigurðardttóir: Näen sinut, Musta jää -sarjan osa 1, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala, Otava 2024, 304 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut, Musta jää -sarjan osa 2, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Otava 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kari Hotakainen sai romaanin jakelukanavaksi Keskon ja romaani Helmi kanteen Pirkka-logon (Siltala 2024). Kaikesta kauppahälystä huolimatta tuloksena on ihan ehta romaani, ei tietyn kauppahuoneen mainos. Romaanissa tosin ryystetään tiuhaan kahvia ja maiskutellaan dallaspullaa, mutta niiden ostopaikkaa tai tuotemerkkiä ei mainita.
Hotakaisen romaani etenee selkeästi, ja kieleltään se luistaa ja liukuu. Voisin tiivistää sen luonteen henkilövetoiseksi juoniromaaniksi. Juoni seuraa kahdekasnkymppistä Helmiä, jonka muistisairaus pahenee, ja lähenee aika, ettei perheetön Helmi pärjää rivitalokodissaan. Rivitalon toisessa päässä Helmin uskovainen ystävä Aili painii saman tilanteen äärellä muistisairaan miehensä Oskarin omaishoitajana.
Romaani käynnistyy siitä, kun lapsettomuudesta kärsivä keski-ikäiset Toni ja Mira löytävät metsästä suppilovahveroiden sijasta muistamattoman ja puhekyvyttömän Helmin. Pikkuhiljaa viiden henkilön kohtalot yhdistyvät.
•
Romaanin paras anti löytyy henkilökuvauksesta, joka pureutuu jokaisen viiden henkilön mielenmaisemaan. Tonin ura ääninäyttelijänä ja Miran päiväkodin lastenhoitajana saavat syviä sävyjä naurettavuuden lomaan. Vanhan väen pään sisään lukija päästetään ja näytetään muistisairauden nakerrus sairastuneen ja omaishoitajan kannalta, sävy lähenee tragikomediaa.
Helmi esiintyy eittämättä päähenkilönä. Hän on urallaan ehtinyt manageroimaan rokkiyhtyeitä, ja siitä romaani saa yhden pääajatuksensa: täytyykö vanhuksen olla jotenkin erikoinen, että hänestä kiinnostutaan? Yhteiskunnallisesti romaani upottaa itseensä sanomaa vanhustenhoidosta ja yhteiskunnan ”turvaverkosta”. Millainen se on, jos vanhuksella ei ole vanhuksen asiaa ajavia omaisia?
Tonin välityksellä lukija saa näkökulmaa taidetilanteeseen: näyttelijä joutuu tinkimään taidetasosta elääkseen. Mira saa edustaa hoiva-alan työntekijää, ja hänen näkemyksensä liittyy romaanin yleisinhimilliseen säveleen:
”Hän oli verrannut toisiinsa vanhuksia ja lapsia ja tullut siihen tulokseen, että lapset ja vanhukset olivat saman ihmisen eri painoksia.”
Romaani etenee arkisena, lempeänä ja lämpöisenä myhäilynä kurkkua kuristavien tunteiden lomassa. Hitusen sadun taikapölyä vanhusten päälle ripottuu, mutta sallittakoon se näiden karujen hallituspäätösten ja uutisten päivinä. Helmille sentään koittivat hyvät viimeiset ajat.
•
Kuvat haastattelutilanteesta: Heikki Jääskeläinen
Haastattelin Kari Hotakaista Kanneltalossa 7.4.2024. Hotakainen kertoi, miten äimistely Helmin päätymisestä K-kauppajakeluun kesti muutaman päivän ja aiheutti jokusia väärinkäsityksiä. Purettakoon pari erhepäätelmää: Helmiä saa kirjastosta, ja kirjastot hankkivat Helmiä niin kuin mitä tahansa kirjoja.
Helmin juoni kehkeytyi sattumista kuten Hotakainen kertoi kirjansa usein käynnistyneen. Uutisten ilmaisu huonokuntoisen vanhuksen löytymisestä hyväkuntoisena sai aikaan romaaniin vanhuspäähenkilön, joka eksyy. Myös oman äidin viimeisten aikojen muistivaikeudet vaikuttivat aihevalintaan.
Hotakainen näkee vanhukset ja muistisairaudet yksilöllisinä ja halusi kuvata niitä romaanihenkilöissään monisärmäisesti. Vanhoissa ihmisissä on sekin merkitys, että heissä näkee tulevaisuuden – eli vanhuus osuu kunkin kohdalle, jos elinpäiviä riittää.
•
Kirjailija kertoi teemojen elävän henkilöissään. Häntä kiinnostaa arjen teologia, ja siksi uskovaisen Ailin ja ei-hengellisen Helmin keskustelut tarjoavat kirjaan elämänasennekirjoa. Inhimillinen kohtaaminen kuuluu kirjan keskiöön, sillä kaikki saavat elämästä osumia. Tohdin ehdottaa kirjailijalle, että hänen romaaneistaan voi muodostaa ”ihmisen osa” -sarjan.
Hotakainen aloitti runoilijana, ja tietty tiiviys sekä virkkeiden napakkuus saattavat juontaa juurensa lyyrikkotaustasta. Etenkin Sirkka Turkan lyriikka on vaikuttanut Hotakaiseen kirjailijana. Säästeliään kerronnan taitajista Hotakainen mainitsi myös Petri Tammisen.
Hotakainen pohti sitä, että kirjailijan oman tyylin löytymisellä on monta puolta: tunnistettavuus mutta samalla myös maneerien vaara. Jälkimmäisten karsinnassa kirjan toimitusprosessi tulee tarpeeseen. Toimitusprosessin aikana kirja ylipäätään saa lopullisen muotonsa ja rakenteensa, sillä ensimmäisessä versiossa on vasta hiomiseen valmiit juonenkäänteet.
•
Uusi romaani on vähitellen tuloillaan, mutta tulevaa syksyä ajatellen näyttämölle on syntymässä kahden hengen komedia pieleen menevästä kirjailijahaastattelusta. Toivoa sopii, ettei Kanneltalon tilaisuus tarjonnut lisämateriaalia draamaan. Ainakin kirjailija oli mainiossa kerrontavireessä ja kuulijakunta keskittynyttä.
•
Kari Hotakainen: Helmi. Siltala (Pirkka) 2024, 294 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Jane Austenin klassikko on saanut uuden, Kersti Juvan suomennoksen ja kirjan nimi on samalla muuttunut entistä osuvammaksi: Arkaileva sydän (Teos 2024). Otsikko tavoittaa romaanin päähenkilön perusolemuksen ja sykkii salaista rakkautta, joka pysyy vaikka vuodet vierivät.
En ole lukenut romaania aiemmin, mutta olen nähnyt kolme Viisasteleva sydän -elokuvaversiota (1997, 2007 ja 2022). Ensimmäinen on niistä autenttisin, sillä siinä neitojen hameenhelmat kuraantuvat nummikävelyillä, katseet ovat rakkaudentuskasta latautuneita mutta hillittyjä, ja tunnelma noudattaa austenilaisen kitkerää säätysilmäilyä. Viimeisin Netflix-elokuva floppaa täysin epäaustenilaisena karkkitulkintana. On siis viimein aika palata alkujuurille, itse tekstiin.
•
Jemmasin Austenin romaani maaliskuisen lomaviikkoni lukemistoksi. Romaani tarjosi toivomaani todellisuuspakoa 1800-luvun alun tunnelmiin, joissa verkkaisesti edetään tapojen orjina, visiteerataan kohteliaasti ja keskustellaan perusteellisesti perhe- ja perimysasioista. Ja sitä kaikkea kehystää sydämen dilemma: saako lemmenpari toisensa? Ja kyllähän aina toisilleen tarkoitetut päähenkilöt saavat.
Ainutlaatuiseksi Austenin romaanit tekee ilkikurinen henkilökuvaus. Henkilögalleriaan mahtuu joka kirjassa pohköjä pöyhistelijöitä, joiden välityksellä säätyjen arvohierarkia asetetaan naurunalaiseksi. Arkailevassa sydämessä moisen käsittelyn saavat päähenkilö Anne Elliotin siskot ja isä, joiden luonteiden heikkouksia ei hymistellä.
•
Aatelisneito Anne Elliot on rakastunut alle parikymppisenä komeaan merimieheen Frederick Wentworthiin, jolla on edessä hyvä ura laivastossa mutta joka on vielä varaton ja syntyperältään vaatimaton. Annen lähiystävä, arvokas lady Russel on torpannut salaisen kosinnan, ja nuoret eroavat sydämet särkyneinä. Kahdeksan vuotta myöhemmin komistus palaa Annen lähipiiriin, koska Annen kartanonherra-isän töppäilyjen vuoksi sukukartano päätyy Frederickin siskon perheen vuokraamaksi.
Annen isä ja vanhin sisko matkaavat maineikkaaseen Bathin kylpyläkaupunkiin. Anne vierailee ennen Bathia toisen siskonsa perheessä, jossa tasainen Anne helpottaa marisevan siskonsa perhe-elämää. Varsinainen draama alkaa: Frederick vierailee ja alkaa arvuuttelu, iskeeko mies silmänsä nuoriin sukulaisneitoihin vai uusiutuuko miehen lemmentunne Anneen.
•
Oi, mitä herkkua tämä kaikkien chit litien esiäiti taas tarjoaakaan! Ällistyttävää on se, että harva nykyaikojen romanttisen viihteen kirja yltää yhtä tarkkanäköiseen elinpiirin, yhteiskunnallisen aseman ja ihmisluonnon kuvaukseen. Nautin Austenin tavasta ruotia ihmisten heikkouksia, epätäydellisyyttä ja naurettavuuksia joskus osoitellen, usein hienovaraisesti. Käännöksen luistavuus lisää lukemisen iloa. Tottahan romantiikka esiintyy yllätyksettömänä, mutta sellainen sen osa on tässä lajissa. Suosittelen!
•
Jane Austen: Arkaileva sydän, suomentanut Kersti Juva, Teos 2024, 332 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 