Oliver Lovrenskin romaanin Silloin ennen (Gummerus 2025) nuorisokuvaus vie monikulttuuriseen Osloon. Lukioikäiset nuoret – minäkertoja Ivor ja hänen kaverinsa Marco, Jonas ja Arjan – häilyvät kahden maailman välissä: enemmistön ja marginaalin. Jotkut selviävät aikuisiksi, toiset eivät.
”la familia
mut emmä ees tunne arjanii ja jonasta mitenkään hyvin, en niin ku tunnen marcon, ainakaan viel, mut täs onkin menny vast kuukaus siit ku marco alotti niiden kaa samal luokal ja ne alko hengaa meiän kaa, ei ihme etten tiiä niiden lempiruokii tai muuta sellast, ei hitos, mut anyway sillon ku hengailee paljon nii tutustuu nopeesti, varsinki kamoissa asiat etenee kauheet vauhtii, tripillä tuntuu ku oisitte tuntenu jo viis vuotta, ja mehä ollaa trippailtu jo 11 kertaa eli mitä siit tulee?
ainaki viiskyt”
Silloin ennen sukeltaa pää edellä nuorten miesten elämään ja kaveruuteen. Kaverusten kohellus johtaa yhä syvemmälle huumehuuruiseen hommailuun. Joillain heistä on ollut tavoitteita, myös Ivorilla, mutta ne virtaavat ohi, kun huumeilu voittaa muut harrasteet.
•
Mikä vetää nuoria huumehörhöilemään? Ehkä tavallinen arki ei anna tarpeeksi potkua. Koulutuksen vaikutuksiin tai ylipäätään tulevaisuuteen ei kaikilla nuorilla ole paremman elämän näkymiä, vaikka lahjoja ja haaveita olisi joskus ollutkin. Kotoa ei välttämättä saa mallia tai kannustusta opiskeluun, eikä sekava kotielämä ei tarjoa tukea terveisiin valintoihin. Lisäksi nuoren kokeilunhalu ja tunne omasta kuolemattomuudesta voi johtaa harha-askeliin.
Romaanin nuoret ovat silmätikkuja ja toisaalta näkymättömiä: he edustavat joukkoaan, alakulttuuriaan, eikä heitä oteta huomioon yksilöinä. Keskiluokkainen kunnollisuus ei houkuta vaan kokemukset, yhä enemmän rajattomammat kokemukset. Ja sellaisia Lovrenskin romaani vyöryttää.
•
Romaani kohoaa kaveruuden ylistykseksi ja päätyy ystävyyden haurauteen. Välittäminen tekee ihmisistä haavoittuvia. Päihdekierre lisää haavaumia ja kääntyy sellaiseksi, että luovuttaminen, luopuminen ja kuolema viistävät läheltä.
”mua pelottaa
se sano habibi, haluisin kyl jatkaa mut en tiiä jaksanko enää, haluisin et oltais vaan kahestaan jossain toises kaupungissa ilman tätä kaikkee, kaukan oslost, ayla sano et se imee sust elinvoiman, se vetää sut pinnan alle, ana khayfe ya rohi, mä nään et sä katoot”
•
Kirjan kieli, kerronta ja rakenne elävät hetkessä: lyhyitä kappaleita, puhekielistä tekstivirtaa vailla kirjakielen kahleita. Sattuman sanelemana kuuntelin Silloin ennen, ja se taisi olla oikea valinta. Vasta myöhemmin selailin verkkokirjaa ja näin, miltä teksti näyttää: puhekieleltä kirjaimin.
Vaan miten kirja vaikutti lukupiiriini? Minä kuittaan pääkokemukseni niin, että en oikein ensin erottanut nuorten huumetarinaa toisista kaltaisistaan, mutta rajaton kerronta vei mennessään. Mikään inhimillinen eikä epäinhimillinenkään ollut vierasta. Mitä sanovat Johanna ja Taru?
•
Lukupiirikaverini pitivät kirja hyvin luettavana, ja puhekieleen tottui nopeasti. Lyhytlukuinen fragmentaarisuus miellytti meitä kaikkia. Tarun mielestä uusi näkökulma pohjoismaalaisittain toimii: puhekieleen ujuttautuneet erikieliset rimpsut soljuivat hyvin tekstijoukkoon. Johanna mainitsi, että taitavasti Lovrenski sai kaiken sekoilun lomassa henkilökuvauksen kehittymään ja kokonaisuudesta kehkeytymään kasvukertomuksen, jota ei alleviivattu.
Ihmettelimme romaanin nimen suomennosta, joka tuo mieleen ikivanhan iskelmän. Se ei oikein istu nuoren muisteluun. Norjalaisen otsikon sanatarkka suomennos olisi meistä ollut osuvampi. Meitä kolmea hieman nyppi kliseinen käsitys koulusta, joka ei ymmärrä riiviöälykköä. Muutakin ihminen elämäänsä tarvitsee, että tekee tärveleviä valintoja.
Ja tarjoaahan romaani myös toivoa. Kaikkea ei ehkä nuori menetä, vaikka välillä sekoilee.
•
Lukupiirin kirjavalikoimaan kuului myös toinen norjalaiskirja, Ingeborg Arvolan historiallinen romaani Jäämeren laulu. Se kertoo suomensukuisista pohjoisnorjalaisista. Siitä julkaisen oman jutun viimeistään kesällä.
•
Oliver Lovrenski: Silloin ennen, suomentanut Onerva Kuusi, Gummerus 2025, 3 t 20 min. Kuuntelin BookBeatissa.
*
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…)
Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén
Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen
Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro
Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 