Juhannusaaton aamuna kesäaurinko kimmeltelee metsän välistä. Aamunraikas ruoho tuoksuu, linnut visertävät ja kirpeänviileä ilma raikastaa kaiken. Alan valmistella juhannusta ja perheen kokoontumista maalaismökkiini Haavikkoon ja sen pihapiirin uutukaiseen kasvihuoneeseen, Haaveikkolaan.
Irrottaudun kesälomallani muutamaksi viikoksi sosiaalisesta mediasta ja keskityn vain oleiluun ja puutarhatöihin. Elelen kasvi-hupihuoneessani keskellä kasvun ihmettä: milloin siemenestä kasvattamani tomaatintaimet alkavat kukkia, tuleeko sormenpään kokoisista munakoison aluista mitään, miten pitkiksi pavut ja viinirypäle aikovat kasvaa ja kuinka rasahtelevanrapeita patiokurkuista mahtaa tulla?
Saatan lukea muutaman kirjan: ainakin kesäkirjapinossani on valinnan varaa. Sometaukoni voi katkaista jokin kesätapahtuma, mutta postailemaan palailen varsinaisesti vasta heinäkuisena naistenviikkona.
Toivotan teille kohottavaa kesäkulttuuria ja mukavia lukurupeamia kesälle 2025!
Suomenlinnan kivimuurin sisällä yleisö vetää 1800-luvun loppupuoliskon italialaissatuun. Disneyn hahmonakin tuttu Gepetto veistää nuken, josta kehkeytyy jonkinmoinen puoli-ihminen. Puinen poika liikkuu ja ajattelee, ennen kaikkea hän opettelee tuntemaan. Tavoite on päästä ihmiseksi, jolla omatunto ei kolkuta ulko- vaan sisäpuolelta. Sitähän me muutkin!
RyhmäteatterinPinokkio sijoittuu dystooppiseen yhteiskuntaan, jossa hyväosaiset elävät turvassa sähköaitojen takana. Muu väki elelee miten kykenee ulkopuolella. Tosin esityksen yhteiskunnallinen taso jää ohueksi, ohuenakin osoittelevaksi. Vaan vaikuttakoon se sadun taustalla.
Pinokkio on kuuluisa nenästään, joka venyy puupojan valheiden mukaan. Näytelmän Pinokkio ei ole ilkeä vaan kokematon, hyväuskoinen hölmö. Katson häntä symboloimassa nykymenoa, eli ihmiseltä hän vaikuttaa ja sätkynukkena toimii. Kukapa ei toimisi: ohjeita ja tietoja tulee sieltä ja täältä, on vaikea arvioida, mikä on totta, mikä fakenews.
Moraalitarinan kärki osoittaa etenkin kanssaihmisiin: kyky empatiaan ja tunteisiin on sitä, mitä maailmaan nyt kaivataan. Sanoma tiivistyy esityksen loppulauluun, ja sen sanoja mukaillen tarjotkaamme enemmän olkapäätä kuin kyynerpäätä.
•
Näytelmän Pinokkion nenä venyy valheesta vain kahdesti – hienosti kehitettyä nenätekniikkaa olisi voinut hyödyntää useamminkin. Muuten tekniikka toimii mainiosti. Lavastus muuttuu silmänräpäyksessä hienohelmojen kaupungista Gepetton kodiksi ja muiksi näyttämöympäristöiksi.
Näytelmä rakentuu sirpaleisista kohtaukavalkadeista, joissa hahmoja vilisee lähinnä Pinokkiota huijaamassa, vaikka ystävyyttäkin välähtää. Esityksen sirkusepisodissa palaset loksahtelevat kohdilleen, ja se tarjoaa liikkeen, tunteen ja oivallusten hetkiä, myös Shakespearea ja kaivattua komiikkaa. Merihirviökohtauksessa otuksen ilmestyminen aalloista vakuuttaa tehokkaana efektinä, ja haltijahetkissä laulu helisee ihanana. Kekseliäs puvustus värittää muuten synkähköä linnanmuuriympäristöä.
•
Minun ongelmakseni koituu se, että tarina jää minun makuuni (toistan) ohueksi, ja veikkaan, että lapsille (ikäraja 9) se jää silti aikuishenkiseksi. Jäntevöittämisen varaa jää, ja jotkut elementit tuntuivat irrallisilta. Alkuperäissatua kuitenkin ne myötäilevät.
Ryhmäteatterin tuttuun tapaan näyttelijät esittävät monia rooleja, ja sujuvasti se onnistuu. Tasapuolisesti kunnia ensemblelle, joka taipuu fyysisesti elastisiin roolitöihin. Ja erityishuomion saakoon Pinokkio, Mikko Kauppila. Hän on lähes koko ajan lavalla ja ilmentää puunukkemaisuttan taitavalla liikekielellään. Vetäköön se kesäteatterikävijöitä Suomenlinnaan!
”Mieli antaa tapahtumille merkityksen ja sitoo ne toisiinsa, kutoo kasaan merkitysten verkon, ja siellä merkitys ainoastaan onkin, yhden ihmisen mielessä.”
Seitsemänkymppinen Lasse kertoo meille lukijoille elämänsä käännekohdista Juha Itkosen romaanissa Huomenna kerron kaiken (Gummerus 2025). Hän palaa vuosituhannen vaihteen tapahtumiin ja aikaan, jolloin hän ei kertonut kaikkea elämänsä rakkaudelle, Marjalle. Silloin Lasse ja Marja olivat viisikymppisiä.
Itkosen romaanissa vaikuttavat ikuiset, kirjoittamisen väärtit aiheet: rakkaus ja kuolema. Romaanin voi katsoa valottavan rakkauden eri puolia, eri ihmisille tunteiden eri merkityksiä ja sitoutumisasteita, antautumista, intohimoa, velvollisuuksia ja vapautta. Kuvaus ei käänny mustavalkoiseksi vaan harmaan alueen valloitukseksi.
•
Lasse on klassista musiikkia kuunteleva antikvariaatin pitäjä, kirjallisuustieteen dosentti. Hän tissuttelee hieman liikaa, mutta hoitaa asialliset asiat. Antkvariaatissa hänellä puuhailee nuori Hansson, johon hän suhtautuu isällisesti. Perheettömän Lassen elämä on taloudellisesti vakaata, muuten vapaata.
Antikvariaattiin astuu Marja, espoolainen minkkiturkkirouva. He seurustelivat hetken nuorena, mutta vasta viisikymppisinä romanssi leimahtaa hehkuvaan liekkiin ja fyysiset palaset loksahtavat kohdilleen. Perheellinen Marja on eroamassa ja eroaakin, kaikki on hyvin, vaan Lasse ei vapaudu avautumaan. Mitä silloin tapahtuu rakkaudelle, suhteelle, koko elämälle?
•
Itkosen rakkausromaani vaikuttaa elämäntaparomaanilta, jossa kultivoitunut ylemmän keskiluokan mies taustanaan Schopenhauerin filosofia ja Jungin psykologia pohtii elämänsä kulkua ja sattumien vaikutusta. Havainnollinen minäkerronta vetää luottamaan kertojaan, joka tosin usein korostaa, että kyse on vain hänen totuudestaan, näkökulmastaan ja kokemuksestaan.
Pohdin tosin, onko myös tahatonta vai tahallista se, miten kertoja korostaa koko ajan parin paranevaa seksiä ja sen synnyttämää fyysistä yhteyttä. Mitä kertoja sillä pönkittää ja olikohan Marjan kokemus sama?
Ytimenä on rakkaussuhde, johon vaikuttavat muut ihmissuhteet, vaikka kertoja haluaisi vain Marja-maailman. Hyvin Itkonen tavoittaa sen, että jokaisen kokemus on omansa eikä se ole sama kuin toisen. Moni asia osoittautuu toiselle tärkeämmäksi kuin toiselle, ja ne vaikuttavat valintoihin.
•
Minäkertojan ajatuksenjuoksut välittyvät jälkiviisaan taustoittavasti ja perustelevasti. Kerronta kutoo pitävää verkkoa kertojan mielenmaisemaan. Hän ei silti räpistele kutomuksessaan irrallisena, vaan ympäröivä aika ja yhteiskunta vellovat ympärillä.
Itkonen kuorruttaa yksilötarinansa 1990-luvun ja 2000-luvun alun Suomella. Kertoja poimii ilmiöitä Nokia-landiasta keltaisiin lamborgineihin. Konteksti vakuuttaa, antaa tarpeellisen katsauksen lähimenneisyyteen.
•
Kerronnassa korostuu maltti, ja kertojalle annetaan rauha kertoa. Itkonen on hionut romaanin rakkauden yksityikohtien taiteeksi, jossa kaikella tuntuu olevan tasa-arvoinen merkitys kirjakokonaisuudessa. Siinä piilee myös pieni vaara: onko kaikki tarpeellista, kallistuuko jotain tylsyyden puolelle, kantaako kaikki rekvisiitta tarinaa?
Kyllä Itkosen kirjan voi turvallisesti ottaa seuraksi lukutuoliin, sohvannurkkaan tai kesäiltojen pihakeinuun. Sen soljuva proosa vie kertojansa maailmaan huolellisesti ja tarkasti, lukuromaanihenkisesti.
•
Toteutus on tyylikäs. Minulla käväisee mielessä amerikkalaiset lukuromaanit, sellaiset, joita esimerkiksi Jonathan Franzen kirjoittaa. Englantilainen Nick Hornbykin ailahti verrokkina ja eritoten romaani tuntui Kjell Westön suomenkieliseltä kirjakaverilta. Kyse on henkilövetoisesta, miesnäkökulmaisesta, melankoliaan kallellaan olevasta ihmissuhdeproosasta.
Minuun osuivat ajankuvat. Lisäksi kertoja kuvailee Beethovenin musiikkia tempaavasti, ja tuli mielihalu lukea (!) kertojan romaani suursäveltäjästä. Tämänikäiseen lukijaan iskee myös viisikymppisten kuuma suhde, eli myös keski-iän ylittäneet hullaantuvat ja hiottavat lakanoita muustakin kuin vaihdevuosisyistä. Lopun huippukohta lähentelee trillerihenkeä – paljastuu, mistä kertoja ei ole tohtinut kertoa kaikkea – ja jäntevöittää rakennetta.
•
Ja nyt kerron lukukokemuksestani kaiken: viihdyin kirjan parissa, en hullaantunut, en ahminut mutta luin liukkaasti sujuvan, harkitunhavainnollisen teoksen. Huomaan: oman ytimensä ympärillä kiertävä, elämänsä tilintekoon valmis kertojamies ei niinkään puno minua pauloihinsa, mutta hänen erillisyytensä ja lukkiutumisensa herättää ristiriitaisia tunteita, myös myötätuntoa.
”Muistini huijaa minua, surumielisyys tulee nykyhetkestä, omasta peruuttamattomasta vanhuudestani – siitä, että kaikki tällainen on osaltani ikuisesti ohi. En ymmärtänyt miten ainutkertaista se oli, istua luodolla kesäiltana rakastamansa ihmisen kanssa, eikä minun ehkä ollut tarkoituskaan, sillä jos olisin ymmärtänyt, en olisi kestänyt hetken katoavaista kauneutta.”
Itkonen ei esitä uusia ajatuksia rakkaudesta, ajasta, aikakäsityksestä tai muistamisesta vaan kirja pitäytyy tinkimättömästi minäkertojan maailmassa. Silloin toteutuu kaunokirjallisuuden tarkoitus, pääsy henkilön mieleen, näkemään toisin. Ja romaanin viimeinen kappale jää kutkuttamaan!
•
Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken, Gummerus 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kirjablogit ovat osallistuneet dekkariviikkoon. Kirsin kirjanurkka on sitä koonnut (käynnistyspostaus). Summaus: dekkarit kiinnostavat, myös kirjasomea.
Summaan oman viikkoni. Julkaisin jutut seuraavista kirjoista – toisista lyhyesti, toisesta sitä runsaammin:
Netflix julkaisi toukokuussa sarjan, joka perustuu Jussi Adler-Olsenin dekkariin Vanki (Gummerus 2014). Sarjaa on kehuttu laajalti, ja liityn kehujiin.
Olen lukenut koko kymmenosaisen kirjasarjan ja tykästynyt päähenkilöihin. Siksi ennakolta myös tuumailin roolitusta: kuka voi toimia mörkkinä Carl Mørkina, riemastuttavana Assadina ja rajatilaisena Rosena, joka ilmestyi kirjasarjaan vasta toisessa osassa? Epäilin myös, miten Kööpenhamina voi muuttua Edinburgiksi.
Eipä tarvinnut kuin vartin katsoa ensimmäistä osaa Dept. Q:ta (Netflix 2025), kun olin vakuuttunut: tämä toimii. Koko sarjan nähtyäni totean, että Dept. Q on parasta tv-jännitysgenressä pitkästä aikaan. Sen takaa jäntevä käsikirjoitus ja roolitus. Vaikka Vanki-kirjan tapahtumia ja henkilögalleriaa oli jonkin verran muutettu, jäljelle oli jäänyt Adler-Olsenin kirjan rakenteen koukkuja. Ne nappasivat.
•
TV-sarjan ytimen nävertävät tai ravitsevat roolihenkilöt. Nyt ravitsevat. Vaikka kirjan Assad (Alexej Manvelov) on saanut uuden nimen Akram, hänen rauhaisa hahmonsa, rautaisuutensa ja salaperäisyytensä valloittavat. Sarjan Rose (Leah Byrne) on kirjasarjan Rosea epävarmempi ja lempeämpi mutta sopii hyvin kokonaisuuteen.
Sarjan Hardy (Jamie Sives) on selvinnyt kirjahahmoaan paremmin vammoistaan, mutta se sallittakoon. Rikoksen uhrin Merritin (Chloe Pirrie) särmäisyys ja sitkeys välittyy väkevästi. Kaikki sivuhenkilöt poliisilaitokselta ja Carlin kotoa esiintyvät muikeasti eivätkä jää muiden varjoon, ja erityismaininta castingin onnistuneisuudesta: henkilöiden nuorisoversiot ovat ulkoisesti häkellyttävän samanoloisia aikuisversioiden kanssa.
Entä Carl Mørk (Matthew Goode), sarjassa englantilainen kummallisuus skottipoliisissa? Ensimmäinen jakso meni puoleenväliin, ennen kuin tunnistin Downton Abbeyn komistuksen Henry Talbotin siirtyneen kartanoepookista rähjäiseksi riksoetsiväksi. Onnistunut muodonmuutos! Vakuutuin osa osalta: olemus, mirkoilmeet, käytös ja sanomisen tapa luovat elävän henkilön. Kirjan Mørk sai siten itselleen sopivan habituksen, hitusen sarkastisempana mutta uskottavana.
•
Vanki-kirjan tapahtumien kauheus ja sadistisuus eivät ainakaan vähentyneet sarjatuotannossa. Jännitys piti otteessaan, vaikka kirjan juoni on tuttu.
Inhimillisiä karmeuksia loiventaa henkilöiden kipakka sanailu, joka vastapainoilee rikoshirveyden kanssa. Dialogien pingisottelut etenevät herkullisina. Ehkä välillä voisi sävy vaihdella kiukuttelusta ja sivalluksista toisaalle, ja onneksi sarjan loppupuolella esimerkiksi Mørkin ja ottopojan kesken niin käykin.
Hieman minua huolestuttaa, että naureskelen ilkeyksille, joita hahmot suoltavat toisilleen, ja eniten kauhistun, kun Assadin (sori, en osaa käyttää hahmon sarjanimeä Akram) ripeä toiminta kääntyy väkivallaksi – ja suon sen hänelle. Siis poliisihenkilöt saavat puolelleen, vaikka ei pitäisi.
Jatkoa on nettitietojen perusteella luvassa. Ainakin materiaalia kirjasarjan kymmenestä osasta riittää.
Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?
Tiina Martikainen: Verijäljet
Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.
Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.
Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti.
Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.
•
Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.
Kaisu Tuokko: Valhe
Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.
Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä.
Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.
Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee.
Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.
Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.
Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.
Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.
Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.
•
Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta.
Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.
Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.
•
Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.
Kirjabloggaajien dekkariviikkoon tarjoan kolmen kotimaisen kirjan lukukokemustiivistystä. Nämä jännärit ovat keskenään erilaisia mutta mikään niistä ei edusta rajuinta verikekkerigenreä. Dekkarithan tarjoavat viihdettä hyvinkin erilaisiin lukutarpeisiin, ja tässä valikoimassa tarjolla on lähinnä kevytjännitystä.
Mikko With: Banaani
Mikko With tiedetään kirjailijana, jonka tyylilajeihin kuuluu huumori. Siitä riittää ripauksia uutuusdekkariin Banaani (Myllylahti 2025). Romaani on saanut nimensä murhavälineestä: uhri syö banaanin, johon on kätketty uhrille vaarallista pähkinää.
Murhan tekotapa on uusi, mutta muuten dekkarista löytyy lajille tuttuja elementtejä. Murhaa tutkivat poliisit muodostavat sekalaisen seurakunnan, ja heidän privaattiaan kerrotaan sen verran, että lukija kiinnostuu heistä ja ryhtyy seuraamaan sarjaa. Poliisiporukkaa johtaa ärjyvä pomo. Nykytyypillisesti mukana on myös toimittaja samoilla apajilla. Vaan viihdyttävästi With sarjansa aloituksen rakentaa.
Päähenkilö rikoskomisario Aapo Hämäläinen pitäytyisi hallitussa päiväohjelman, mutta outo rikos ja törmääminen (sananmukaisesti) kiinnostavaan naiseen horjuttavat rutiineita. Räväkkä nuori kollega ”Kunkku” vaikuttaa itsevarmalta, mutta yksityinen puoli näyttää hänestä toisen puolen. Ruuhkavuosiaan elävän toimittajan Pyryn työ- ja kotielämä keikkuvat vaakalaudalla. Heissä riittää seurattavaa.
Within dekkarin kerronta etenee kepeänliukkaasti. Huumori hersyää henkilökuvauksesta ja tilanteista, ja se edistää myös henkilöihin tutustumista mukavasti. Rikollisen etsintä pöyhii inhimillisiä ihmeellisyyksiä, joita vähän vinksalleen taipuvista ihmisistä löytyy. Kesädekkariainesta!
•
Mikko With: Banaani, Myllylahti 2025, 7 tuntia 6 minuuttia, lukija Antti Paranko. Kuuntelin BookBeatissa.
Outi Pakkanen: Kylmä talo
Cosy-kirjailija Outi Pakkanen siirtää sarjansa päähenkilön Anna Laineen sivuun ja päästää hänet vain kerran kävelemään ohi kirjassa Kylmä talo (Otava 2024). Romaani sen sijaan paneutuu yhden juuri rempatun lauttasaarelaistalon asukkaiden ihmissuhteisiin.
Tavallinen elämä on täynnä pieniä draamanpoikasia, ainakin ihmiskohtaloita. On talon asioita seuraava leskirouva, on vanha pariskunta, jonka vaimo jyrää, on eristäytyvä puhetyöläinen, on säikky nuori nainen, on kaappihomo, on lapsiperhe lapsityranninneen jne. Kyllä heistä riittää sujuvakynäisen konkarin kehittää arjen piinatilanteita ilman murhiakin, mutta sellainenkin talon rappuun ilmaantuu.
Kylmä talo on kevyttä rikosviihdettä niin, että tilannetta kypsytellään ihan viime metrille – päätavoite vaikuttaa olevan henkilögallerian esittely. Eri näkökulmista lukija saa taustoja ja ituja ihmetellä, mitä kipupisteitä kunkin menneisyydessä tai nykyisyydessä lymyää, mitä tulee tapahtumaan ja miksi – sekä kuka on konna. Ja arjen konniahan on monella tasolla, mutta vain yksi ratkeaa murhaamaan. Sellaisesta kevytjännäri koostuu.
Martta Kaukosen kirjan Poissa (WSOY 2025) lukemista auttaa, jos on lukenut Terapiassa-sarjan kaksi aiempaa kirjaa. Uutuus kytkeytyy niihin ja jatkaa tuttujen henkilöiden elämän etenemistä ja menneisyyden möyhintää.
Keskiössä yhä on aiempien kirjojen päähenkilö, kovia kokenut nuori nainen Ira. Kauan sitten kuolleen Marja-äidin kohtalo vaivaa häntä, eikä isä Arto ole halukas kertomaan vaimovainaastaan eikä muutenkaan menneistä. Iran äiti oli aikoinaan missi ja feministinen kohukirjailija. (Hieman ihmettelen, ettei toimittajataustainen Ira käytä tiedonhaluunsa ammattitaitoaan esimerkiksi media-arkistojen setvitää.)
Pääjuoni kirjasta löytyy poliisivoimien entisestä voimanaisesta Kertusta, joka testamenttaa jäämistönsä Artolle. Kertun kertomus sitoo eri kertojien osat yhteen, sillä niitä yhdisävä teema kietoituu naisten kokeman väkivallan ympärille. Kerttu erikoistui auttamaan kotiväkivaltaa kokevia naisia ja löytämään naisiaan väkivaltaisesti kohtelevat miehet. Tässä työssä apuna toimivat Kertun alaiset, myös Esko, joka privaatissa oli Kertun miesystävä.
Eri kertoja- ja aikatasot loksahtelevat hyvin paikoilleen, ja Kaukosen käsittelytavassa viehättää omaperäiset vinkkelit teemoihin. Pieni hämäryys siellä täällä hiukan hämmentää: mietin usein, kuinka paljon minun täytyisi ymmärtää suhteessa sarjan osiin 1 ja 2.
Pikantti yksityiskohta pompahtaa henkilöiden nimeämisestä: Kaukonen selvästi panostaa henkilöiden epätavallisiin sukunimiin. Muuten ei Kaukosen sarja kallistu huumorin puolelle. Jännitys on psykologista ja henkilöiden paikka maailmassa kohtalonomainen.
•
Martta Kaukonen: Poissa, WSOY 2025, 134 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tämän vuoden alkupuolen työkiireitä olen katkonut silloin tällöin ajanvietekirjoilla. Vaikka minua hiertää, että kulutan vapaa-aikaa murhista lukemalla, tartun silti dekkareihin ja jännäreihin välipaloina. Välillä mittani tulee täytyy ja toivon genreen muitakin aiheita kuin nuorten naisten murhia. Toivoisin lisää taidevarkauksia, huijauksia ja muitakin rikosvyyhtejä kuin pakotettuja hengenlähtöjä.
Tässä kolme ulkomaista jännäriä, joissa ei nuori nainen menetä henkeään – noin niin kuin otantana tarjonnasta. Kytkin ne kimpaksi kirjasomen dekkariviikon kunniaksi.
Donna Leon: Mitä kylvät
Guido Brunetti liikkuu taas verkkaisesti Venetsian kujilla ja kanaaleilla. Hän aterioi perheen parissa, ihailee varmaa vaimoaan, kuuntelee teinejään ja ahtaa ruokapöydässä rouvansa herkkuja. Luonnollisesti hän lukee antiikin klassikoista, joista hän peilaa nykykotkotuksia antiikin ikiaikaisiin totuuksiin.
Mitä kylvät siis kuuluu sarjaan ”sitä saat mitä tilaat”. Leon ei petä. Leonin kirjojen juoneen kuuluu aina perheasioiden lisäksi joku inhimillinen dilemma, tässä romaanissa yhden työkaverin osoittautuminen homoksi ja siihen suhtautumisen suojeleminen.
Romaanin rikosjuoni vie miettimään sarjan joka osassa jotain yhteiskunnallista teemaa. Tässä romaanissa se on ikiaikaisten, arvostettujen aatelissukujen ja heitä palvelevien palvelijoiden aseman eriarvoisuus sekä maahanmuuttajien tilanne.
Leon rakentaa vakaasti Brunettin maailmaa ja maailmankatsomusta. Ei mitään uutta, mutta tuttua ja turvallista, luotettavaa ja inhimillistä.
•
Donna Leon: Mitä kylvät. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Matkku Päkkilä ja Kaijamari Sivill, Otava 2024, 188 sivue eKirjana. Luin Book Beatissa.
Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatar
Robert Thorgood kehittelee cosy-sarjaansa, jossa poliisin apuna murhia setvii naiskolmikko: eläköitynyt, ikääntynyt nokkela nainen (Judith), papin rouva (Becks) ja koirien ulkoiluttaja (Suzie). Virkeyttä henkilökuvaukseen tuo päähenkilöiden erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet. Murhien lisäksi virittää jännite poliisivoimiin, joskin romaanissa Myrkkyjen kuningatar naiskolmikon poliisiapu virallistetaan.
Myrkkyjen kuningatar varioi suljetun huoneen myysteriä. Pieni kuntapäättäjien joukko kokoontuu ja yksi kuolee. Silminnäkijänä sattumalta istuu Suzie, naiskolmikon koiranulkoiluttajajäsen, joka suunnittelee talonsa laajennusta kapselihotelliksi.
Jännäri perustuu epäiltyjen taustojen pöyhintään ja siihen, että kaikista löytyy aina jotain epäilyttävää. Ihan kelpo eteneminen kirjassa on, mutta minusta kolmannessa osassa on jotain väsynyttä, liikaa täytettä, äkkikäänteitä ja turhan nokkela loppujuonittelu. Vaan kyllä tästäkin ihan viihdyttävä tv-sarjan tuotantokausi tullee, kuten ensimmäisistäkin. Ainakin ensimmäinen kirja taittui kivaksi tv-viihteeksi.
•
Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatas. Thamesjoes murhat osa 3, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2025, 207 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset
Luonnollisesti menestysjännärisyä Kivi, paperi, sakset on tekeillä elokuva. Kyllä kirja sellaiseksi sopii: aluksi kehitellään henkilöitä, henkilösuhteita ja juonta, sitten lopussa järjestetään yllätyksiä. Lisäksi viritellään piinaavaa tunnelmaa, jossa pilkistää kauhuelementtejä.
Paras kerrontaelemetti pikkuhiljaa kiristävälle tunnelmalle syntyy siitä, että kaksi kertojaa vuorottelee. Lisävire syntyy, että, toisen kertomus alkaa vuosia aiemmin, kun toinen kuvailee nykytilannetta. Tässä romaanissa vuosien takaa kerrontahetkeen etenee vaimo, joka tekee päiväkirjamerkinnän joka hääpäivä. Nykyhetken aviokriisissä kärvistelee pariskunta Adam ja Amelia.
Adam pyörii taidepiireissä, sillä hän on menestynyt elokuvakäsikirjoittaja, joka muokkaa ihailemansa skottikirjailijan kirjoja elokuviksi. Vaimo sen sijaan tekee työtä eläinhoitolassa. Eri piirit ja salaisuudet rapauttavat suhdetta, ja siihen lisääntyy jännityskerroksia.
Pidän romaania melko laskelmoituna, enkä pääse kiinni kirjan tunnetasoon, sillä en osaa ottaa niin tosissaan hääpäivien merkitystä kuin anglosaksinen populaarikulttuuri. Myönnän kyllä, että yllätykset ja tunnelma rakentuvat ammattilaistaidoin.
Dekkariviikko alkaa! Kirjablogien dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka, jonka postauksesta pääset bongaamaan mukana olevat kirjasomettajat. Mukavan runsaasti meitä on mukana!
Vielä en tiedä, kuinka monesta dekkarista postaan viikon varrella (eli ehdinkö lukea ja kirjoittaa lisää). Aloitan siten kevään odotetusta kohokohdasta, Fred Vargasin uutuudesta. Olen jemmannut lukukokemustani juttusarjani aloittajaksi jo viikkoja.
•
Fred VargasinAdamsberg-sarjan kymmenes teos Varjojen tallaajat (Gummerus 2025) alkaa taattuun tapaan: päähenkilö Jean-Babtiste Adamsberg pelastaa loukkaantuneen siilin ja samalla suitsaitsukkelaan päättelee yhden rikoksen ratkaisun. Jälkimmäinen kyllä kummittelee myöhemmin tässä uutuusseikkailussa.
Kymmenes sarjan kirja ohittaa lähes tyystin Adamsbergin sekavan ja kiinnostavan yksityiselämän ja pureutuu kummallisen rikosketjun selvittämiseen. Bretagnelaisessa pikkukaupungissa tapahtuu outo puukotus, ja samanlaiset tapaukset seuraavat toisiaan. Paikalliset poliisivoimat ovat Adamsbergille jo tuttuja, ja hän saa komennuksen osallistua tutkintaan.
Adamsberg luottoryhmineen majoittuu paikalliseen majataloon ja ystävystyy majatalon isännän kanssa. Piirissä pyörii myös kaupunkipahasen kuuluisuus, romantiikan ajan suosikkikirjailijan Chateaubriandin näköishenkilö, sukulainen alenevassa polvessa.
•
Tuttuun henkeen Vargaksen luomuksessa reaalimailman rinnalla kukoistavat kummalliset uskomukset ja voimat. Yksi niistä on se, ettei ihmisen varjon päälle saa kulkea, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Toinen on kolmetuhatta vuotta vanha paasi, jonka päällä Adamsberg makoilee löytääkseen oivalluksia. Sarjaa lukeneethan tietävät, millainen ajatusharhaileva heppu nerokas rikostutkija on ja miten hän ratkoo rikoksia:
”Ne perustuivat usein hämäräksi jääviin menetelmiin, jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua ”menetelmistä”, ja tarpomiseen sivupoluilla, joille vain harvat saattoivat häntä seurata. Välillä tutkimusten kestäessä päämäärä näytti unohtuvan ja ajatuskulut vaikuttivat järjenvastaisilta, mutta työtoverit pysyttelivät kyydissä, vaikka eivät aina kaikkea ymmärtäneet. Kun kollegat, varsinkin apulaiskomisario Danglard, moittivat Adamsbergia siitä, että heidät jätettiin harhailemaan pimeään, pomo vain levitteli käsiään todetakseen, että minkäs sille mahtoi. Hän ei nimittäin aina tiennyt itsekään, miksi toimi niin kuin toimi. Adamsberg antautui omanlaisensa tuulen vietäväksi.”
•
Vargaksen romaani paisuu lähes 500-sivuiseksi. Toisaalta vuolaus palkitsee, sillä omaperäisestä dekkaritekstistä saa nauttia pitkään. Toisaalta tällä kertaa pieni epäilyksen siemen alkaa minussa itää: romaanissa putkahtelee jopa liikaa juonenkäänteitä ja sivupolkuja, tutkinta junnaa ja kalmoja kertyy liikaa.
Toki hykertelen omituisuuksia, toisaalta tyylittely ja henkilöiden ihmeellisyys voi jo vähän mennä överiksi. Vargaksen tekstissä syntyy kuitenkin mukava tunnelma siitä, että tyypit ja heidän omituisuutensa hyväksytään – jollei ihan sellaisenaan mutta silti ymmärtäen.
Tiukkaa rikostutkintaa ajatellen ihmettelen, miten avoimesti poliisiporukka vatvoo tutkintaansa majatalon isännän kanssa, myös muiden sivullisten seurassa. Vaan ei Adamsberg-sarja ole tarkoitettu realististen poliisiromaanien lukijoille.
Vargas-romaanit loksahtavat lukijoille, jotka kaipaavat dekkareilta hippusia maagista realismia, inhimillistä merkillisyyttä ja merkityksellisyyttä sekä mutkikkaita polkuja kulkevaa kerrontaa yllättävine dialogeineen. Lopulta tunsin outoa rauhaa upotessani Adamsbergin kymmenenteen tutkimustapaukseen – tätä on vinkeä, omaperäinen jännärikerronta.
•
Fred Vargas: Varjojen tallaajat, suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2025, 478 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kaksi pariskuntaa matkustaa Rooman liepeille hulppeaan huvilaan ilman lapsia juhlistaakseen lomaa ja toisen pariskunnan rouvan nelikymppisiä. Sillä reissulla kaikkien neljän elämä arvioidaan uudestaan.
Joonas Konstigin romaani Rooma (WSOY 2025) pursottuu Italia-kliseillä: aurinko, rustiikinihana lomatalo uima-altaineen, viini, ruoka, muoti, luksustuotteet ostoskaduilla, ikuisen kaupungin nähtävyydet ja kauniit ihmiset. Pintaa piisaa myös romaanin henkilöissä, sillä talous on kunnossa, perhekoko kasassa, aikuisuus parhaimmillaan ja tyylitieto kohdillaan. Vaan romaanitaidetta syntyy vain pintaa raapimalla, ja Konstig naarmuttaa siihen malliin, että kulissit romahtavat.
•
Romaanin kerrontakeinona toimii ikitehokas näkökulmatekniikkaa: kukin henkilö kertoo vuorollaan. Taustat ja jännitteet näyttäytyvät siten moninaisina – ja paraatipuolta rikkoo kunkin paljastava sisäinen puhe. Konsti vie myös juonta koukuttavasti eteenpäin.
Sara on nelikymppisiään odottava edustava nainen, jota minäkriisi ja äititrauma jäytävät. Saran mies Marius kipuilee tyhjyyttään – ja teot ovat sen mukaisia. Mariuksen vanha kaveri Matti päätyy taitekohtaan halujen toteuttamisessa, ja järkevä puoliso Elli joutuu arvioimaan uudelleen liittoaan ja itseään. Tällainen tiivistäminen ei tee oikeutta yhdellekään, mutta avaa asetelmia.
Kyllä, asetelmia! Tiettyä asetelmallisuutta aistin kokonaisuudessa, jossa hipsterit kipuilevat keski-iässään (oman) elämän tarkoitusta. Pariskuntien päähänpiston ”tilien tasaamisesta” voi tulkita seksin merkityksen mahdiksi tai aikuisuuden mittariksi. Vaan se loksahtaa parhaiten motiiviksi, joka mitätöi luulot aikuisuudesta, ja käyhän se myös symbolista keski-ikäisten elämän eliksiirin ehtymisen pelosta. Pelissä on kullakin, miten ja millaisena he kelpaavat.
•
En ehkä ole ihan ydinkohderyhmää, mutta kiinnostava kirjallisuus ei ole siitä kiinni. Aikuisuuden karkaamisen mietintä sopii kaikkeen ikään, koska eihän tässä valmiiksi tulla. Eivätkä pettymyksen tunteetkaan katso ikää: aina voi pettyä, itseensä, elämäntilanteeseensa ja muihin. Romaanin henkilöiden välityksellä hyvin se selviää, samoin se, että mennyt kulkee jokaisen mukana, ennustamatonta tapahtuu sekä identiteetti häilyy vääjäämättömästi.
Suhdesähkö henkilöiden kesken surisee lupaavasti, ja jo mainitsemani neljän näkökulman vaihtelu jäntevöittää kerrontaa. Tyhjän puhuminen näyttää tilanteita ja niiden alisia virtauksia. Rupattelun sekaan sujahtaa tärkeyksiä, esimerkiksi keskustelu Vatikaanissa perhekäsityksestä, mietintä ihmisten halogeenimäisyydestä, odotusten ja toden ristiriita – siinä muutamia oivia otoksia.
Läheisten vieraus toisistaan ja eritoten tuttuakin tutumpi vaikeus puhua vaikeista on kirjallisuuden peruskauraa mutta ei sen jauhaminen tunnu kuluvan. Siksi romaanin syväsukellus alle viisikymppisten yhä aikuistuvien mielenmaisemaan kehkeytyy ahmittavaksi romaaniksi. Odotan romaanista tv-sarjaa, vähän niin kuin aika totiset Aikuiset mutta noin 15 vuotta vanhempina, ehkä tittelillä ”Aikuisemmat”, sillä otokset, kohtaukset, henkilökuvat ja tapahtumat ovat kirjassa jo maukkaasti draamatuotantoon valmiit.
•
Joonas Konstig: Rooma, WSOY 2025, 7 tuntia 42 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 