Päivittäinen arkisto: 15 kesäkuun, 2025

Dekkariviikkoni 2025 & Netflixin Dept Q

Kirjablogit ovat osallistuneet dekkariviikkoon. Kirsin kirjanurkka on sitä koonnut (käynnistyspostaus). Summaus: dekkarit kiinnostavat, myös kirjasomea.

Summaan oman viikkoni. Julkaisin jutut seuraavista kirjoista – toisista lyhyesti, toisesta sitä runsaammin:

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset

Martta Kaukonen: Poissa

Donna Leon: Mitä kylvät

Tiina Martikainen: Verijäljet

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

Outi Pakkanen: Kylmä talo

Robert Thorgood: Myrkkyjen kuningatar

Kaisu Tuokko: Valhe

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Mikko With: Banaani

Bonusjuttu: Dept. Q

Netflix julkaisi toukokuussa sarjan, joka perustuu Jussi Adler-Olsenin dekkariin Vanki (Gummerus 2014). Sarjaa on kehuttu laajalti, ja liityn kehujiin. 

Olen lukenut koko kymmenosaisen kirjasarjan ja tykästynyt päähenkilöihin. Siksi ennakolta myös tuumailin roolitusta: kuka voi toimia mörkkinä Carl Mørkina, riemastuttavana Assadina ja rajatilaisena Rosena, joka ilmestyi kirjasarjaan vasta toisessa osassa? Epäilin myös, miten Kööpenhamina voi muuttua Edinburgiksi.

Eipä tarvinnut kuin vartin katsoa ensimmäistä osaa Dept. Q:ta (Netflix 2025), kun olin vakuuttunut: tämä toimii. Koko sarjan nähtyäni totean, että Dept. Q on parasta tv-jännitysgenressä pitkästä aikaan. Sen takaa jäntevä käsikirjoitus ja roolitus. Vaikka Vanki-kirjan tapahtumia ja henkilögalleriaa oli jonkin verran muutettu, jäljelle oli jäänyt Adler-Olsenin kirjan rakenteen koukkuja. Ne nappasivat.

TV-sarjan ytimen nävertävät tai ravitsevat roolihenkilöt. Nyt ravitsevat. Vaikka kirjan Assad (Alexej Manvelov) on saanut uuden nimen Akram, hänen rauhaisa hahmonsa, rautaisuutensa ja salaperäisyytensä valloittavat. Sarjan Rose (Leah Byrne) on kirjasarjan Rosea epävarmempi ja lempeämpi mutta sopii hyvin kokonaisuuteen. 

Sarjan Hardy (Jamie Sives) on selvinnyt kirjahahmoaan paremmin vammoistaan, mutta se sallittakoon. Rikoksen uhrin Merritin (Chloe Pirrie) särmäisyys ja sitkeys välittyy väkevästi. Kaikki sivuhenkilöt poliisilaitokselta ja Carlin kotoa esiintyvät muikeasti eivätkä jää muiden varjoon, ja erityismaininta castingin onnistuneisuudesta: henkilöiden nuorisoversiot ovat ulkoisesti häkellyttävän samanoloisia aikuisversioiden kanssa.

Entä Carl Mørk (Matthew Goode), sarjassa englantilainen kummallisuus skottipoliisissa? Ensimmäinen jakso meni puoleenväliin, ennen kuin tunnistin Downton Abbeyn komistuksen Henry Talbotin siirtyneen kartanoepookista rähjäiseksi riksoetsiväksi. Onnistunut muodonmuutos! Vakuutuin osa osalta: olemus, mirkoilmeet, käytös ja sanomisen tapa luovat elävän henkilön. Kirjan Mørk sai siten itselleen sopivan habituksen, hitusen sarkastisempana mutta uskottavana.

Vanki-kirjan tapahtumien kauheus ja sadistisuus eivät ainakaan vähentyneet sarjatuotannossa. Jännitys piti otteessaan, vaikka kirjan juoni on tuttu.

Inhimillisiä karmeuksia loiventaa henkilöiden kipakka sanailu, joka vastapainoilee rikoshirveyden kanssa. Dialogien pingisottelut etenevät herkullisina. Ehkä välillä voisi sävy vaihdella kiukuttelusta ja sivalluksista toisaalle, ja onneksi sarjan loppupuolella esimerkiksi Mørkin ja ottopojan kesken niin käykin. 

Hieman minua huolestuttaa, että naureskelen ilkeyksille, joita hahmot suoltavat toisilleen, ja eniten kauhistun, kun Assadin (sori, en osaa käyttää hahmon sarjanimeä Akram) ripeä toiminta kääntyy väkivallaksi – ja suon sen hänelle. Siis poliisihenkilöt saavat puolelleen, vaikka ei pitäisi. 

Jatkoa on nettitietojen perusteella luvassa. Ainakin materiaalia kirjasarjan kymmenestä osasta riittää.

Dept. Q,Netflix 2025.

Tietoja ja trailereitan IMBd:ssä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kaksi kotimaista dekkariviikolle: Verijäljet & Valhe

Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?

Tiina Martikainen: Verijäljet

Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset  vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.

Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.

Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti. 

Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.

Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.

Kaisu Tuokko: Valhe

Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.

Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä. 

Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.

Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee. 

Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.

Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.

Kaisi Tuokko: Valhe, Otava 2025, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus