”Mieli antaa tapahtumille merkityksen ja sitoo ne toisiinsa, kutoo kasaan merkitysten verkon, ja siellä merkitys ainoastaan onkin, yhden ihmisen mielessä.”
Seitsemänkymppinen Lasse kertoo meille lukijoille elämänsä käännekohdista Juha Itkosen romaanissa Huomenna kerron kaiken (Gummerus 2025). Hän palaa vuosituhannen vaihteen tapahtumiin ja aikaan, jolloin hän ei kertonut kaikkea elämänsä rakkaudelle, Marjalle. Silloin Lasse ja Marja olivat viisikymppisiä.
Itkosen romaanissa vaikuttavat ikuiset, kirjoittamisen väärtit aiheet: rakkaus ja kuolema. Romaanin voi katsoa valottavan rakkauden eri puolia, eri ihmisille tunteiden eri merkityksiä ja sitoutumisasteita, antautumista, intohimoa, velvollisuuksia ja vapautta. Kuvaus ei käänny mustavalkoiseksi vaan harmaan alueen valloitukseksi.
•
Lasse on klassista musiikkia kuunteleva antikvariaatin pitäjä, kirjallisuustieteen dosentti. Hän tissuttelee hieman liikaa, mutta hoitaa asialliset asiat. Antkvariaatissa hänellä puuhailee nuori Hansson, johon hän suhtautuu isällisesti. Perheettömän Lassen elämä on taloudellisesti vakaata, muuten vapaata.
Antikvariaattiin astuu Marja, espoolainen minkkiturkkirouva. He seurustelivat hetken nuorena, mutta vasta viisikymppisinä romanssi leimahtaa hehkuvaan liekkiin ja fyysiset palaset loksahtavat kohdilleen. Perheellinen Marja on eroamassa ja eroaakin, kaikki on hyvin, vaan Lasse ei vapaudu avautumaan. Mitä silloin tapahtuu rakkaudelle, suhteelle, koko elämälle?
•
Itkosen rakkausromaani vaikuttaa elämäntaparomaanilta, jossa kultivoitunut ylemmän keskiluokan mies taustanaan Schopenhauerin filosofia ja Jungin psykologia pohtii elämänsä kulkua ja sattumien vaikutusta. Havainnollinen minäkerronta vetää luottamaan kertojaan, joka tosin usein korostaa, että kyse on vain hänen totuudestaan, näkökulmastaan ja kokemuksestaan.
Pohdin tosin, onko myös tahatonta vai tahallista se, miten kertoja korostaa koko ajan parin paranevaa seksiä ja sen synnyttämää fyysistä yhteyttä. Mitä kertoja sillä pönkittää ja olikohan Marjan kokemus sama?
Ytimenä on rakkaussuhde, johon vaikuttavat muut ihmissuhteet, vaikka kertoja haluaisi vain Marja-maailman. Hyvin Itkonen tavoittaa sen, että jokaisen kokemus on omansa eikä se ole sama kuin toisen. Moni asia osoittautuu toiselle tärkeämmäksi kuin toiselle, ja ne vaikuttavat valintoihin.
•
Minäkertojan ajatuksenjuoksut välittyvät jälkiviisaan taustoittavasti ja perustelevasti. Kerronta kutoo pitävää verkkoa kertojan mielenmaisemaan. Hän ei silti räpistele kutomuksessaan irrallisena, vaan ympäröivä aika ja yhteiskunta vellovat ympärillä.
Itkonen kuorruttaa yksilötarinansa 1990-luvun ja 2000-luvun alun Suomella. Kertoja poimii ilmiöitä Nokia-landiasta keltaisiin lamborgineihin. Konteksti vakuuttaa, antaa tarpeellisen katsauksen lähimenneisyyteen.
•
Kerronnassa korostuu maltti, ja kertojalle annetaan rauha kertoa. Itkonen on hionut romaanin rakkauden yksityikohtien taiteeksi, jossa kaikella tuntuu olevan tasa-arvoinen merkitys kirjakokonaisuudessa. Siinä piilee myös pieni vaara: onko kaikki tarpeellista, kallistuuko jotain tylsyyden puolelle, kantaako kaikki rekvisiitta tarinaa?
Kyllä Itkosen kirjan voi turvallisesti ottaa seuraksi lukutuoliin, sohvannurkkaan tai kesäiltojen pihakeinuun. Sen soljuva proosa vie kertojansa maailmaan huolellisesti ja tarkasti, lukuromaanihenkisesti.
•
Toteutus on tyylikäs. Minulla käväisee mielessä amerikkalaiset lukuromaanit, sellaiset, joita esimerkiksi Jonathan Franzen kirjoittaa. Englantilainen Nick Hornbykin ailahti verrokkina ja eritoten romaani tuntui Kjell Westön suomenkieliseltä kirjakaverilta. Kyse on henkilövetoisesta, miesnäkökulmaisesta, melankoliaan kallellaan olevasta ihmissuhdeproosasta.
Minuun osuivat ajankuvat. Lisäksi kertoja kuvailee Beethovenin musiikkia tempaavasti, ja tuli mielihalu lukea (!) kertojan romaani suursäveltäjästä. Tämänikäiseen lukijaan iskee myös viisikymppisten kuuma suhde, eli myös keski-iän ylittäneet hullaantuvat ja hiottavat lakanoita muustakin kuin vaihdevuosisyistä. Lopun huippukohta lähentelee trillerihenkeä – paljastuu, mistä kertoja ei ole tohtinut kertoa kaikkea – ja jäntevöittää rakennetta.
•
Ja nyt kerron lukukokemuksestani kaiken: viihdyin kirjan parissa, en hullaantunut, en ahminut mutta luin liukkaasti sujuvan, harkitunhavainnollisen teoksen. Huomaan: oman ytimensä ympärillä kiertävä, elämänsä tilintekoon valmis kertojamies ei niinkään puno minua pauloihinsa, mutta hänen erillisyytensä ja lukkiutumisensa herättää ristiriitaisia tunteita, myös myötätuntoa.
”Muistini huijaa minua, surumielisyys tulee nykyhetkestä, omasta peruuttamattomasta vanhuudestani – siitä, että kaikki tällainen on osaltani ikuisesti ohi. En ymmärtänyt miten ainutkertaista se oli, istua luodolla kesäiltana rakastamansa ihmisen kanssa, eikä minun ehkä ollut tarkoituskaan, sillä jos olisin ymmärtänyt, en olisi kestänyt hetken katoavaista kauneutta.”
Itkonen ei esitä uusia ajatuksia rakkaudesta, ajasta, aikakäsityksestä tai muistamisesta vaan kirja pitäytyy tinkimättömästi minäkertojan maailmassa. Silloin toteutuu kaunokirjallisuuden tarkoitus, pääsy henkilön mieleen, näkemään toisin. Ja romaanin viimeinen kappale jää kutkuttamaan!
•
Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken, Gummerus 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 