Suomenlinnan kivimuurin sisällä yleisö vetää 1800-luvun loppupuoliskon italialaissatuun. Disneyn hahmonakin tuttu Gepetto veistää nuken, josta kehkeytyy jonkinmoinen puoli-ihminen. Puinen poika liikkuu ja ajattelee, ennen kaikkea hän opettelee tuntemaan. Tavoite on päästä ihmiseksi, jolla omatunto ei kolkuta ulko- vaan sisäpuolelta. Sitähän me muutkin!
Ryhmäteatterin Pinokkio sijoittuu dystooppiseen yhteiskuntaan, jossa hyväosaiset elävät turvassa sähköaitojen takana. Muu väki elelee miten kykenee ulkopuolella. Tosin esityksen yhteiskunnallinen taso jää ohueksi, ohuenakin osoittelevaksi. Vaan vaikuttakoon se sadun taustalla.
Pinokkio on kuuluisa nenästään, joka venyy puupojan valheiden mukaan. Näytelmän Pinokkio ei ole ilkeä vaan kokematon, hyväuskoinen hölmö. Katson häntä symboloimassa nykymenoa, eli ihmiseltä hän vaikuttaa ja sätkynukkena toimii. Kukapa ei toimisi: ohjeita ja tietoja tulee sieltä ja täältä, on vaikea arvioida, mikä on totta, mikä fakenews.
Moraalitarinan kärki osoittaa etenkin kanssaihmisiin: kyky empatiaan ja tunteisiin on sitä, mitä maailmaan nyt kaivataan. Sanoma tiivistyy esityksen loppulauluun, ja sen sanoja mukaillen tarjotkaamme enemmän olkapäätä kuin kyynerpäätä.
•
Näytelmän Pinokkion nenä venyy valheesta vain kahdesti – hienosti kehitettyä nenätekniikkaa olisi voinut hyödyntää useamminkin. Muuten tekniikka toimii mainiosti. Lavastus muuttuu silmänräpäyksessä hienohelmojen kaupungista Gepetton kodiksi ja muiksi näyttämöympäristöiksi.
Näytelmä rakentuu sirpaleisista kohtaukavalkadeista, joissa hahmoja vilisee lähinnä Pinokkiota huijaamassa, vaikka ystävyyttäkin välähtää. Esityksen sirkusepisodissa palaset loksahtelevat kohdilleen, ja se tarjoaa liikkeen, tunteen ja oivallusten hetkiä, myös Shakespearea ja kaivattua komiikkaa. Merihirviökohtauksessa otuksen ilmestyminen aalloista vakuuttaa tehokkaana efektinä, ja haltijahetkissä laulu helisee ihanana. Kekseliäs puvustus värittää muuten synkähköä linnanmuuriympäristöä.
•
Minun ongelmakseni koituu se, että tarina jää minun makuuni (toistan) ohueksi, ja veikkaan, että lapsille (ikäraja 9) se jää silti aikuishenkiseksi. Jäntevöittämisen varaa jää, ja jotkut elementit tuntuivat irrallisilta. Alkuperäissatua kuitenkin ne myötäilevät.
Ryhmäteatterin tuttuun tapaan näyttelijät esittävät monia rooleja, ja sujuvasti se onnistuu. Tasapuolisesti kunnia ensemblelle, joka taipuu fyysisesti elastisiin roolitöihin. Ja erityishuomion saakoon Pinokkio, Mikko Kauppila. Hän on lähes koko ajan lavalla ja ilmentää puunukkemaisuttan taitavalla liikekielellään. Vetäköön se kesäteatterikävijöitä Suomenlinnaan!
•
Ryhmäteatteri: Pinokkio – lisää esityksestä teatterin kotisivuilla
Alkuperäisteos: Carlo Collodi
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svanström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miia Virtanen
Esitys: ensi-ilta 7.6.2027, kiitos, sain lipun teatterilta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 