Selja Ahavan romaani Hän joka syvyydet näki (Gummerus 2025) saa ajattelemaan kuoleman moniselitteisyyttä. Perimmäisistä kysymyksistä siis on kyse, elämästä ja sen päättymisestä.
Romaanin kertoja Liisa elää toisessa liitossaan ja seuraa lastensa kasvua kohti täysi-ikäisyyttä. Liisan vanhemmat ovat kuolleet nuorina, joten kuolema on koskettanut häntä varhain. Se on saanut hänet tiedostamaan oman kuolevaisuutensa ja elinpäivien rajallisuuden. Vanha täti tekee juuri kuolemaa, joten aihepiiri kieppuu Liisan mielessä.
•
Romaani seuraa Liisan elämänvaihetta kronologisesti ja muistoissa muita vaiheita. Romaani kuitenkin rakentuu eri tekstiaineksista. Monet niistä erottuvat toisistaan erilaisin fontein.
Rinnakkaistarina kertoo äidistä, joka ei anna irrottaa aivokuollutta tytärtään hengityskoneesta. Siihen kytkeytyy tytön filippiiniläisen hoitajan elämäntarina ja erilainen äitiys, mutta näitä kahta yhdistää luopuminen. Luopuminen on tuttua myös Liisalle mutta ei lapsen kuolemaan liittyen.
Kirjaa halkoo lisäksi romaanikerronnaksi muunnetut komiteakeskustelut ja mietinnöt, jotka käynnistyvät Havardissa 1967: lääketieteen asiantuntijat yrittävät määritellä kuoleman. Mukana on myös joitain asiatekstejä. Joukosta pomppaa kliininen ohjeteksti vainajanlaitosta ja on asiatekstipeili sille, miltä tilanne tuntuu toisaalta omaisista, toisaalta toteuttajista.
Hän joka syvyydet näki yhdistää romaanihenkilöiden henkilökohtaista eli tunteita ja ajatuksia tieteen tiedonmuodostukseen, mutta niitä ajattomammin aiheeseen sukeltavat myyttiotannat. Etenkin Gilgamesh-myytin sanat konkretisoituvat kirjan lopussa, jolloin Liisa perheineen näkee sen savitauluja British Museumissa:
”Ajaton alkutarina riisui ihmisen.
Saviset rivit löysivät järjestyksen.
Ja Gilgamesh itki: – Mitä voin tehdä, Utnapishtim? Minne voin mennä? Minne tahansa katson, katsoo kuolema vastaan!”
•
Kuoleman voima vyöryy kirjasta, sitä ei voi väistää, vaan se täytyy kohdata. En voi kiistää, etteikö se olisi raskasta, silti se on välttämätöntä. Ahava tavoittaa eri henkilöiden kokemuksin, miten kuolema koskettaa ja miten moninaisin tavoin siihen voi suhtautua. Erilaisten tekstilajien käyttö romaanissa korostaa sitä.
Romaani pohtii myös sitä, mistä on sopiva kirjoittaa. Kirjoittaako kirjailija itselleen ennustuksen, jos hän kirjoittaa sairaudesta tai kuolemasta? Kertoja poimii myös välittömiä havaintoja surisevasta kahvilarobotista muinaisiin kivitauluihin siinä kuin perintökoruista, hautajaisista ja perhematkoistakin. Romaanin arkikuvaukset maaduttavat, kun taas korppisymboliikka sekä myyttiainekset lennättävät mukaan ajatonta, tuonilmaista.
Voi siis hyvällä syyllä myös pohtia, miten sopii kirjoittaa kuolemasta. Sopii näin, sillä rakennerepaleisuus laajentaa sisältöä ja sopii aiheeseen, jota ei voi tyhjentää. Eikä Ahavan romaani tarjoa valmiita vastauksia. Myyteille on ominaista, että ne jäävät kesken kuten myös Gilgamesh. Minulle Ahavan kirja ei niinkään jää kesken vaan antaa lukijalle mahdollisuuksia täydentää – tai säilyttää elämän ja kuoleman arvoitukset.
•
Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki, Gummerus 2025, 351 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 