Peter Sandström rakentaa romaaninsa johdonmukaisesti. Niissä päähenkilömies, yleensä minäkertoja, matkustaa perheasioissa Turusta Uuteenkaarlepyyhyn. Turkuun jää vaimo, johon päähenkilöllä on pitkä ja mutkikas suhde; myös yhteiset lapset käväisevät mielessä. Uudessakaarlepyyssä odottaa lapsuudenkoti ja -perhe, monet sen jäsenet muistoissa, osa kenties elossa.
Saman asetelman löydän romaanista Glory Days (S&S 2025). Jos Sandströmin kerronta on aiemmin tuntunut kiehtovan nyrjähtäneeltä, nyt se liikahtaa vielä piirun verran vinksahtaneemmaksi. Arvostan kovasti sitä, miten romaani hämmentää tuotannosta tuttuja yhä merkillisemmäksi, kenties myös merkityksellisemmäksi kuin konsaan.
•
Kertojapäähenkilö häärii Turussa, muistelee raitistuneena alkoholistina kapakkaistuntoja ja useita sivusuhteitaan, schwestereitä. Muusikko-taksikuski ajaa miehen Betlehemiin, lapsuudenkodin kaupunkiin, jossa hän tapaa joitain tuttuja, mutta päämääränä on vanhainkoti Glory Days ja siellä 110-vuotias äiti. Vai onko koko vanhainkotia ollenkaan, entä äitiä? Voiko elämässä olla päämäärää? Onko kunkin elinaika vain sekavaa tapahtuma- ja muistovyyhtiä, joka jokaisen on elettävä sellaisenaan?
Romaanissa on pitkä muisteluosuus kertojan lapsuudesta, jossa jälleen (kuten on Sandströmin romaaneissa tapahtunut) äiti seuraa tylyhkösti vyöryä, jonka levoton isä saa aikaan. Jälleen random-mies kiipeää jonkinlaisen tolpan nokkaan sekä tapahtuu ennakoimatonta outoa miessakissa ja kotipihassa. Vaan en kyllästy moiseen, sillä aina tilanteet tarjotaan oudonkiehtovalla twistillä. Nyt siihen liittyvät (ehkä kuollut) varis, papukaija, tekohampaat ja kivääri.
•
Kertojapäähenkilö schwestereineen ja muine hommailuineen ärsyttää välillä suunnattomasti. Maltan pysyä silti hänen matkassaan, sillä minua ihastuttaa arvaamaton tapa kertoa, ilmaista ihmeellisesti ja tiputtaa jonninjoutavan joukkoon hienoja mietelmiä. Kyllä tämä romaani menee paljolti överiksi, mutta samalla syntyy kaunokirjallisesti kiinnostavaa. Ja jopa hiukan alkaa hellyttää väsähtäneen oldboyn melankolia rapistuvasta ruumiista, menneestä elämästä ja himmeästä rakkaudesta rouvaan.
Ehkä jotkut kirjan kiteytyspäätelmät kalskahtavat kliseiltä (kuten elämän tarkoitus), mutta menköön. Mietin, onko romaaniin tarkoitus kuvata vain miesten hulluutta vai kaikkien, mutta miesten päättömyys korostuu, siitä kaksi sitaattia – toinen varjotusti, toinen täynnä päivänvalon kirkkautta:
”Asuntovaunu keinahteli miesten keskustellessa ja tutkiessa vaunun sisustusta. Ruoste ulkopinnassa korosti projektin järjettömyyttä, se oli kuin tosite Murjasissa kautta aikain vallinneesta hulluudesta, näkymättömällä musteella allekirjoitetusta mutta silti täysin pätevä.”
”He vaelsivat rauhassa omia polkujaan kuka milläkin tavalla hulluna. Ehkä se oli ainoa tapa selviytyä, ajattelin. Tulisin myös itse hulluksi.”
•
Hullua ja hulluttelua; vakavissaan ei-tosikkomaista, omaehtoista proosaa Glory Days tarjoaa: lumoavia tuokiokuvia, absurdiutta, ristiriitaisia tilanteita, ulkopuolisen havaintoja, yksinäisen nykivää yritystä olla osallinen. Sotavuosien vaikutukset kalvavat siinä kuin myös nyky-yhteiskunnan rakennemuutosten jäljet pikkukaupungissa. Tunnelmassa tunnistan unenomaista epätodellisuutta, joka kummallisesti ankkuroituu arkeen.
•
Peter Sandström: Glory Days. Romaani, suomentanut Outi Menna. s&S 2025, 295 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 