”Kyykistyn ja työnnän käteni veteen. Sen kylmyys on alkukantaista ja hurjaa, ja se poikkeaa kaikista virtaavista vesistä, joita olen elämäni aikana nähnyt. Olen kasvanut kanavien varrella, risteillyt valtamerillä, ollut jokilaivalla Tonavalla, ylittänyt Tiberin ja Englannin kanaalin. Tällaista vettä en ole nähnyt missään. Sen läpi näkee, se paljastaa kaiken.”
Näin sanailee 25-vuotias maailmannainen Sylvia van der Moer Suomen Lapissa, Lemmenjoella kesällä 1949. Siellä hän seuraa sattumanvaraisesti kohtaamaansa geologi-miestä, joka ei silmäile tai halua Syviaa niin kuin yleensä miehet ovat tehneet. Huijarinainen on uuden äärellä, käännekohdassa, joka vaikuttaa niin, että hänen tuhkansa kymmeniä vuosia myöhemmin ripoteltiin Lemmenjoelle, vaikka hän vietti siellä vain muutaman viikon.
Minna Rytisalo on löytänyt romaaniinsa poikkeusnaisen, Lapin legendaarisen Petronellan, ja kirja on saanut naisen alkunimen, Sylvia (WSOY 2025). Romaanilla on biofiktion raamit mutta Rytisalolla mielikuvituksen ja ilmaisun vapaus.
•
Sylvia muistuttaa Rytisalon läpimurtoa Lempiä siten, että päähenkilöä katsotaan pitkälti muiden silmin. Sylvian elämäntapahtumista on poimintoja, jotka joku muu kertoo ja katsoo Sylviaa ulkopuolelta. Tämä antaa perspektiivin kerrontaan ja henkilökuvaukseen. Uteliaisuuteni saa ravintoa näillä erilaisilla silmäyksillä eri ajoista ja paikoista päähenkilön elämässä.
Mutta myös Sylvia saa sanoa sanasensa: hänellä on omat minäkerrontaosuutensa, joissa omaehtoisesti elämästä selviytyvä nainen näyttää ajatuksensa ja tunteensa, kertoo muistonsa. En saa täyttä selkoa, mikä on johtanut mihinkin. Hyvä, oikein hyvä niin! Salaperäisyys kuuluu asiaan, eihän perin juurin kukaan tunne itseään. Ydinkokemukset kyllä välittyvät: natsiaika ja isoäiti sekä kantapään kautta opitut konstit käyttää hyväuskoisia hölmöjä, jolloin Sylvia on myös itse altis hyväksikäytölle.
•
Romaanin rakenne välkehtii kaleidoskooppisesti erilaisissa Sylvian vesissä – syvissä mutta myös sameissa ja liukkaasti virtaavissa kuten juttuni alun sitaatti antoi ymmärtää. Eri kertojat ja aikaosuudet rytmittyvät välillä tarinaa hidastaen, välillä tulvana. Pidän tästä ratkaisusta. Samoin henkilökuvaus miellyttää: vaihtelevista minäkertojista jää ohikiitäviä mutta kiehtovia henkilökuvia – he ovat muutakin kuin päähenkilön kuvailijoita.
Maistelen myös kieltä ja kerrontaa. Mutkaton suoruus visualisoi tilanteet, ja lisäksi Rytisalo pukee sanoiksi henkilöittensä sielullista. Monesti pysäyttävät havainnot mielentilasta tai psykologisesta totuudesta, niin myös Sylvian havainto vuorovaikutuksesta:
”Kielet ovat kuin huntuja tanssijan kasvojen edessä. Niitä on monta kerrosta ja ne peittävät alkuperäisen merkityksen, kun kumpikin asettelee omat vieraat sanansa toisen sanojen lomaan tai päälle.”
•
Minulle kävi kummasti: ensi lukemalla kirja tuntui kelpo romaanilta, mutta lukutunteeni jäi tunnustelevaksi. Siitä kului pieni tovi, palasin kirjaan, selailin romaania – ja uppouduin lukemaan uudestaan. Henkilöt alkoivat puhua minulle, paljastaa ja kätkeä sopivasti; syntyi elävä kudelma risteileviä elämänkohtaloita. Jo vei mennessään!
•
Minna Rytisalo: Sylvia, WSOY 2025, 296 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 