Elli Salon romaani Keräilijät (Otava 2025) virkistää romaanina, josta ei voi arvata, miten se etenee ja minne päätyy. Mukavan tiiviinä tarinakudelmana siinä on arvoituksellisuutta, joka kiehtoo, ja samalla siinä on suoruutta, jota on luistava lukea (tai kuunnella).
Harvoin kuuntelen kirjoja, mutta Keräilijät vauhditti ajomatkaani. Suosittelen muita lukemaan kirjan, sillä uskon siten romaanista irtoavan vielä enemmän kuin kuunnellen. Kielen ja kerronnan sävyt ja kerrokset vaikuttavat kuuntelua tehokkaammin.
•
Yksi minua miellyttävä piirre kirjassa on, että siinä kyllä tekee mieli miettiä kirjan henkilöiden ihmissuhteita, mutta rakkaussuhteissa ei ole tarvis möyriä. Sukulaisuudella on kyllä merkitystä.
Monenlaiset sukusuhteet putkahtelevat kainuulaisesta kylästä ja vanhasta talosta, jota romaanissa asuttaa tylyhkö karhujen valokuvaaja Ani. Kuvaajan autiolle leirintäaluelle majoittuu arkeologi Heini, joka etsii sodanaikaisia esinelöytöjä. Leirintäaluella hänen naapurina elelee Ljudmila, supermarjastaja.
Ja mitäkö sitten tapahtuu? Heini minäkertojana kertoilee oman valintansa mukaan. Voisihan sitä kutsua haahuiluksikin, osin suunnitelmalliseksi etsinnäksi. Mutta mitä löytyy? Melko vähän esineistöä, sopivasti tarina-aiheita.
•
Kotimainen kirjallisuus saa aiheita sotakokemuksista – voisi ehkä sanoa, että yhä vain, yhä paljon. Sota vilahtaa romaanissa koskettavasti, samoin arkeologin perhetragedia. Myös alkoholin liikakäyttö saa olla kirjassa suomalaiskansallisesti jossain määrin huumorin lähde mutta lähtökohdiltaan raadollisen säälittävää.
Komiikka syntyy tilanteissa, joissa aistin hienoista arktista hysteriaa. Kerronnasta löytyy leikillisyyttä, esimerkiksi keksityn eräkirjailijan tekstikappaleet pomppivat välistä kirjaan. Dialogiin osuu irrallisia kommentteja kuten keskusteluissa sattuu tapahtumaan, arjen absurdiutta.
Finlandia-ehdokkaana romaani kenties yllättää. Tämä kirjaa kantaa: napakka lause rytmittää sanottavaa, sanavalinnat toimivat varmoina ja elävinä.
”Teki mieli vain makailla mökissä ja olla ajattelematta ketään. Olisi ollut täydellinen aika keskittyä lukemiseen, mutta en saanut sanoista selvää, jäin omien ajatusten ja kirjan lauseiden väliin. Torkahtelin selälläni, kirja vatsalla, kädet ristissä kirjan päällä. Se oli minun soturiasentoni.
Tapahtui mitä vaan.”
Sutjakka kerronta takaa mukavan luku(kuuntelu)rupeaman, jota en halunnut keskeyttää vaan kokea yhteen menoon. Se tarjosi mietintää ihmiselon sattumista. Niissä on keräiltävää.
•
Elli Salo: Keräilijät, Otava 2025, 4 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 