Jenni Räinä: Vaino
Isoviha riivasi Suomea 1700-luvun alkupuolella. Siitä on viime vuosina saatu taiteellista näkemystä, muun muassa Ilmajoelle ooppera (libretto Anneli Kannon) ja Päivi Alasalmen romaani Meren ja veren liitto. Jenni Räinän romaani Vaino (Otava 2025) vie vuoteen 1715, jolloin Pohjois-Pohjanmaalla venäläiskasakat tekevät yllätyshyökkäyksiä, ryöstävät, raiskaavat ja tappavat koska voivat, koska ovat valtaapitäviä, koska pelolla hallitseminen pakottaa nöyryyteen.
Vaino-romaanin päähenkilö Valpuri Hansintytär pakenee pikkuveljen kanssa jokivartta myöten, toinen veli on myös karkumatkalla perheen metsästysmökkiin, joka on kaukana synkässä salossa. Kasakat ovat tappaneet perheen vanhemmat, eikä muutakaan turvaa kotikylällä ole kasakoiden vainon vuoksi.
Romaani seuraa alle 20-vuotiaan Valpurin vaellusta ainoaan turvaan, mikä on tuntemattoman taipaleen takana. Valpuri eksyy veljistään, mikä lisää huolta ja turvattomuutta. Jokainen risahdus metsässä ja ylimääräinen veden molskahdus voivat merkitä, että pakeneminen on ollut turhaa. Vaaran tuntu seuraa koko ajan, myös suvantokohdissa.
Vaino on kahden päähenkilön kirja. Toinen syntyy tositapauksesta: kasakat sieppasivat Iistä nimismies Lillbäckin kolme poikaa, joista Gustafista palasi väkivaltaisena kasakkana kotikulmille. Romaanissa ei kuvata lapsen aivopesua Venäjällä, vain se tulokset: Kustaa on kasakoista kylmimmästä päästä.
•
Vaino vaikuttaa väkevästi. Siinä kaikin aistein koetaan sotaa siviilin ja soturin osuuksin. Väsymys, kylmä, nälkä ja kivut tunkeutuvat tekstistä ulos väkivallan uhan ja sen itsensä lisäksi. Vaikka kaikki tapahtuu noin 300 vuotta sitten, ei tunnetaso vanhene, eivätkä ikävä kyllä lapsikaappaukset, siviilien turmelu ja sodan PTS-ilmiöt ole poistuneet. Luontokin toistaa selvitymistaistelun luonnetta:
”Jos katsoisi tätä kaikkea kuusten latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuksi tai syödyksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.”
Historiallisena romaanina teksti on uskottavaa, joten ajan elämäntapa ja arvot välittyvät lukijalle erinomaisesti. Esimerkiksi Valpurissa elää vielä vanhaa kansanuskoa, mikä julkijumalaisen veljen silmissä muuttuu tuomittavaksi. Hienosti muutenkin kirkon ja esivallan asema tunkee vähintään rivien välistä tekstiin. Ilmeinen ristiriita syntyy siitä, miten nimismiehen jälkeläinen voi toimia isäänsä, isänmaataan ja kaikkia perusarvoja vastaan.
•
Romaaniin sopii erinomaisesti, että siinä kertojat vaihtelevat, myös kerrontatapa. Eri näkökulmat laventavat: nimismieheltä saan vanhemman kokemuksen, Kustaan osuus on etäännytettyä ja Valpurin minäkerronta lähennyttävä.
Kustaa järkyttää ja Valpuri vetää puoleensa – kummassakin ristiriitaisuus elää. Kustaa säälittää ja korventaa; Valpurin henkilöhahmo on huolella rakennettu aikansa nuoreksi naiseksi, elämänhaluiseksi ja sisäisen elämänsä salaajaksi. Räinän romaanin hienouksien yksi puoli on se, että se johdattelee ihmisen ytimeen, joka ei ole yhdenlainen vaan tilanteisiin reagoiva, itsensä yllättävä. Se ei selitä vaan näyttää, mitä ihminen voi tehdä itsesuojelusta. Se ei tapahdu psyykkisiä jälkiä jättämättä. Räinä ei psykologisoi, mikä kuuluukin kirjan ajankuvaan – senkaltaiset tulkinnat kuuluvat lukijalle.
Vaikka Vainossa pahin tapahtuu, romaani kannattaa ja täytyy lukea. Kerronta vangitsee, tunnelma tarttuu ja tapahtumat pakottavat katsomaan sotaa silmiin. Kirjan kieli ja kuvaustapa tarjoavat hienon romaanikokemuksen, joka jättää jälkiä.
•
Jenni Räinä: Vaino, Otava 2025, 139 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Jenni Räinä: Veden ajat
Jenni Räinän Vaino kuului mukaan omalle kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalleni. Kun hänen tietokirjansa Veden ajat (Otava 2025) sai tietokirjaehdokkuuden, ounastelin jo historian havinaa: sama kirjailija saa ehdokkuuden kahteen kategoriaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Veden ajat yhdistää henkilökohtaista, haastattelu- ja keskusteluaineistoa asiantuntijoita ja kokemusasiantuntijoilta sekä tietoja monipuolisista lähedeaineistoista. Esseistinen ja hieman kaunokirjallinenkin ote maustaa tietotekstiä, jossa kirjoittaja ei himmaile oman äänen ja mielipiteiden kuulumista.
Kirja tutkii vesistöjen merkitystä ja muutosta. Käsittely lähtee kirjoittajan lapsuudenmaisemista ja keskittyy muutenkin pitkälti pohjoiseen Suomeen. Sisällöllisesti se etenee vesiteemalla noroista ja puroista lähteisiin, pohjaveteen, jokiin ja mereen. Samalla avohakkuiden, soiden kuivattamisen, ojitusten ja patoamisen vaikutukset tuodaan konreettisesti esille.
•
Vakuuttavasti kirjan alku johdattelee teemaan, jota koko kirja jatkaa: liukuva perustaso. Siinä ihminen tottuu ylisukupolviseen muutokseen ympäristössä eikä tiedä menneestä:
”Liukuvien perustasojen vuoksi emme kaipaa talvisin pimeää taivasta, vaan meille kelpaa valosaasteen maitomaiseksi lakaisema taivas. Se on normaalia meille. Samasta ilmiöstä johtuen laskeudumme ruskeaan jokiveteen uimaan emmekä edes huomaa veden väriä.”
Toinen tärkeä teema liittyy sukupolvien vaihtumiseen, sillä kirja alkaa kirjailijan isän kuolemasta. Kirja asettuu osaksi kuoleman käsittelyä ja surua, joka kulkee mukana muuttuen mutta vähintään pinnan alla vaikuttaen. Koko kirja vakuuttaa ihmisen ja ympäristön suhteesta, jonka tulisi perustua vaalimiseen ja kunnioittamiseen kuten kaikkien suhteiden.
”Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.
Monet ajat ovat läsnä yhtä aikaa ja havahdun kerta toisensa jälkeen tuntemukseen, ettei isä olekaan poissa. Hän on säikeissäni, lasteni ristityissä jaloissa, korkeissa poskipäissä, sirossa niskassa. Maassa, maisemassa. Muistoissa. Opeissa. Sanoissa.”
•
Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman, Like/Otava 2025, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Nämä ovat kirja-arvioita, eivät mainoksia.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 