Toissakesäinen lukukokemukseni Lina Wolffin romaanista Rakastajat oli kerrassaan innostava. Tohkeissani ihastelin henkilö-ja tapahtumakuvauksen taitoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista löydän myös Wolffin uutuusromaanista Lihan aika (Otava 2025), mutta tohkeilun sijaan hämmennyn. Sen sijaan olen innoissani siitä, että Lina Wolff tulee toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan: ehkä hän avaa kummallisen ja kuumottavan kirjansa saloja.
Matkailua, pakoilua, ihmeitä, nunnia, tositeeveetä, uhkaa, väkivaltaisia kohtaloita ja mitä vielä! Romaanissa on vyyhti, joka keriytyy kyllä mutkittelevaksi juoneksi, jossa yhdistyvät kovin erilaisten kirjahenkilöiden tulkinnat elämänarvoista. Yksioikoista ei siitä kehkeydy. Uskottavuuskin on koetteilla, mutta hurttina menona sellaisen voi ottaa vastaan.
Juonesta sen verran, että ruotsalaiskirjailija saapuu Madridiin ja sattuman sanelemana majoittaa tositeeveenunnaa (!) pakoilevan miehen, Mercuron. Kirjailija pyrkii joltisenkin pyyteettömään hyvään, joten hän värväytyy dementoituneen miehen osa-aika-avuksi. Siinä sattuu kupru, joten nainen matkustaa mielentyyneyttä etsien Mercuron kanssa rantalomalle, joka muuttaa kaiken. Se johtaa kirjailijan ja ikivanhan Lucia-nunnan kirjeyhteyteen, jossa selviää muun muassa, mikä ja miksi uhkaa naisen majoittamaa Mercuriota.
•
Pidän romaanin arvaamattomuudesta ja yllätyskäänteistä, samoin viehättää se, että akseli hyvä-paha näyttäytyy hämäränä, välillä merkillisen sumeana. Lopullisuus kuten kuolema sisältää edeltäviä tekoja, jotka voi eri henkilöt nähdä ja perustella eri tavoin.
Vanhan ja nuoren nunnan mukaan tulo romaaniin tuottaa minulle mielenrauhan menetystä. En ihan saa kiinni taajuuksista, joita romaaniin ilmaantuu. Voi olla, että katolinen meininki pysyy minusta etäällä. Ehkä nunnuuden käsittämistä ei tarvita, riittää kenties vain ihmisten kummallisuus ylipäätään. Sellaista löytyy vanhan nunnan Lucian taustoista kuin myös nuoren Adankin vinksahtaneesta persoonasta.
•
Romaanissa on useita kerroksia moraalin ja eettisyyden mietintää, monen keissin voimin. Kiinnostavin juonne löytyy tositeeveetyyppisestä nettiohjelmasta, jossa moraalia punnitaan. Romaanin Mercuro ilmoittautui vaimonsa kanssa ohjelmaan, sillä Mercuro halusi sovittaa pettämisensä vaimolleen. Mercuro kuvailee jopa runollisesti ohjelmatyyppiä:
”Tiesin, että kun aloittaisimme, kaikki menisi suorana nettiin. Jaksoja ei ole koskaan leikattu, eivätkä Mister Blue ja Miss Pink välitä, vaikka tilanne riistäytyisi käsistä. Olen useita kertoja nähnyt niin tapahtuvan, kun olen istunut turvallisesti kotisohvallani, ja suoraan sanoen tuntenut vahingoniloista nautintoa. Juuri sitä minä tässä ohjelmassa arvostin. Jumala ja Jumalatar eivät kavahtaneet mitään. Mutta kun oma perse on tulessa, kaikki tietenkin asettuu eri valoon. Tarkoitan, kun istuu siellä itse. Näin sieluni silmin, kuinka kommenttikenttä lainehti kuin viljavainio lempeässä tuulessa. Tähkät liikkuivat hiljaa, jännittyneen odotuksen vallassa. Mutta horisontti oli tumma.”
Mercuron painostus menee äärimmäisyyksiin. Wolff luo romaaniin väkivallan uhkaa, tunnelman tummuus sen kuin sakenee romaanin edetessä.
•
Kirjassa kertojat vaihtuvat. Aluksi hallitsee kirjailijaminäkertoja, mutta oman äänen saa myös Mercuro ja Lucia-nunna. Siitähän seuraa aina luotettavuuskysymys, sillä minäkertoja valitsee kerrottavansa kuten myös sen, mitä kertoja ei kerro. Menen leikkiin mukaan, mutta huomaan nopeasti itseni syrjästäkatsojaksi. Siksi romaanista ei jäänyt minulle huimia muistijälkiä, vain lukuhetkien mittaisen ihmettelyrupeaman.
•
Lina Wolff: Lihan aika, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2025, 173 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 