En voi vastustaa historiallisia romaaneita ja tarinaa, jossa seurataan sukupolvia ja mukana kulkee esinemotiivi. Ja ei tietenkään tarvitsekaan vastustaa, kun tarinaa kerii varma kertoja, Jari Järvelä: romaani Raiteet (Tammi 2025).
Järvelän romaanin esinemotiivi on kultainen taskukello, joka kulkeutuu romaanin ensimmäisessä osassa nuorelle Amandalle. Tyttö rakentaa veljensä kanssa nälkävuosien aikana Pietarin rataa. Kello siirtyy romaanin seuraavassa osassa Amandan pojantyttärelle Kuutamolle. Hän taistelee Kouvolan seudulla punaisten rivissä ja ampuu valkoisia taisteluvaunusta, joka suhaa raiteilla. Viimeinen osa vie jatkosodan loppuun, jolloin Kuutoamon poika Voitto hoitaa pientä, autiota rautatieasemaa kaukana vallatun itärajan reunamilla.
•
Järvelällä on taito kertoa vetävästi niin, että henkilöt tulevat tutuksi ja heidän kohtaloitaan sitoutuu seuraamaan jännittäen. Lisäksi hän taitaa karkeiden, väkivaltaisten tilanteiden kuvauksen. Niissä ei kaihdeta puistattavia yksityiskohtia: ne pakottavat katsomaan silmiin syitä ja seurauksia. Kauheudet kestää, sillä takaa kuultaa ymmärrys ja lämpö etenkin altavastaajia ja vähäosaisia kohtaan.
Raiteet-romaanissa sympatiat kääntyvät oitis Amandan ja Voiton puoleen. Kuutamo on kenties äkkivääränä kiukuttelijana vähän vaikeampi henkilö oitis sympata, mutta hienoisesti tihkuvat tiedot hänen elämänsä alusta ja kulusta kartuttavat ymmärrystä nuoren naisen valinnoista. Näin Voitto kertoo äidistään ja samalla jakautuneesta yhteiskunnasta:
”Isomummini väittää, että äiti lentää harakkana taivaalla ja valvoo kulkuani, harakka hän oli eläessäänkin. Sähäkkä, mustavalkea niin asultaan kuin mielipiteiltään, metallinkiiltoinen, vilkasliikkeinen. Ryöstelevä harakka, teräväkatseinen harakka. Toisten mielestä pirun lintu jonka pesä pitää hajottaa, toisten mielestä se puu jossa harakka päivystää on päinvastoin pyhä puu.”
Huomasin uppoutuvani romaaniin täysin. Henkilögalleria on toisaalta rajattu, toisaalta ympäröity niin, että kuvattujen tilanteiden ja ympäristöjen ominaispiirteet välittyvät. Ripaus taikauskoa maustaa päähenkilöitä. Jokaisen kolmannen osan sivuhenkilöistä syntyy vereviä hahmoja, jotka lisäävät näkökulmia aikaan, josta kerrotaan. Uskon kaiken, mistä romaani kertoo.
•
Historiallisen romaani on ikään kuin mikrohistoriaa: fiktiiviset henkilöt elävöittävät yksilöiden näkökulmista historian tapahtumia. Järvelä osaa sen. Esimerkiksi romaanin alkuosan nälän kuristamat luurangonlaihat selviytyjät ovat tottuneet kalmoihin, joten he eivät hätkähdä sitä, miten itärata rakentuu vainajien luiden päälle. Minun on syytä siitä hätkähtyä.
Ratarakennus piirtyy sieluni silmiin tarkasti köyhiä kyykyttävänä hankkeena, mitä korostaa romaanin hirtehinen alku. Kirjoittajan Järvelä osaa yhdistää rankkaa ja kevyehköä viemättä kummaltakaan sävyltä tehoa. Järvelä näyttää siten kansanosien railot, ja se korostuu romaanin kansalaissotakuvauksessa. Silloin luut entisestään lisääntyvät kotomaan maaperässä.
Romaanin loppuosa tuo sotakuvauksiin uutta, sillä Voiton vahtiman aseman tapahtumat viittaavat Suur-Suomen epäonnistuneiden toimien pimeään puoleen, keskitysleirien karmeuteen. Itse leireille ei kirja vie, vain joihinkin seurauksiin, mikä mielestäni lisää tehoa.
•
Romaanin rakenne on onnistunut – kuten jo alussa mainitsin kolmen sukupolven seuraamisesta. Kerronta monipuolistuu kertojavalintojen keinoin: ensimmäisessä osassa Amanda ja tapahtumat valottuvat Amandan isoveljen silmin, seuraavissa osissa kertoo Kuutamo ja Voitto.
Suosittelen romaania kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Tämä romaani näyttää ensinnäkin yhden käsittelemättömän aiheen, ratarakennuksen. Lisäksi se tuo uusia näkökulmia jo kolutuiksi luultuihin kansalais- ja jatkosotiin.
Järvelä ei himmaile hirveyksiä, mutta ei jumitu niihin. Romaania ei vesitä se, että henkilöihin vähintään kätkeytyy toivo ja rakkaus.
•
Jari Järvelä: Raiteet, Tammi 2025, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 