Tänään 11.2. on ystävänpäivä. Hyvää sellaista kaikille! Myös kirja voi olla ystävä, joka on hyvää seuraa ja jonka kanssa voi jakaa ajatuksia ja tunteita. Ja lukijoita on monenlaisia, myös sellaisia, jotka saavat lukuelämyksiä yleiskieltä helpommalla kielellä eli selkokielellä.
Aamun Helsingin Sanomissa on laaja artikkeli yhden kustantamon Selkee-hankkeesta. Hienoa, että selkokirjojen julkaiseminen ja merkitys saa palstatilaa.
Vuosikymmeniä on selkokirjailijat kirjoittaneet selkokirjoja varjonaan se, ettei selkokirjoista jaeta tietoja ja kokemuksia valtamediassa. Hyvä, jos tuuli on kääntymässä. Ja hyvä, jos muistetaan myös se, etteivät selkokirjat ole vain suosikkikirjojen mukautuksia vaan myös suoraan selkokielelle kirjoitettua kauno- ja tietokirjallisuutta.
Julkaisen asian kunniaksi nyt tekstin, jota tarjosin viime vuoden puolella Suomen kirjailijaliiton lehteen. Sitä ei kyllä julkaistu, mutta ehkä jotain selkoon liittyvää on senkin instituution sisällä ilmestymässä lähitulevaisuudessa.
Selkeää vallattomuutta
Kirjailijalla on valta taivuttaa kielityökaluaan mielensä ja tarkoituksensa mukaan: rajoja voi venyttää ja ylittää, yllättää. Entä millaista on olla kirjailija, jonka kielellä on rajat?
Kirjoitan kaunokirjallisuutta selkokielellä: romaaneja, novelleja ja runoja. Minä ja muut selkokirjailijat joudumme usein puolustuskannalle, sillä selkomielikuva johtaa monet ajattelemaan vain kieliköyhyyttä. Tosiasiassa selkokielisen kaunokirjallisuuden kirjoittaminen edellyttää erityisen hienovireistä kielitajua ja ilmaisutarkkuutta.
Selkokielen tulee olla yleiskieltä helpompaa sanastoltaan ja rakenteeltaan, mutta silti jää jäljelle valtava kielivaranto, josta kirjailija voi valita. Joka ilmaisu on punnittava ja hiottava rajoihin sopiviksi, tarkoituksenmukaisiksi ja ilmaisuvoimaisiksi niin, että sisältö välittyy mutkattomasti. Kaunokirjallisuuteen kuuluvaa tulkintavapautta jää silti.
Selkokieli ei tarkoita niinkään niukkuuden jakamista vaan parhaan mahdollisen tarttumapinnan tarjoamista lukijalle. Selkokirjailija ottaa huomioon, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia mutta tarve kirjaelämykseen.
Lukuelämys riippuu siitä, mitä kaunokirjallisuudelta haluaa, ja tiedämme, että halut ja makumieltymykset vaihtelevat. Ilman muuta rajaton kokeellisuus on selkokirjallisuudessa poissuljettu, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että tietoisesti helpon kielen kaunokirjallisuus olisi vailla kaunokirjallisia ansioita. Niin voi olla tai olla olematta kaikessa kaunokirjallisuudessa.
Kyse voi olla paljolti siitä, mitä konnotaatioita sana ”selko” saa – jollekin se aiheuttaa torjuntaa, toiselle se vain infoaa kielimuodosta. Selkoromaani näyttää ulkoisesti säeromaanilta, selkonovelli kertovalta runolta – muuten ne loksahtavat lajeihinsa niitä varioiden niin kuin on kaunolla tapana. Selkorunot ovat lyhyttä, havaintoihin nojaavaa, kielellisesti mutkatonta lyriikkaa, mikä ei kauas karkaa samoja keinoja käyttävästä ei-selkolyriikasta.
Kirjailijaliiton puheenjohtaja on kirjoittanut pääkirjoituksessaan kielen vallasta ja kirjailijasta: ”Hän yrittää kuvata äärimmäisen vaikeasti kuvattavia asioita niin uskottavalla kielellä kuin mahdollista.” Sitaatti kuvaa oivaltavasti, mitä teen kaunokirjallisesti. Selkokirjailijana minun on täytettävät helpon kielen ehdot mutta samalla minulla on mahdollisuus tehdä uskottavaa kaunokirjallisuutta.
Selkokirjallisuus on elänyt pitkään vallattomana, marginaalissa, kulttuuripiirien ja kirjallisuusmedian piilottamana. Silti se on elänyt ja kehittynyt, lisäksi tarve on kasvanut: Suomessa selkokieltä tarvitsee noin 800 000 ihmistä, eikä selkokielimuoto torju muitakaan lukijoita. Selkokirjallisuus on vallatonta myös toisessa merkityksessä: rajoissaan selkeästi vapaata.
Tuija Takala
Suomen kirjailijaliiton jäsen
Selkokirjailijat ry:n puheenjohtaja
P. S. Mistä selkokirjoja löytää ja mistä ne kertovat? Tästä linkistä (Kirjavinkkejä selkokirjoista, VIERKO 2, aoe.fi) löydät selkokieliset kirjavinkin noin 40 selkokirjasta, jotka sopivat nuorille ja aikuisille.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 