Olen vanhan flaamilaisen taiteen ihailija, ja siksi Joel Haahtelan vermeerhenkinen romaani Sielunpiirtäjän ilta oli minulle kuin tilausteos. Olen tehnyt monet reissut myös Italiaan ihastelemaan esimerkiksi keskiaikaista ja sitä tuoreempaa paikallista taidetta, mikä sopii taustaksi Haahtelan uusimpaan romaaniin Talvikappeli (Otava 2026).
Talvikappelin freskomestari-minäkertoja saapuu talvella 1348 mantovalaisen ruhtinaan kutsusta maalaamaan pieneen maalaiskappeliin freskoja. Mukana seuraavat apulaiset, kaksi juutalaisnuorukaista. Ruhtinas majailee muualla, mutta kappelin läheisessä palatsissa asuu eristäytynyt ruhtinatar, surusta puhekykynsä menettäneenä. Palatsia pyörittävä palveluskunta pitää arkielämää yllä.
Mantova siintää etäällä, kun maalari apureineen tekee työtään kauniissa, kumpuilevassa talvimaisemassa, jota halkoo raikas vesistö. Idylliä varjostaa maailmantilanne:
”Edes lippaaseen kätketty Kristuksen veri ei ole suojellut kaupunkia rutolta. On vain kaksi tietä: unohtaa Jumalan varjelus tai vaipua polvilleen ja aloittaa katuminen.”
Tuota voi pitää avainsitaattina Haahtelan romaaniin.
•
Haahtelan aiempien pienoisromaanien tapaan henkisyys kuuluu kirjaytimeen. Hengellisyys voisi sopia myös kuvaamaan tunnelmaa, mutta mielestäni sen voi ottaa osaksi ajankuvaa: 1300-luvulla Euroopassa elettiin Herran pelossa sekä uskon, pyhäinjäännösten ja uskomusten varassa. Kääntöpuolena sille on ollut monet vuosisadat toiseuden vainoaminen, etenkin juutalaisten syntipukkiasema, josta romaani tarjoaa esimerkkejä.
Taiteen merkitys romaanissa venyy konkretiasta symbolisuuteen. Minäkertoja maalaa kappeliin Jeeskuksen elämää, jonka loppuhetkiin hän maalaa Juudakselle omat kavonsa. Kertoja on kirjan mittaan lähenemässä menneen elämänsä vaiheita, jolloin hän on pettänyt rakkaimpansa, ja nyt on katumuksen ja sovituksen aika. Sama koskee ruhtinasta ja ruhtinatarta, Signoraa.
Syyllisyyden ja sovituksen teemat nousevat kirjasta väkevinä. Niitä myötäilee taiteen merkitys ihmisille: se saa tuntemaan ja ymmärtämään ilman sanoja – silti romaani sanallistaa sitä. Kuvataiteen lisäksi merkityksellistä on musiikki. Frescomaalarin apulainen Matteo saa laulullaan ihmiset löytämään ydinminänsä, esimerkiksi:
”Tässä maailmassa Signora on mykkä, mutta laulun maailmassa hän on vielä olemassa, omana itsenään.”
•
Romaani on sakeanaan symboleja, yksi tärkeimmistä on lintu, monenlaiset laululinnut. Lintuhan on myös pyhän hengen symboli. Maalarin ensirakkaus on nimeltään Laura, ikoninen nimi italialaisessa vanhassa kirjallisuudessa. Rutto menköön myös symboliksi, joskin Haahtela ei johdattele henkilöitään ruttoa pakoon maaseudulle Decameronen tapaan. Tosin Haahtelan aiemman tuotannon tapaan maallinen ja lihallinen rakkaus kulkee hengellisen rinnalla tässäkin romaanissa.
Haahtela kuvaa tarkasti maalausprosessia saven ja hiekan valinnasta lähtien. Lukija saa olla mukana kappelin kuvien kehkeytymisessä ja lukea tekeillä olevista teoksista sekä maalarin muistumista syyllisyyden ja katumuksen johtolankoja. Mutta suurin niistä – tunteista ja elämän perustuksista – on rakkaus:
”Kunpa joku vain sanoisi: tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mieltynyt.”
•
Yhä edelleen luokittelen Joel Haahtelan pienoisromaanit lohtukirjoiksi, ja niihin eittämättä kuuluu myös Talvikappeli. Kielen ja kuvauksen päätunnelma syntyy tarkoista havainnoista, jotka johdattelevat elämänymmärrykseen, aforismihenkisiin kiteytyksiin. Sellainen synnyttää seesteisyyttä, vaikka sellaista ei ole kirjahenkilöiden eikä yleensäkään ihmisen elämä: siinä on pahoja tekoja, ristiriitoja, henkisen ja maallisen risteyskohtia. Oleellista on tunnistaa ihmisen vajavaisuus ja erehtyväisyys. Mutta toivoa on: katumus, anteeksianto ja rakkaus.
Ensi lukemalta olin kompastua epäluotettavan minäkertojan töksähtävältä tuntuvaan yllätystunnustukseen romaanin loppupuolella. Pienen harkinnan jälkeen nousen kuopasta ja totean, että ihmisen elämässä kirkkaus ja selkeys jäävät aina vain etsinnän tasolle, mutta Haahtela saa siitä väläyksiä tekstiinsä.
•
Joel Haahtela: Talvikappeli. Pienoisromaani, Otava 2026, 207 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 