Kirjavaras on tunteellinen kertomus lukutaidon merkityksestä ja kanssaihmisistä välittämisestä. Se on viihteellisesti viritetty mutta hyvää tarkoittava muistutus siitä, ettemme hyväksyisi sotaa, ihmisyyden riistoa tai rodullista eriarvoisuutta.
Orpotyttö Liesel saa kodin lempeän Hansin ja kipakan Rosan luota 1930-luvun lopun Saksan köyhässä pikkukaupungissa. Liesel kamppailee painajaisten ja lukutaidon kanssa, saa ystäviä ja otteen elämään ajassa, jossa Kuolemalla pitää kiirettä. Natsiaalto ja sota vaikuttavat kaikkeen, ja kirjan päätapahtumat päättyvät vuoden 1943 pommivyöryyn. Natsikauhut ovat tuttuja tuhansista kirjoista ja elokuvista. Miten Markus Zusakin Kirjavaras (suom. Pirkko Bisrtöm, Otava/Seven 2008/2014) erottuu saman teeman muista tuotoksista?
*** PAPAN ILME ***
Se vaelsi ja ihmetteli,
mutta ei paljastanut vastauksia.
Vielä.Hänessä oli tapahtunut muutos.
Lisel näki sen mutta tajusi sen vasta myöhemmin, kun kaikki tarinat kutoutuivat yhteen. Hän ei nähnyt kuinka papa soittaessaan katseli, koska ei tiennyt, että Hans Hubermannin harmonikkaan liittyi tarina. Tulevina aikoina samainen tarina ilmaantuisi Himmelstrassen numero 33:een aamuyöllä, hartiat rypyssä ja viluinen pikkutakki yllään. Se toisi mukanaan matkalaukun, kirjan ja kaksi kysymystä. Tarina. Tarinan tarinan jälkeen. Tarina tarinan sisällä.
Muista kaltaisistaan Zusak eroaa siten, että hän tarjoilee tarinansa tyylittelevän sadunomaisesti. Kerronnassa on tiettyä söpöilyä, sillä päähenkilöperhe edustaa korostetusti hyviä ihmisiä. Aiheen käsittelyssä ei vältetä vastakkainasetteluja: pahat natsit ja natsimieliset / suvaisevaiset ja juutalaisia pelastavat hyväsydämiset. Häikäilemättömän tietoiseksi ja kaikkitietäväksi kertojaksi on valikoitunut itse Kuolema. Hän harhautuu jutuissaan menneeseen ja tulevaan, johdattelee mielensä mukaan, tekee yhteenvetoja ja muistilistoja sekä siteeraa kirjavaras-Lieselin muistiinpanoja. Hän kertoilee korostetun kepeästi, mutta sen ohella sodan julmuuksista ja juutalaisten sekä muiden ei-arjalaisten kaltoinkohtelusta hän sivaltaa suoruuksia. Pelkoa ja kärsimystä ei pimitetä, mutta se kääritään Lieselin selviytymistarinaan, toivon mahdollisuuteen ja siihen, miten tarinat, lukeminen ja kirjoittaminen pitävät yllä lohtua – ja siten elämää.
Henkilöt ja tilanteet asetellaan kovin tietoisen oloisesti kuin näyttämölle. Kovin eläviksi eivät henkilöt kasva, ja juoni on tietyllä tavalla puhtaaksi puleerattu. Tunteita tarjotaan laidasta laitaan, ei kuitenkaan erityisen paisutellusti. Maltillisesti ja kuin ihmeen kaupalla murrosikäisen tytön heräävän naiseuden annetaan olla rauhassa.
Luin Kirjavarkaan heti suomennoksen ilmestyttyä, ja siitä jäi silloin kaihertava pettymyksen tunne. Nyt viisi vuotta myöhemmin suhtaudun tekstiin huomattavasti suopeammin: sodan aiheuttamat miljoonat turhat kuolemat ja kärsimykset pistelevät mieltä. Hyväksyn siten tämän satusävyisen selviytymistarinan, jottei maailman pahuus aivan nujertaisi. Kirja on rakenteeltaan kohtauksiin pilkotun elokuvallinen, joten ei ole ihme, että se sai tänä keväänä leffaensi-iltansa.
Elokuvatulkinta (2013, ensi-ilta Suomessa 4.4.2014) on uskollinen romaanille, vain pikkuruisia oikaisuja tapahtuu. Pääroolitus on onnistunut, mikä estää sokeria paakkuuntumasta sulamattomiksi kokkareiksi. En ärsyyntynyt saksalta sorahtavasta englannista. Sanojen mahdin osuus nousee hienosti esille: tulee nätisti todistetuksi, että kuoleman ja sorron alla sanat – luetut, kirjoitetut, kerrotut – pitävät ihmisyyttä elossa. Tunteisiin vetoaminen osataan hyvin, sillä suurisilmäisen Lieselin kohtalo koskettaa. Ja miksi pitäisikään kyynistellä sitä, että elokuva ja sitä edeltänyt romaani tarinoi hyvistä ihmisistä, ystävyydestä ja elämänuskosta, vaikka kertojana on kuolema.
– –
Sain pokkarin ja leffaliput Blogat Teamilta, ja kokonaisuuden tarjosi SF Film Finland. Muista blogeista löytyy Kirjavarkaan tuottamia monia, erilaisia luku- ja katsomiskokemuksia.
PS. WordPress teki rivitys- ja tavutuskummallisuuden ihan itse – en minä, en minä!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 