Aihearkisto: Elokuvat

Taivaan reunalla

Auf der anderen Seiten (2007) on oikein sopiva pääsiäiselokuva. Tarina etenee taitavasti ja ennakoimattomasti. Turkkilaistaustaisen germanistiprofesorin elämä kääntyy toiseksi, samoin hänen isänsä ja isän naistuttavuuden tyttären ja hänen ystävänsä ja tämän äidin ja… Ihmissuhteet kietoutuvat seitinomaisesti toisiinsa. Sattumat saattavat joskus elokuvissa ärsyttää, mutta parhaimmillaan sattumanvaraisuus ja toisiaan viistävät kohtaamiset vain korostavat tarinaa taidolla. Niinhän se on tässä tosielämässäkin, että asiat ja ihmiset usein kietoutuvat toisiinsa. Ja sitten asiat kääntyvät suuntaan, jota ei olisi arvannut.

Elokuvan henkilöt ovat kiinnostavia. Kenenkään pinnan alle ei tunkeuduta, jokainen jää jotenkin ulkokohtaiseksikin, mutta silti eläväksi. Jokainen on myös jollain tavalla epämiellyttävä; yksiulotteisuuden vaara katoaa ja useita sävyjä ja arvaamattomuutta syntyy. Jää elävä tunne inhimillisyydestä. Turkkilais-saksalainen lähestymistapa on tenhoavan arkinen ja rosoinen. Elokuva jäi elämään mieleeni. Tähän ei amerikkalainen pysty. Esittelypätkä antaa vain kalpean aavistuksen kokonaisuudesta ja tunnelmasta: http://www.youtube.com/watch?v=i8rhDyhIloM

Yritin kyllä päästä jenkkiläisen Black Swaninkin maailmaan. Piipittävä Portman parani loppua kohti, ja olihan moni asia psykologisesti perusteltu. Muutenkin tarinan ja kuvauksen kuljetus kehittyi elokuvan kuluessa. Mutta kuitenkin kokonaisuus jäi tyhjäksi poseeraamiseksi, ja elokuvan loputtua jäin murehtimaan, miksi kaikki tämä. Täydellisyyden tavoittelu ei ole ihmisten juttu, taivaan reunalle päästään epätäydellisinä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Aito asia

Iltapäivä Toscanassa -elokuva kaivelee mieltäni. Joskus joku hyvältä tuntuva elokuva unohtuu samantien, huonot samoin. Tämä eläväkuva oli hämmentävä jä putkahtelee mieleeni päivien päästä.

Ystäväni luonnehti elokuvaa ahdistavaksi, psykoottiseksi ja tekotaiteelliseksi. Oli se varmasti sitäkin. Minua elokuvan alun pitkät otokset autolla ajosta keskittyen päähenkilöihin viehättivät, samoin monet heijastuskuvat, peilit ja lähikuvat. Ne korostivat teemaa ja tarinaa. Arvoituksellisuus leimasi kokonaisuutta. Tästä elokuvasta en osaa sanoa, oliko se hyvä vai huono; arvoituksellinen kyllä.

Keskiössä on aitous ja väärennökset. Mitä on aito taide? Millaisia ovat aidot tunteet, ihmiset ja ihmissuhteet?  Henkilökuvauskiemurat ovat elokuvassa sen sorttisia, että saan loppuikäni pähkäillä, tunsivatko päähenkilöt ennestään vai eivät. Lähtivätkö he vain väärentämään tunteita ja kuvitteellista 15 yhteistä vuotta? Tuliko kuvitus kuitenkin eletystä elämästä heijastuen kuvitelmaan, johon kumpikin henkilö heittäytyi? Onko yhtä vaikea kohdata toista ihmistä ”aidosti” tositilanteessa kuin kuvitellusti?

Aitous osoittautui näkökulmakysymykseksi. Väärennös on aito, kun sen hyväksyy sellaiseksi. Psykologiset itsehoitokirjatkin (muotisuuntaus taitaa olla kognitiivinen lähestymistapa) esittävät, että tunteiden aitouteen ei voi luottaa: yksilö väärentää omia tunteitaan, koska hän heijastaa niihin aikaisempia kokemuksiaan ja uskomuksiaan. Näillä mennään!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Kasvot yksinäisyydelle

Tämän päivän ylellisyyttä oli elokuvakäynti klo 12 näytöksessä. Varttia ennen lippuluukulle oli 20 ihmisen jono, ja taakseni kertyi toinen mokoma. Lipunostajat olivat huoliteltuja harmaapäisiä polkka- ja kiharatukkaisia eläkeläisnaisia, enemmäkseen. Jokunen pariskuntakin oli joukossa, ja pari kaltaistani keski-ikäistä oli eksynyt mukaan. Kaiki eivät päässeet näytäntöön: se oli loppuunmyyty. Tämänkaltainen katsojajoukko on unelmaväkeä elokuviin. Ei kuulunut karkkipussien rapistelua, colan ryystämistä, supattelua tai kännykkäviestintää.

Elokuvana oli Mike Leighin Vuosi elämästä. Se kertoo ikääntyvän pariskunnan vuodenkierrosta lähipiirin kanssa. Pääpari on poikkeuksellisen tasapainosia ihmisiä, jotka ovat harmoniassa ympäristönsä kanssa. Heistä välittyi lämpöä, jonka turvaan heikompien kanssaihmisten oli kiusaus kokoontua. Häkellyttävää elokuvassa on se, että se ei kerro oikeastaan paljostakaan ja dialogi on pääasiasssa hymähtelyä ja kohteliaisuusfraaseja tai täyterupattelua. Silti se kertoo karmaisevan syvästi ja inhimillisesti keski-ikäisten ja ikääntyvien elämästä.

Yksinäisyyden kasvot ovat Maryn, mutta eivät yksin hänen. Henkilöjoukossa oli useita, joiden elämä vaikutti tyhjältä, tarkoituksettomalta ja eristäytyneeltä. Se kätkettiin hermostuneeseen pulinaan tai vaikenemiseen, mutta ainakin juomiseen. Yksinäisyys on riipaisevaa. Maryn kasvojen paljaus elokuvan lopussa kosketti. Harvoin muutaman sekunnin ajan jonkun henkilön elämänkaari, nykytilanne ja tunne-elämän avohaavat ovat sillä tavoin tarjottimella – sisäinen kohme muiden rupatellessa lämpimän aterian ympärillä.Se voisin olla minä. Mutta monellako on tomeja ja gerryjä, jotka tarjoavat päivällisiä ja jotka hyväksyvät vajavaisuuden ja haavoittuvuuden sellaisenaan? Elokuvassa hienoa oli se, että Tomin ja Gerryn tuikitavallisuus oli tausta muiden orpoudelle, ja toisaalta teki kunniaa tylsälle, arvattavalle arjelle ja sen arvokkuudelle, kun voi jakaa asioita muiden kanssa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat