Välillä kirjallisuuden tehtävä on viihdyttää ja tarjota arkipako. Sellaisen tehtävän täyttää mainiosti Richard Osmanin sarja Torstain murhakerho. Uusin suomennettu osa Mahdoton mammona (Otava 2026) jatkaa maukkaasti rakennettua sarjaa.
Neljä senioria syttyy kerta toisensa jälkeen rikostappauksesta. Tällä kertaa porukan aivot, Elizabeth, saadaan apeudesta taas tositoimiin. Miehensä menettänyt (entinen) vakooja saa takaisin kipakoita ja tylyjä toimintatapojaan, kun hän ryhtyy selvittämään kadonneen bitcoin-miljonäärin tapausta. Joyce seuraa Elisabethia uskollisesti, ja psykologi Ibrahamin asiakas – joka on myös porukan ex-ammattiliittoaktiiivi-Ronin pahimpia vihollisia – liittyy mutkan kautta rikoskumppaneineen juonenkulkuun.
Osmanin jännärijuonen sytytyslanka kytee hitaahkosti mutta säkenöi vivahteikasta henkilökuvausta. Jokainen päähenkilö kyllä tukeutuu muutamaan ominaisuuteen, silti kuvaus ruokkii niitä niin, että kerronta maistuu herkulta. Huumori ripottaa tavan takaa tekstiin pikanttia maustetta. Komiikka syntyy nopeista tilannehuomioista ja sattuvasta sanailusta.
•
Mahdoton mammona tuo uuden pysyvänoloisen henkilön pääjoukkoon. Ydinporukkaa on neljän murhakerholaisen ohella Joycen tytär. Tämän kirja käynnistyy Joycelle merkityksellisellä juhlalla: tytär pääsee vihdoin naimisiin! Joyce saa sanoa nyt sanan vävy, ja tämä vävy sulautuu sopivasti porukkaan, vaikkakin hieman tunnustellen.
Myös Ronin perhe tulee osaksi kirjaa, sillä sivujuoni keskittyy Ronin tyttären perheen tilanteeseen, ja pikkuvanha tyttärenpoika saa aika paljon tilaa. Näin henkilögalleria venyy noin yhdeksänvuotiaista ysikymppisiin.
•
Henkilöiden välinen välittäminen tuo kirjaan söpöstelyä: päähenkilöt ovat toisilleen lojaaleja, ja ilmapiiriin leviää lämpö: välittämiseen ei vaikuta henkilöiden tausta, asema tai ammatti. Huumori taittaa ylimakeutta, ja lämpö ulottuu lukijaan saakka.
Luulenpa, että tämä maailma kaipaa ystävällisyyttä ja välittämistä. Siksi nielen sujuvasti ja loppuun asti pureksimatta Osmanin sarjan unelmanomaisen, ylisukupolvisen yhteisön, joka jakaa hienotunteista ymmärrystä ja siirtyy suoraan toimintaan toistensa tueksi. Ja huomannet: jännärijuoni ei juuri lukukokemukseen vaikuta vaan kirjan muut ainekset.
•
Richard Osman: Mahdoton mammona, suomentanut Antti Saarilahti, Otava 2026, 255 sivua eKirjana.
Luin Lena Anderssonin novellikokoelman Tutkielmia inhimillisestä käyttäytymisestä (Siltala 2025) joulun tiennoilla ja suuntasin lahjatoiveen universumille: tulisipa kirjailija kevään Helsinki Litiin. Ja toive toteutuu: toukokuussa kuulen Litissä kirjailijan ajatuksia kirjastaan.
Anderssonin kirja kohotti suuresti vuoden loppupuolen lukutunnelmiani. Kirjailijan kieli on tarkkaa ja havainnollista, mikä sinänsä ilahduttaa, mutta suurin intoni syntyi tavasta kuvata henkilöitä. Pieninkään falskius tai yksioikoisuus ei jää kirjailijalta huomaamatta ja näyttämättä sellaisenaan kuin se ilmenee. Siitä syntyy vastaansanomaton tunnelma, jossa iloittelu ihmishölmöyksistä äityy välillä ehkä ilkeän puolelle kääntyvään vinoon hymyyn. Silti voisi tulkita, että kuvaus ymmärtää vajavaisia ihmisiä.
•
Ironia Anderssonin novelleissa syntyy siitä, että lukija huomaa, näkee ja ymmärtää enemmän kuin kuvatut henkilöt. Esimerkiksi valveutunut, nuori Amanda sössii suhteen omahyväisellä ja sokealla paasauksellaan, koska vain hän on oikeassa. Andersson piikittelee aatteellista tai ajatuksellista yksisilmäisyyttä monessakin novellissa.
Ihmisyyden eri puolet tulevat esille. Yksi novelli jää mieleen kaihertamaan. Siinä yksinäinen nainen on heittopussina eivätkä novellin muut henkilöt anna tilaa vaan laukovat vankkoja oletuksiaan. Henkilöt ovat muissakin kirjan novelleissa välillä julmia toisilleen, usein ymmärtämättömyyttään, joskus tietoisesti.
Jokaisessa kirjan jutussa on koukkuja, jopa opetuksia, ehkä osoittaen mutta nautittavasti. Novellien henkilöt eivät opi touhuistaan, vaan ehkä me lukijat saamme läksytyksen siten, miten novelleissa meille hölmö käytös kuvataan.
•
Novellien henkilögalleria on moninainen, naisvaltainen. Minua miellyttää Elizabeth Stroutin tyylinen henkilökierrätys: novelleissa putkahtaa muissa novelleissa kohdattuja henkilöitä. Yksi novelli saa kirjassa kaksi erilaista variaatiota – se on hauska kiepautus.
On siis nautinto lukea taitavasti kirjoituettua henkilövetoista proosaa. Kyllä me olemme omituisia, jokainen omalla tavallaan, omassa kuplassaan. Me ihmiset. Kirjallisuus tuntuu kirkkaalta peililtä Lena Anderssonin käsissä.
On PlatoninPidot ja PetroniuksenTrimalkion pidot, löytyy myös muita pitoisia kirjanimiä. Ehkä selvin viitekehys Johanna Forssin romaanille Pidot (Tammi 2026) on Petroniuksen satiiri antiikin yläluokan pippaloista. Forss vie nelikymppisten some- ja markkinointivaikuttajien kemuihin, joissa sampanja virtaa ja pöllyt pöllyävät.
Kirjan minäkertoja Maria on saanut kutsun koulu- ja nuoruudenajan bestiksen Mairannen juhliin helsinkiläiseen bilepaikkaan. Yhdessä poikkeusnaisten taide-elämistä Kuopiossa nuorena haaveilleiden naisten tiet ovat eronneet parikymppisinä.
Kumpikin on lukion jälkeen jättänyt kotikonnut taakseen. Maria opiskeli taidevalokuvaa, mutta ahertaa museoassarina ja kipuilee ruuhkavuosien elämänpettymystä. Marianne sen sijaan porhaltaa somekunigattarena ja hehkuu keskipisteenä rakkautta – myös romaanin juhlissa:
”Nostan katseeni puhelimesta, etsin vaistomaisesti Mariannen uppiniskaista hiusrajaa mutta en näe sitä enää. Hän on livahtanut pois lähipiirinsä kanssa. Pöytäseurue näyttää siltä kuin joku olisi ottanut tulpan irti lavuaarista ja kaikki vesi olisi valunut viemäriin.”
•
Näissä kekkereissä minäkertoja rähjääntyy fyysisesti ja psyykkisesti. Kyse on nykypitojen varjolla kasvukertomuksesta ja keski-iän kriisistä, mutta lisäpanoksia paukkuu perhesalaisuudesta, joka paljastuu kirjan mittaan.
Kolmiosaisessa romaanissa alussa ja lopussa tihkuu juhlahumun keskellä tietoa kertojan ja Mariannen lapsuudesta ja nuoruudesta. En ole ihan varma olisiko väliosa suoraan kuopiolaisesta menneisyydestä tarpeen, sillä rakenteellisesti juhlatilanteesta menneeseen hyppely sujuu hyvin ja virittää tunnelmaa. Marian ja Mariannen nuoruus vie mielikuviin intensiivisestä suhteesta Valoa valoa valoa -tyyppisten tyttökertomusten tapaan.
Satiiri juuttuu melkein vain ökyjuhlien ja vaikuttajatalouden terävään havainnointiin. Romaanissa alkaa painottua ihmisuhteet ja minäkertojan kuprut niissä, jolloin vino virnuilu tosikoituu, ja nelikymppisten avio-ongelmat jämähtävät sukupuolten perusasetelmiin. Luokkaretki ja erivaraiset kotitaustat mahtuvat romaaniin mukaan niin, että ylhäältä voi pudota ja alhaalta nousta.
•
Tämä on romaanissa erittäin kiinnostavaa: ”Olivatko kuvat myös tekoja?” Valokuvilla on romaanissa rooli motiivina ja monitulkintaisena merkityksenä kautta romaanin. Taiteelliset ambitiot, kilpailu ja vallankäyttö kietoutuvat yhteen monin tavoin. Siitä löytyy kirjassa herkkupaloja.
Pidot kehkeytyi siis kiinnostavaksi ihmissuhdesykeröksi, jota juhlahumun kuvaus ryydittää. Vaikka en olisi halunnut olla kutsuvieraana noissa somekerman näytöstyylisissä juhlissa, tirkistely niihin kannatti. Loppuosan hienoinen hajaannus pelastuu minäkertojan henkilökohtaisena nousuna menneisyyden yläpuolelle.
•
Johanna Forss: Pidot, Tammi 2026, 113 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Käynnistin vuoden 2026 romaanien lukemisen kevyehkösti. Valitsin sattumanvaraisesti arkeani viihdyttämään tuoreen dekkarin, joka on samalla historiallinen romaani. Tällainen kombo kyllä kiinnostaa minua historiallisten romaanien ystävänä.
Ruotsalainen Katarina Wennstam aloittaa mitä ilmeisemmin uuden sarjan romaanilla Kuolleet naiset eivät anna anteeksi (Gummerus 2026). Jännäri sijoituu tukholmalaiseen kortteliin 1800-luvun lopulla.
Miljöö on näppärästi valittu, sillä asuinalueella on ylhäisiä ja alhaisia. Romaani käynnistyy siitä, kun kuollut piika löydetään pihasta verinen sikiö hameensa alla. Asia jää vaivaamaan sikiönlähdettämisen uhrin löytänyttä Hilduria, joka on talon köyhän portinvartijan ompelijatytär. Hildur ystävystyy kaikkien odotusten vastaisesti neiti Fredrikan kanssa. Fredrika on muuttanut taloon setänsä perheeseen seuraneidiksi.
Romaani seuraa myös Edit-piikaa, joka on pahassa pulassa. Editin emäntä Olga on jäänyt leskeksi ja kärsii avioliittonsa seurauksista, mutta hänellä on myös salainen, luova toimi. Olgan poika Oscar aloittelee uraansa poliisivoimissa.
•
Romaani kieputtaa neljän erilaisen ja eritaustaisen naisen tilanteita ja tuo ne yhteen. Poliisia ei kiinnosta yhden piian kuolema, mutta Fredrikaa kiinnostaa, ja Hildur toimii hänen tietolähteenään. Fredrika saa myös Oscarin mukaan selvitystyöhön, ja pian myös Olga osallistuu. Editin tilanne kytkeytyy myös caseen.
Näin porvarisneiti Fredrika innostuu etsivän hommista ja varmistuu omista kyvyistään, vaikkei yhteiskunta vielä tunnista naisten taitoja. Romaanissa on aika paljon mustavalkoisia asetelmia, ja välillä saarnataan naisten asemasta, eivätkä yksityiskohtatiedot naishistoriasta kaikkineen sulaudu romaanikerronnaksi. Siitä huolimatta romaani on mukavaa luettavaa; joistain epäuskottavuuksista huolimatta aina on ollut ja tarvittu poikkeushenkilöitä muuttamaan kankeita yhteiskunnallisia rajoja ja odotuksia.
•
Olet ehkä seurannut Ylen näyttämää brittisarjaa neiti Scarletista, jolla on etsivätoimisto 1800-luvun lopun Lontoossa. Wennstam kehittelee kirjassaan siitä hieman ruotsalaista kirjaversiota. Vaikka edellä vähän marisin, viihdyin kuitenkin kirjan maailmassa ja odotan, miten kirjan henkilöiden elämä etenee.
•
Katarina Wennstam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi, suomentanut Christine Thorel, Gummerus 2026, 309 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Huomaan vältteleväni romaaneja muistisairaudesta, sillä vietin yli 12 vuotta niiden seurassa. Isäni sairastui Alzheimerin tautiin, joka eteni aluksi hitaasti mutta varmasti ja sitten niin, että meni vuosia, ettei hän enää tuntenut minua. Äitini muistisairaus oli toisenlaista, vaihtelevaa: välillä harhoja ja ajantajun katoamista, välillä läsnäoloa. Vaikka isäni kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta ja äitini viisi, yhä väistelen aihetta – niin kipeitä ovat muistot vanhempien haurastumisesta ja omasta hoitajarooliin asettumisesta.
Lukijat ovat erilaisia. Jotkut eivät väistele vaan nimenomaan haluavat lukea siitä, mitä juuri itse elävät tai ovat kokeneet. Siksi eri kirjat iskevät lukijoihin eri aikoina eri tavoin.
Fiktion lukeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tulisi olla aiheesta omakohtaista kokemusta. Fiktion merkitys on juuri siinä, että se avaa tuntemattomia maailmoja, saa kokemuksia erilaisista elämistä. Heijastus elämästä välittyy vain sanoin, ja se muuttuu lukijassa kokemukseksi, ajatuksiksi ja tunteiksi. Kukin kokee ja tulkitsee romaania tilanteen, omien kirjallisten makumieltymysten ja elämäntaipaleensa mukaan.
Joskus aihe jyrää koko kirjan. Niinpä minä en voi muuta kuin lähteä muistisairausromaaneihin oman väkevän muistitietoni ja kokemukseni kera. Silloin saattaa kirjalliset ja romaanirakenteelliset seikat jäädä jalkoihin, kun aihe polkee ne.
Riitta Heimonen: Äkkiä oli ilta
Riitta Heimosen romaanissa Äkkiä oli ilta (WSOY 2025) kuusikymppinen sairaanhoitajatytär joutuu vastuuseen iäkkäiden vanhempien kunnon huononnuttua. Väsähtävä isä on muistisairaan vaimonsa omaishoitaja, ja pariskunta elää jo kestämätöntä tilannetta.
Romaani välittää hyvin tilanteen, joka on jyrätä minäkertojatyttären alleen. Raksaan työn raatajanaista painavat jokapäiväisen soitot kauas vanhemmille ja ainainen pelko, mistä on kyse, kun puhelin pirahtaa. Usein on kyse kotikatastrofista, jota tytär lähtee selvittämään kauas vanhempien taloon näivettyvälle pikkupaikkakunnalle. Minäkertoja ottaa välillä etäisyyttä hoitotaakkaan hotelliöinä ja reissuina serkun huvilalle. Ulkomailla asuvaa omaa tytärtään kertoja ei tiukalla elämäntilanteellaan rasita.
Heimosen kerronnassa vaihtelee tukahtuminen ja vapaa ilma, se on minäkertojan paneutumisen, paineen ja pakoilun kierrettä, mikä ilmaisee hyvin, miten raskasta on omien, jääräpäisten vanhempien tilanteen seuraaminen ja yritykset puuttua siihen. Kertoja on tilanteen sisällä, silti ulkona omien vanhusten keskinäisestä, kiinteestä yhteydestä.
Kerrotusta löytyy paljon samastuttavaa, ja kuvaus taiteilee hyvin konkretian ja realismin sekä hieman unenomaisen etäännytyksen kesken. Lukujen kursivoidut satuosuudet ensin arvelluttavat, mutta loksahtavat paikoilleen. Romaanin nimi sykähdyttää: ihmiselämä lipuu ehtooseensa yllättävän nopsaan.
Camilla Nissisen romaanissa Rihmasto (Tammi 2025) äidinkielenopettaja Alma on juuri saanut lapsen ja on hukassa tuoreen äitiytensä kanssa. Samaan aikaan äidinisän muistisairaus etenee niin, että autioituvalla maaseudulla yksin asuminen käy mahdottomaksi. Alman vauvavuosi koostuu pitkälti ajomatkoista ukin luo yksin tai vauvan kanssa.
Romaani sisältää tukun kipeitä asioita: Alman mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on jättänyt tytön, kun Alma on vasta kouluikäisenä tutustunut isoisäänsä. Isoisän elämä valottuu takautumin aikoihin, jolloin Alman äiti on ollut lapsi, ja perhettä ravisteli tragedia.
Nissinen saa hyvin eri ainekset toimimaan. Kauheat kokemukset monessa polvessa lomittuvat – siitä syntyy rihmasto. Vaan ei romaani vain kaikkea synkkää ja painavaa levitä, sillä kerronta tarjoaa myös arjen huumoria, jota elämä isoisän kanssa sisältää. Pohjoiskarjalainen murre ryydittää dialogeja ja lisää elävyyttä. Ja vaikka Alma peittelee mieheltään synkkiä PTS-tunteitaan, on siippa hämmästyttävän empaattinen. Se virkistää: kirjan suhteessa on paljon välittämistä ja sitoutumista. Sama pätee Alman ja ukin väleihin.
Alman sisäinen sekamelska ja ulkoinen toimintakyky sisältävät ristiriidan, jonka teksti välittää. Se vetää puoleensa ja saa seuraamaan päähenkilöä. Sama koskee ukin muisteluosuuksia. Ukin umpimielisyys toimii myös kontrastina nykymiehen tunnepuhetaitoon, jonka Alman mies taitaa. Osuvasti romaani myös näyttää vanhustenhoidon kipukohdat. Turhauttavan hoitopalaverin kuvaus taitaa olla piinallisen tuttu lukijoille, jotka ovat yrittäneet hoitaa läheistensä asiaa sote-viranomaisten kanssa.
Uutuuskirjojen joukosta pomppasi innostava kirjan nimi, Metsä ei sinusta lähde (Johnny Kniga 2026). Samastun ajatukseen ja ihastun sanajärjestykseen. Vilkuillessani Mattias Timanderin romaanin takakansitekstiä nakertaa minua hienoinen epäilys: jaaha, esikoiskirja nuoresta miehestä; kenties taas sellainen tavallinen nuoren miehen odysseija, tuiki tavallinen kehityskertomus. No joo, mutta paljon epäilystäni joutaa myös romukoppaan. Tykästyin.
•
Parikymppinen pohjoisen poika asustaa yksin tunturien kupeessa torppaansa ja elää välitilassa välivuosia lukion jälkeen. Hukassa ovat elämisen tavoitteet. Hän tarkkailee luontoa, vaeltelee lähialueilla, välillä käy kaupungissa (Kiiruna), ihmettelee kotikylän sukuriitojen salaisuuksia, hakkaa halkoja naapurin Tagen kanssa ja vaihtelevasti välttelee ja lähentyy naapuritaloa, jossa asuu ”se”, selvästi moneen vaikuttava vanha nainen.
Sitten nuoreen mieheen iskee kiinnostus pään sisäisen ulkopuolelle – tai oikeastaan syvemmin sen sisälle. Kertoja löytää kirjallisuuden. Se vie hänet suurkaupunkiin, jossa lukeminen etenee uudelle tasolle – ja lukemiseen tulee lisä, kirjoittaminen:
”Sen sijaan että olisin vaan ahminut kertomukset ja tapahtumat, alistunut teleologisen halun orjaksi niin kun Vera Brandt sanoi, luin hitaasti ja niin sanotusti kätten työtä pohdiskellen. Ihan samalla tavalla kun sitä saattoi olla hyvä tai huono metsässä tehtävässä ruumiillisessa työssä, saattoi kertomisessakin olla hyvä tai huono. Ja lukemisessa samaten. Sain ikään kun kielen tuohon kaikkeen. Tai sitten en saanut ja ehkä ne lehden ihmiset tykkäsikin juuri siitä. Että minä vaan sanoin.”
•
Alkuun päästyäni ihastun kirjan kerrontaan, sillä siinä on vaivaton autenttisuuden tuntu. Teksti etenee jutustelun tai sisäisen puheen rytmiin. Se säilyttää minäkertojan ajatustenkulun tuoreena ja saa tutustumaan kertojapersoonaan. Vilpittömät, yksinkertaiset havainnot vaikuttavat toisaalta naiiveilta – ja sitten ei ollenkaan.
Kerronta noudattaa juuri sitä, mitä kertoja pohtii kirjallisuuden ytimestä, symbolisuudesta. Silloin kaikki, joka kirjaan painetaan, muuttuu merkityksiksi. Tämän lukuohjeen lisäksi kertoja onnistuu naulaamaan joukkoon aforistisia huomioita.
Harvoin olen lukenut lukemista ja kirjallisuusinnostuksesta tällaista. Romaani tallentaa lukemisen uutuudenviehätyksen ja ajatteluprosessin käynnistyksen. Suurkaupungissa nuori mies kovin onnenkantamoisesti ajautuu kirjallisiin piireihin, sopiihan se, kuten myös kimurantti ihastuminen. Kaikki vie lukemista ja havainnointia eteenpäin.
Kun lukuputkeen tulee katkos, senkin ymmärtää, sillä elämä on elämää, ei vain kirjallisuutta. Kertoja ei kerro kaikkea, eikä hän tiedä kaikkea. Aukot kutkuttavat.
•
Metsä ei sinusta lähde on ylistys lukemiselle mutta ennen kaikkea juurille, kotiseudun tarinoille, luonnolle, luonnolliselle elämänrytmille ja ihmisille. Kotikylän rinnakkaisena alkavat Tukholman korttelikahvilat, baarit ja kirjalliset piirit tuntua vain omina kylinään.
Ruotsin Lapista kerrotaan ruotsalaisessa nykykirjallisuudessa verrattaen paljon (esimerkiksi Karin Smirnoffin Jana Kippo -sarja ja Ella-Maria Nuttin romaanit), mutta hienosti Tiamander löytää oman kulmansa Lappi-kerrontaan. Romaani sulattaa kuvaamansa ympäristöt ja suuret teemat (kuolema ja rakkaus) omanlaisekseen. Sellainen saa innostumaan.
•
Mattias Timander: Metsä ei sinusta lähde, suomentanut Jonja Rajala, Johnny Kniga 2026, 119 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
En voi vastustaa historiallisia romaaneita ja tarinaa, jossa seurataan sukupolvia ja mukana kulkee esinemotiivi. Ja ei tietenkään tarvitsekaan vastustaa, kun tarinaa kerii varma kertoja, Jari Järvelä: romaani Raiteet (Tammi 2025).
Järvelän romaanin esinemotiivi on kultainen taskukello, joka kulkeutuu romaanin ensimmäisessä osassa nuorelle Amandalle. Tyttö rakentaa veljensä kanssa nälkävuosien aikana Pietarin rataa. Kello siirtyy romaanin seuraavassa osassa Amandan pojantyttärelle Kuutamolle. Hän taistelee Kouvolan seudulla punaisten rivissä ja ampuu valkoisia taisteluvaunusta, joka suhaa raiteilla. Viimeinen osa vie jatkosodan loppuun, jolloin Kuutoamon poika Voitto hoitaa pientä, autiota rautatieasemaa kaukana vallatun itärajan reunamilla.
•
Järvelällä on taito kertoa vetävästi niin, että henkilöt tulevat tutuksi ja heidän kohtaloitaan sitoutuu seuraamaan jännittäen. Lisäksi hän taitaa karkeiden, väkivaltaisten tilanteiden kuvauksen. Niissä ei kaihdeta puistattavia yksityiskohtia: ne pakottavat katsomaan silmiin syitä ja seurauksia. Kauheudet kestää, sillä takaa kuultaa ymmärrys ja lämpö etenkin altavastaajia ja vähäosaisia kohtaan.
Raiteet-romaanissa sympatiat kääntyvät oitis Amandan ja Voiton puoleen. Kuutamo on kenties äkkivääränä kiukuttelijana vähän vaikeampi henkilö oitis sympata, mutta hienoisesti tihkuvat tiedot hänen elämänsä alusta ja kulusta kartuttavat ymmärrystä nuoren naisen valinnoista. Näin Voitto kertoo äidistään ja samalla jakautuneesta yhteiskunnasta:
”Isomummini väittää, että äiti lentää harakkana taivaalla ja valvoo kulkuani, harakka hän oli eläessäänkin. Sähäkkä, mustavalkea niin asultaan kuin mielipiteiltään, metallinkiiltoinen, vilkasliikkeinen. Ryöstelevä harakka, teräväkatseinen harakka. Toisten mielestä pirun lintu jonka pesä pitää hajottaa, toisten mielestä se puu jossa harakka päivystää on päinvastoin pyhä puu.”
Huomasin uppoutuvani romaaniin täysin. Henkilögalleria on toisaalta rajattu, toisaalta ympäröity niin, että kuvattujen tilanteiden ja ympäristöjen ominaispiirteet välittyvät. Ripaus taikauskoa maustaa päähenkilöitä. Jokaisen kolmannen osan sivuhenkilöistä syntyy vereviä hahmoja, jotka lisäävät näkökulmia aikaan, josta kerrotaan. Uskon kaiken, mistä romaani kertoo.
•
Historiallisen romaani on ikään kuin mikrohistoriaa: fiktiiviset henkilöt elävöittävät yksilöiden näkökulmista historian tapahtumia. Järvelä osaa sen. Esimerkiksi romaanin alkuosan nälän kuristamat luurangonlaihat selviytyjät ovat tottuneet kalmoihin, joten he eivät hätkähdä sitä, miten itärata rakentuu vainajien luiden päälle. Minun on syytä siitä hätkähtyä.
Ratarakennus piirtyy sieluni silmiin tarkasti köyhiä kyykyttävänä hankkeena, mitä korostaa romaanin hirtehinen alku. Kirjoittajan Järvelä osaa yhdistää rankkaa ja kevyehköä viemättä kummaltakaan sävyltä tehoa. Järvelä näyttää siten kansanosien railot, ja se korostuu romaanin kansalaissotakuvauksessa. Silloin luut entisestään lisääntyvät kotomaan maaperässä.
Romaanin loppuosa tuo sotakuvauksiin uutta, sillä Voiton vahtiman aseman tapahtumat viittaavat Suur-Suomen epäonnistuneiden toimien pimeään puoleen, keskitysleirien karmeuteen. Itse leireille ei kirja vie, vain joihinkin seurauksiin, mikä mielestäni lisää tehoa.
•
Romaanin rakenne on onnistunut – kuten jo alussa mainitsin kolmen sukupolven seuraamisesta. Kerronta monipuolistuu kertojavalintojen keinoin: ensimmäisessä osassa Amanda ja tapahtumat valottuvat Amandan isoveljen silmin, seuraavissa osissa kertoo Kuutamo ja Voitto.
Suosittelen romaania kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Tämä romaani näyttää ensinnäkin yhden käsittelemättömän aiheen, ratarakennuksen. Lisäksi se tuo uusia näkökulmia jo kolutuiksi luultuihin kansalais- ja jatkosotiin.
Järvelä ei himmaile hirveyksiä, mutta ei jumitu niihin. Romaania ei vesitä se, että henkilöihin vähintään kätkeytyy toivo ja rakkaus.
•
Jari Järvelä: Raiteet, Tammi 2025, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kolmihenkinen kirjapiirini on kokoontunut virtuaalisesti jo vuosia: Taru asuu Raumalla ja me Johannan kanssa Helsingissä, joten videopuhelu on tavallisin tapaamistapa. Olemme kyllä vuoden varrella myös nähneet toisemme tosielämässä, huippuna heinäkuiset Vinhan kirjajuhlat.
Kuvakaappaus videopuhelustamme 30.12.2025 ei mairittele meitä, mutta valoisampi tallennus löytyy kahdesta oikeanpuoleisesta kuvasta: kolmikko Vinhan kirjajuhlilla ja illalla ensimmäisen juhlapäivän jälkeen Teiskon Haavikossa.
•
Meillä on tapana valita luettavaksi kirjapari, toinen vanha ja toinen uusi. Joulukuun lopun lukupiirin vanhaksi kirjaksi valitsimme Aldous Huxleyn romaanin Uljas uusi maailma (1932, Tammi 2012/1944).
Olemme oudon monta kertaa valinneet scifiä, vaikkei kukaan meistä ole sen ihailija. Mutta juuri siksi on hyvä ylittää välillä mukavuusrajoja. Tosin tämä lukurupeama osoittautui melkoiseksi ponnisteluksi, vaikka joitain kiinnostavia teemoja löysimme. Huxleyn kirjaan palaan kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksessani 31.1.2026.
•
Joulukuun uudeksi kirjaksi valitsimme Finlandia-palkintoromaanin niin, ettemme silloin tienneet, mikä se on. Joten sittemmin selvisi, että juttelemme joulukuun kirjapiirissä Monica Fagerholmin romaanista Eristystila / Kapinoivia naisia. Olen siitä jo postaillut marraskuussa, mutta tässä lukupiiritäydennys.
Olimme yksimielisiä siitä, että Fagerholmin koko tuotanto ansaitsee F-palkinnon. Meidän kolmen kesken hieman vaihteli lukukokemus tämän voittokirjan suhteen, ilmassa oli myös hienoista pettymystä, koska odotukset kirjailijan pyörretyylistä olivat kovin korkealla. No, toisaalta kerronta noudatti kirjailijalle ominaista ja omanlaistaan kierrettä, mutta siinä oli myös jotain sakkaavaa, jopa keskeneräisen oloista. Totesimme myös, että arvioimme romaania rima todella korkealla.
Romaanissa on paljon aineksia ja askarruttavaa, ja siksi Eristystila sopii lukupiiriin: siitä riittää juteltavaa. Etenkin runsas henkilögalleria puhuttaa, ja juonessa oli myös kommervenkkejä. Tulimme myös siihen tulokseen, että ehkä seuraava trilogian osa palaa kesken jääneisiin seikkoihin kuten päähenkilön äiti- ja sisarsuhteeseen.
•
Olimme sopineet, että vuoden päätteeksi valitsisimme kolme kiinnostavinta kirjaa, jotka olimme lukeneet vuoden varrella.
Johannalla oli valinnan vaikeuksia, joten hän ylitti lukumäärärajan:
– Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
– Hanna Weselius: Pronominit
– Petri Tamminen: Sinua sinua
– Jari Järvelä: Raiteet.
Johanna halusi myös valita eri genrejä. Antti Nylenin ensimmäinen esseekokoelma teki häneen vaikutuksen: sen on jäsentynyt, säkenöivä ja hieno, vaikkei olisi samaa mieltä esseistin kanssa. Viihteellisestä proosasta hän poimi vielä Liana MoriartynTäällä vain hetken, joka käsittelee kiinnostavasti kuolemaa. Lisäksi viihteen ja vakavan välissä häntä viehättää Karin CollinsinHanko-sarja.
Taru piti kiinni kolmen kirjan valinnasta:
– Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi
– Alex Schulman: 17. kesäkuuta
– Jenny Erpenbeck: Kairos.
Minun kärkikirjoissani voisivat olla kaikki Johannan ja Tarun valitsemat kirjat (paitsi Hanko-sarjasta olen lukenut vain ensimmäisen osan ja Nylenin esseet ovat lukematta). Tein kuitenkin vaihtoehtoisia, vaikeita valintoja ja lisäsin runobonuksen:
– Emmi Itäranta: Lumenlaulaja
– Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä
– Elizabeth Strout: Burgessin pojat
– Sanna Karlström: Maanpäällinen osa.
Lukeminen ja lukupiiri jatkuu armon vuonna 2026. Huippuhetkiä luvassa, toivomme.
On paketoinnin aika: tällaista(kin) vuoteeni mahtui. Jutussa mainituista kirjoista ja tapahtumista on blogijuttuja vuoden varrella – en linkannut niitä.
Vuoden kirjakulttuurihavainnot
Olen lukenut tänä vuonna kutakuinkin 150 kirjaa. Suuri osa on melko tuoreita romaaneja, ja olen käyttänyt paljon lukuaikapalvelua. Kannanko nyt ainakin kahta syntiä?
Yksi vuoden kirjakeskusteluista äityi, kun performatiivisuus yhdistettiin lukukuviin ja lukumääräulostuloihin. Minulle moite ei avautunut, sillä minun on vaikea nähdä mitään väärää siinä, että ihmiset näyttävät lukevansa. Ei edes se vesitä tarkoitusta, vakka kirjojen kera keekoileva henkilö olisi opuksia vain selaillut. Mikä minä olen arvottamaan kunkin lukijan syvällisyyden tasoa.
Näen työarjessani niin paljon kirjoihin ja lukemiseen liittyvää vaikeutta, välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä, että kaikki kirjapositiivisuus on tervetullutta. Se myös lisää tulevaisuudenuskoa.
Ymmärrän ristiriitaiset tunteet suoratoistolukemiseen, sillä kirjailioiden tulonmuodostusta verkkokirjat eivät juuri lisää. Kirjabloggaajana ja muuna somettajana sallin verkkokirjojen lukemisen itselleni. Teen ilmaista kirjatyötä postauksissani ja maksan aimo summan lukuajasta, joten jatkan tällä linjalla.
Kustantajat eivät entiseen malliin jaa arvostelukappaleita, ja sopan sotki perusteellisesti Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV), jonka mukaan postauksien alussa tulisi olla mainosvaroitus. Kirjoitan arvioita, en mainosta, ja tämän maininnan olen alkanut lisätä postauksieni loppuun.
Kirjakohokkaat
Vuosi vuodelta tulee vaikeammaksi laittaa lukukokemuksia järjestykseen. On paljon hienoja, miellyttäviä ja ihan kivoja lukukokemuksia. Mahtuu joukkoon välinpitämättömäksi jättäviäkin.
Finlandia-romaaniehdokkaat kasasin, ja monesta löysin kerronnallisesti ja teemallisesti kiinnostavaa. Joel Haahtela kirjoitti minulle kuin tilaustyön, Hiljaisuuden mestari, ja Petri Tamminen näytti romaanissa Sinua, sinua, miten omakohtainen ei ole vain pyörimistä oman navan ympärillä. Historiallisen romaanin voimaa osoitti Jenni RäinänVaino. Käännösromaaneista Elizabeth Stroutin ja Axel Schulmanin uutuudet pitivät taas kutinsa. Novellistiikassa ihastuin Lena Anderssonin terävyyteen, kokoelma Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä.
Fantasiaan kallistuvasta kirjallisuudesta Emmi ItärannanLumenlaulaja lumosi, ja tyylittevän omintakainen Mariia NiskavaaranEster, teurastaja ällistytti. Biofiktiosta löytyi paljon hienoja kirjoja kuten Laura LähteenmäenMarian kirja (Lönnrotin vaimosta) ja Suvi Ratisen Pakolainen (Aino Kallaksesta). Runoista Olli Sinivaaran ja Sanna Karlströmin kokoelmat puhuttelivat. Luin paljon myös dekkareita, mutta aika vähän tietokirjoja.
Tänä vuonna minulla oli joitain laimeita lukujaksoja ja lukemattomuuttakin. Työni on poikkeuksellisen paljon sisältänyt kirjoittamista ja toimittamista, ja sivutyönäni kirjoitan kirjoja, joten kaipa se välillä jarruttaa muuta lukemista.
Lavalla
On ollut ilo haastatella Helsingin kirjastoissa kirjailijoita. Ns. kotipesäni on Kanneltalo, ja siellä olen haastatellut tänä vuonna esimerkiksi Kari Hotakaista, Silvia Hosseinia ja Anna-Kaari Hakkarista; Malminkartanossa Mariia Niskakangasta ja Blogistania-palkintotilaisuudessa Pajtim Statovcia.
Turun kirjamessuilla pääsin haastateltavaksi kahden muun kirjailijan kanssa, kun Aino-Maria Savolainen haastatteli teemalla kirjasomesta kirjailijaksi. Helsingin kirjamessuilla vedin keskustelua teemalla kirjasome ja klassikot.
Sen sijaan Helsingin kirjamessut ei kelpuuttanut lavaohjelmaksi Suomen paras selkokirja -äänestyksen voittajia. Palkintojenjako tapahtui Selkokeskuksen osastolla: sain jaetun ensimmäisen sijan romaanillani Sormus, kärkipaikan jakoi kanssani Satu LeiskonIhmisenhaltija-mukautus, ja seuraavaksi tuli Silja Vuorikurun tietokirja Titanic. (Linkissä lisää.)
Kirjailijan vuosi
Runsas oman tuotantoni vuosi selittyy sattumalla. Vuoden alussa ilmestyi novellikokoelmani Aamusta yöhön, mutta se olisi voinut ilmestyä jo 1—2 vuotta aiemmin. Sattumaa oli sekin, että siitä ilmestyi nopsaan vironnos Hommukustööni: tallinnalaisesta painotalosta otettiin yhteyttä ja ehdotettiin käännöstä.
Romaanini Vihreä on hyvä värion ollut tuloillaan erilaisin versioina vuosia – viimeisin, viimeistelty ilmestyi syys-lokakuun taitteessa. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu romaanini kertoo urapäätöksistä, ystävyydestä ja ihastumisesta, myös rohkeudesta olla oma itsensä. Halusin hieman vastapainoa ongelma- ja lukiokeskeisiin nuortenkirjoihin.
Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi mukauttamaani kirjaa. Bazar tilasi mukautuksen John Boynen romaanista Poika raidallisessa pyjamassa (linkki). Laatusanalla jatkoin klassikkosarjaa, nyt oli Eino Leinon vuoro. Kirjassa Seikkailijatar ja muita tekstejä (linkki) on muutama lyhyt tarina symbolismikaudelta, pienoisromaani Seikkailijatar ja muutama runo selkoversioineen. Tästä kirjasta tein kustantajalle myös selkokielisen tehtäväpaketin.
Muuta mukavaa
Selkokirjallisuuden edistämiseksi perustin selkokirjailijakollegoiden kanssa uuden yhdistyksen, Selkokirjailijat ry – Lättlästa författare rf (linkki). Toivomme lisää selkokirjojen medianäkyvyyttä ja ajantasaista tietoisuutta, mistä selkokirjallisuudessa on kysymys.
Näin monta kiinnostavaa teatteriesitystä, esimerkiksi Red Nose Companyn tuotoksia, Musiikkiteatteri Kapsäkin kompakteja esityksiä ja Helsingin kaupunginteatterin Minna Rytisalon romaanidramatisointeja. Vihdoin pääsin poikani kera myös Taaborivuorelle Seitsemän veljeksen seuraan. Heli LaaksosenIlonhilaaja teki mitä lupasi, ilostutti. Tässä vain muutama maininta vuoden kulttuurikokemuksista.
Parasta ovat olleet kohtaamiset. Kolmihenkinen kirjapiirini kokoontui heinäkuussa Vinhan kirjajuhlille ja majoittui kakkoskodissani Teiskossa. Tapasin erinäisissä kirjakekkereissä myös paljon ystäviä ja tuttuja, joiden seura parantaa elämääni. Kiitos siitä! Kiitos myös ystäville ja kollegoille yhteisistä kohtaamisista ja keskusteluista, myös teille kiitostelen, jotka osallistuitte julkkarintyyppiseen marraskuun tapaamiseen Kannelmäen kirjastossa!
Kotoilu
On minulla perhekin. Mies esilukee käsikirjoituksiani ja takaa minulle työrauhan hoitaen kotiasiat. Kuopuksen kanssa käymme syvällisiä kulttuurikeskusteluja, ja hänen puolisonsaa tukee. Esikoisen kanssa jaamme välillä elokuva-ajatuksia. Sohvi-kissa myötäilee silloin, kun haluaa, ja tulee iltaisin jalkoihini toimien nukkumattina.
Keväästä syksyyn sain ensimmäisen kerran seurata kasvun ihmettä kasvihuonneessani, joka sai nimekseen Haaveikkola, väännös kakkoskotini nimestä Haavikko. Vietin siellä rutkasti aikaa vain istuen ja ihmetellen. Ja lukien. Välillä kurkipari koikkelehti läheisellä pellolla, välillä sade ropisi katteeseen. Lapsuudenkotini vanhat ikkunat saivat uuden elämän ja minä elämänlaatua.
Olen vuoden varrella nähnyt mojovia tv-draamoja kuten Reservatet (Secrets We Keep), Slow Horses, Dept. Q ja Down Cemetery Road. Jouluuni kuului norjalaisen Takaisin kotiin -sarjan kolmas (ja löysä) tuotantokausi, ruotsalainen symppissarja Terapiaa ja tunnetta, ja tietysti Solsidan täytyi katsoa loppuun. Kotimaisista draamakokemuksista mieleen jäi tältä vuodelta kaihertamaan Queen of fucking everything. Moni muukin sarja on tullut tuijoteltua.
Minut tuntevat tietävät, että historialliset draamat kiehtovat minua. Lisäksi viikinkiaika kummasti kiinnostaa (romaanini Sormuskin siitä todistaa). Viikinkiteemaisesti liittyi tänä vuonna yllättävästi muutama sarja toisiinsa. Seuraavassa setvin niitä.
•
Olen jo vuosia sitten ahminut Netflixin Viikingit Valhalla -sarjan, mutta katsoin sen syksyllä toistamiseen mieheni seurana. Sarjan kehikkona toimivat historiafaktat 1000-luvun alkuvuosikymmeniltä: esimerkiksi Englannin kuninkaaksi nousee viikinki Knut Suuri, Norjan Pyhä Olavi (kaikkea muuta kuin ”pyhä”) taistelee kristinuskon nimissä, ja viikingit sotivat Konstantinopolin palkka-armeijassa. Myös viikinkien Amerikan löytämisestä saamme viihdetulkinnan neuvokkaan Leif Erikssonin muodossa. Pääosin historiafaktojen käsittely on melkoisen vapaata.
Viikingit Valhallan henkilögalleriassa on huomattavan paljon vahvoja naisia kuten toistamiseen Englannin kunigattarena juonitteleva Emma Normandialainen. Kiinnostavin nainen navigoi sarjaan Grönlannista: Freydis, ylivoimainen taistelija, jonka romanssit ja uskonasiat kantavat juonta. Freydisin suuri rakkaus, Norjan kuninkuutta hamuileva Harald Ankara, on toinen keskushahmo, jonka seikkailuja ja valloituksia sarja myös seuraa.
Ensimmäinen tuotantokausi koukuttaa, toinen epäilyttää melko epäuskottavana ja turhan väkivaltaisena, mutta kolmas sitoo langat ja solmii ne uteliaisuuttani tyydyttäen. Hienosti sarja käsittelee vallankäyttöä ja -halua ja sukusitoumuksia, ja ennen kaikkea se kuvaa vanhan ja uuden uskon rajoja ja ristiriitoja. Onnistunut roolitus ja vetävä juonenkuljetus takaavat viihteen, jolleivat veriset taistelut kammota. Kolmannella tuotantokaudella saa myös ihailla (alastonta) Pyry Kähköstä historiallisen Harald Jäniksenkäpälän hahmossa.
•
Huvittelin katsomalla Yle Areenasta kuusiosaisen historiadokumentin Viikinkien imperiumin nousu. Siinä on tuoretta tietoa juuri Viikingit Valhalla -sarjan ajoista ja historiallisista henkilöistä. On hauska bongata, missä seikoissa fiktio on vetänyt mutkia suoriksi ja muovaillut faktaa reippaasti fiktion ehdoilla.
Historiadokumentti on turhan viivyttelevä ja toistava, ja tekoälyllä luodut hahmot jähmeitä, mutta historiatieto jämäkkää, joskin spekulaation varaakin riittää. On hienoa saada selvityksiä riimuista ja runoista sekä ennen kaikkea kuningatar Emman sanelemasta kronikasta. Kyllä minäkertojat jo 1000-luvulla hallitsivat epäluotettavan kertojan konstit.
•
Jos haluat saada fiktiokäsityksen Englannin viikinkiajasta ja Englannin kuningaskuntien yhdistymisestä 900-luvulla ennen Viikingit Valhalla -aikoja, kannattaa katsoa Netflixin The Last Kingdom -sarja ja päätöselokuva Seven Kings Must Die. Verestin syksyllä muistiani ja uusintakatsoin elokuvan.
Jos taas kiinnostaa, mitä tapahtuu pari vuosikymmentä Viikingit Valhalla -ajan jälkeen, HBO julkaisi syksyllä sarjan King and Conqueror, joka huipentuu Hastingsin taisteluun vuonna 1066. Tämä tummasävyinen ja totinen sarja kertoo Vilhelm Valloittajan taistelusta Englannin kuninkaaksi. Sormensa peliin on tunkenut Viikingit Valhallasta tuttu Emma-kuningatar ja hänen ikivihollisensa jaarli Godwin perillisineen.
Sarjasta saa selkeän kuvan verisestä vallanhimosta, lupauksista ja velvotteista sekä niiden rikkomisesta. Naisten vaikuttava rooli nousee tässäkin sarjassa miekkamiesten rinnalle.
•
Jos arkeologia kiinnostaa – tai eritoten laadukkaat tanskalaiset perhedraamat – suosittelen MTV:n aikalaissarjaa Haudattu salaisuus. Ylen historiadokumentista ja Viikingit Valhalla -sarjasta tutusta Harald Sinihampaasta tulee tanskalaissarjan arkeologipariskunnan kiistakapula. Draamassa vaimo tekee kaivauslöydön, jonka museonjohtaja-aviomies omii ja tulkitsee hätäisesti. Siitä syntyy soppa, jota sarja seuraa.
Näin on kehkeytynyt usean ja erilaisten tv-sarjojen kimara, joka valottaa eri suunnista 1000-lukua. Historia osoittaa sisältävän draaman aihetta siinä kuin ihmis- ja valtasuhteet kautta aikojen – totuus ja kuviteltu kietoutuvat.
Säästin tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista joululomalleni Jarkko Volasen romaanin Vainovalkeat. Romaanin tunnelma tuntuukin yhtä valottomalta kuin on lumeton joululuonto.
Romaani seuraa aluksi traumatisoitunutta veljesparia, Valdemaria ja Viktoria. He tapaavat tauon jälkeen, ja heitä yhdistää rankka lapsuus oletettujen isovanhempien kovassa kurissa. Valdemar tutustuu Annaan Viktorin pidätyksen jälkeen. Anna on toimittaja, joka salailee suhdetta vaimoonsa Elenaan. Naisparilla on myös yhteinen lapsi.
Tapahtumapaikkana on salaperäinen Medaljonkikaupunki, jonka voi paikantaa venäläiseksi keskusta- ja lähiöympäristöksi. Toisinajattelijoiden vaino vaikuttaa kaikkeen, ja pelon ilmapiiri luo klaustrofibisen tunnelman, jossa tapahtuu diktatuureilla tavallinen: on vaikea luottaa kehenkään, on helppo epäillä kaikkea, eikä mielivallalla ole rajoja.
•
Volasen romaani onnistuu sokkeloisessa henkilö- ja tapahtumakuvauksessa. Juonikehikko sisältää arvoituksellisuutta ja salaisuuksien vähittäistä avautumista, mutta henkilöille se tarkoittaa ahtautta: kaikille keskeishenkilöille olo muuttuu Venäjällä tukalaksi.
Romaanin yhteiskunnallinen aines on sen sijaan avoin: se nimenomaan kuvaa mekanismeja ei-demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa monipulointi ja toisinajattelijoiden elämää tukahdutetaan. Samalla se ottaa kantaa suomalaiseen turvapaikkatilanteeseen, jossa ei tunnisteta hegenvaaraa.
•
Kerronta on tavallaan vanhanaikaista: hän-muoto katsoo henkilöitä ulkoapäin mutta samalla kaikkitietävästi näkee ajatukset ja tunteet. Perinteinen keino on sekin, että salaisuuksia puretaan kirjemuodolla.
Henkilöt jäävät minulle kovin etäisiksi, ja etenkin veljespari tuntuu selllaiselta, että heidän rakennuspuunsa ovat näkyvissä. Naisparin elämän epävakaus ja etenkin Annan ajatuksiin pureutuminen vaikuttaa elävimmältä.
Vainovalkeat vakuuttaa minut sillä, miten se luo ahdistavista elämäntilanteista tumman tunnelman. Romaanina se antaa näkymän tämän päivän todellisuuksiin, ja saa uskomaan kuvaamaansa. Lisäksi se saa ymmärtämään yksilön hädän, jolle ei ole mitään sijaa, kun yhteiskuntarakenteet eivät ota yksilöä huomioon. Myös kaksinaamaisuuden paineet tulevat hyvin esille.
Kerronnallisesti tai kuvauksellisesti romaani ei nouse tämän vuoden lukukokemusteni kärkeen. Kuitenkin: kokonaisuus on tarkkaa ja taitavaa tekstityötä.
•
Jarkko Volanen: Vainovalkeat, Teos 2025, 400 sivua. Lainasin kirjastosta.
Jostain syystä ohitin pitkään Lisa Ridzénin romaanin Kurjet lentävät etelään (Tammi 2025). Huomasin kehuja, ja kurkiteema kiehtoo minua aina, mutta ounastelin romaanin kuuluvan ylitunteelliseen lajiin, jota väistelen. Napsautin pitkän harkinnan jälkeen äänikirjan päälle autoreissun ratoksi enkä katunut.
Romaanin pääkertoja on vanha Bo, joka asuu kotihoidon turvin talossaan. Vaimon muistisairaus on edennyt sellaiseksi, että hän on asunut jo jonkun aikaa hoivakodissa eikä enää tunnistanut miestään Bota eikä pariskunnan ainoaa poikaa Hansia ja hänen tytärtään ”Kimalaista”.
Romaani tallentaa elävästi Bo-kertojan arkea ja koko elämänkulun, sillä mies muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ankaran isän komennossa, myös työuraansa ja ystäväänsä Turea. Tärkeitä muistoja palaa mieleen vaimosta, ja murhe tunnistamattomaksi muuttuneesta muistisairaasta painaa. Suhde poikaan on ristiriitainen: ajatukset myötäelävät mutta ääneen ei positiivisia tunteita Bo osaa sanoa. Isä-poika-suhdetta hiertää Bon elämän valopilkku, koira Sixten, jota haurastuva Bo ei jaksa enää hoitaa. Sitä on vain hänen mahdotonta myöntää.
Romaanissa on kaikki uskottavaa: erilaisten kotihoitajien kavalkadi Bon kotona, harvojen läheisten kohtaamiset, ystävän puhelinkeskustelut ja menettämisen autius. Erityisen hienosti mutkattoman selkeässä kerronnan läpäisee Bon kunnon heikkeneminen, otteen lipuminen ja kuolemaa kohti etenevä väsymys. Kertomus on kaunis, kuulas ja koskettava.
•
Vietin elämästäni 12 vuotta osallistuen vanhempieni hoitoon ja seuraten heidän muistinsa ja voimiensa hiipumista: kotihoito ja hoitokodit tulivat tutuiksi. Meillä oli Sixten-koiran sijasta Klasu-kissa, mutta kotihoidon kirjaukset ”reissuvihkoon” muistuttivat tämän kirjan kirjauksia, ja hoitajissa oli romaanin tapaan ihania ”ingridejä” ja jokunen ”syöjätärkin”. Yhtymäkohdat vaikuttivat siten, että en kiinnittänyt juuri huomiota romaanin kirjallisiin ansioihin vaan annoin mennä ja sekoitin kirjasisällön kokemaani. Kaikki suojaukset karisivat.
Entä kurjet – kuten romaanin nimessä? Niitä vanhempani seurasivat kotinsa ikkunoista ja pihalta, ja samaa teen nykyisin minä. On minun vuoroni, minua seurannee seuraava polvi. Niinhän se menee, luonnon mukaan. Kurjet lentävät etelään syksyn, maatumisen lähestyessä. Toistaiseksi on voinut luottaa, että keväisin ne palaavat – elämä jatkuu. Aina, jollain tavoin.
•
Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025, äänikirjana 7 tuntia 19 minuuttia, lukijana Markus Bäckman. Kuuntelin BookBeatissa.
Elämme merkillistä aikaa, jolloin kirjojen lukeminen ja ostaminen sekä lukutaito ovat vähenemässä mutta kirjoja julkaistaan entistä enemmän ja kirjoittaminen kiinnostaa. Säännöllisen tiheästi ilmestyy erilaisia kirjoitusoppaita harrastajille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, miksei myös ammattikirjoittajille.
Viime aikoina olen tutustunut kolmeen erilaiseen oppaaseen ja todennut ne antoisiksi. Siispä lyhyet esittelyt niistä. Eivät ehkä vinkkini ehdi pukinkonttiin, sillä näiden kirjojen osto onnistuu kenties kätevimmin verkkokaupasta, mutta kirjoista ei katoa inspiroivuus, vaikka niihin tutustuisi joulusesongin jälkeen.
Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti
Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet yhdessä useita kirjoittamisoppaita. Lumottu pikajuna (Haamu 2025) on suunnattu viidesluokkalaisista ylöspäin, ja kirjassa on otettu huomioon myös sanataiteen ohjaajat. Kuvitus on sarjakuvataiteilija Brocin käsialaa, hieman mangatyylistä ja mukavasti tekstiä elävöittävää. Taitto on miellyttävä, ja kokonaisuus kaikkineen havainnollinen ja helppokäyttöinen.
Opas keskittyy lyhyisiin tekstiin ja poikkeuksellisesti jopa vähän ottaa huomioon selkokirjallisuuden. Kirja konkretisoi sanamäärin, mitä lyhyet tekstit tarkoittavat, ja kirjalijat myös keksivät oman, maukkaan suomennoksen 500 sanan flash fiction -termille: viuhkale.
Kirjassa teoria esitetään napakasti ja keskitytään harjoituksiin, joita on kolmea vaikeustasoa. Harjoituksia on paljon erilaisista kirjoittamisen näkökulmista, joten valinnanvaraa löytyy eri tilanteisiin. Itse ammatillisesti innostuin ja otan varmasti työssäni käyttöön.
•
Mervi Heikkilä & Anne Leinonen & kuvitus Broci: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti. haamu 2025, 95 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon
Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola ovat toimittaneet kirjoittamisen kirjan 12 kuukaudelle, siksi nimi Kirjoita vuosi (Arthouse 2025). Jokainen kirjan 12 luvusta on eri kirjailijan kirjoittama, ja jokaisen kirjoittajan kulma on hieman erilainen kirjoitusprosessiin. Joka luku sisältää kirjoittajan pohdintaa, vinkkejä ja konkreettisia kirjoitusharjoituksia. Kirja ottaa myös huomioon eri genret.
Kirja sopii monenlaiselle kirjoittajalle, ammattilaiselle ja aloittelijalle. Toimittajat tiivistävät tarkoituksen: ”Tavoitteemme on ollut laatia matalan kynnyksen opas, joka rohkaisisi lukijaa kokeilemaan, syventämään ja monipuolistamaan kirjoittamisen taitojaan.” Hyvin tuo toteutuu, sillä kirjoitusharjoituksia riittää. Kirjoittamiseen ryhtyminen varmasti helpottuu kirjan avulla.
Kaikista 12 opastajasta ja jutusta tekisi mieli jotain mainita, mutta valikoin nyt vain kourallisen. Siri Kolun näkökulmajuttu konkretisoi hienosti kokeiluja, jotka auttavat näkökulmien valintaa. Anneli Kanto tarjoaa käytännöllisiä vinkkejä taustatyöhön, kun kirjoittaja tarvitsee tekstiinsä aitoa ajankuvaa. Tapani Bagge avaa jännityksen toimivia rakenneratkaisuja, joita sopii varioida. Kiinnostavaa on lukea Monica Fegerholmin kirjoitusprosessia, joka avaa hyvin myös hänen tuotantonsa kirjoittamistapaa. Erityisen ilahtunut olen Silvia Hosseinin luvusta esseestä, sillä lajien välissä likuva melko hähmäinen esseelaji saa Hosseinin kynästä valoa ja virettä.
Mainio kirjakokonaisuus, jonka uskon maistuvan myös ylipäätään kirjallisuudesta kiinnostuneille.
•
Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon, Art House 2025, 312 sivua. Kirjoittajat: Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monica Feagerholm ja Silvia Hosseini. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja, tekniikoita luoville kirjoittajille
Jani Saxell lähestyy kirjoittamista aiheiden valinnasta vaan siitä, mistä ja mitä kirjoittaja kirjoittaa. Rakenne on tässä Aiheiden kirjassa (Art House 2025) innostava, sillä kirjan seitsemän lukua keskittyvät tiettyihin teemoihin: ikään liittyvät siirtymät, maagisuus ja kauhufantasiat kasvukertomuksissa, perhekuvaukset, antisankarit (myös tv-sarjoissa), työläiskuvaukset, aikalais- ja sukupolvikuvaukset sekä lopuksi alueellisuus.
Saxellin kirja on tarkoitettu jo edistyneille kirjoittajille, esikoistaan tai toisinkoistaan työstäville. Kirjan käsittelytapa on monipuolinen ja lähestymistapa esseistinen. Saxell käsittelee kunkin luvun teemaan valittuja kirjoja, lisäksi muiden lukijoiden havaintoja niistä, myös kirjabloggaajien. Jokaisen luvun jälkeen tulee lista harjoituksia kirjoittajille.
Tästä lyhyestä esittely typistää kirjan, mutta sellaisen uhallakin tiivistän, että Aiheiden kirja sopii kirjojen analyysista kiinnostuneille: toisen lukijan havainnot voivat ruokkia omia tai innostaa kirjassa mainittujen teosten lukemiseen – tai omaan kirjoittamiseen. Kokonaisuus on sivistynyt. Minä luin sitä kesästä joulukuuhun luvun silloin tällöin mukavasti ruokkien lukunäkökulmiani.
•
Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. Art House 2025, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.
Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.
Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.
•
Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…
On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.
•
Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:
”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”
•
Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.
Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.
Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus.
•
Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.
•
Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Toissakesäinen lukukokemukseni Lina Wolffin romaanista Rakastajat oli kerrassaan innostava. Tohkeissani ihastelin henkilö-ja tapahtumakuvauksen taitoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista löydän myös Wolffin uutuusromaanista Lihan aika (Otava 2025), mutta tohkeilun sijaan hämmennyn. Sen sijaan olen innoissani siitä, että Lina Wolff tulee toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan: ehkä hän avaa kummallisen ja kuumottavan kirjansa saloja.
Matkailua, pakoilua, ihmeitä, nunnia, tositeeveetä, uhkaa, väkivaltaisia kohtaloita ja mitä vielä! Romaanissa on vyyhti, joka keriytyy kyllä mutkittelevaksi juoneksi, jossa yhdistyvät kovin erilaisten kirjahenkilöiden tulkinnat elämänarvoista. Yksioikoista ei siitä kehkeydy. Uskottavuuskin on koetteilla, mutta hurttina menona sellaisen voi ottaa vastaan.
Juonesta sen verran, että ruotsalaiskirjailija saapuu Madridiin ja sattuman sanelemana majoittaa tositeeveenunnaa (!) pakoilevan miehen, Mercuron. Kirjailija pyrkii joltisenkin pyyteettömään hyvään, joten hän värväytyy dementoituneen miehen osa-aika-avuksi. Siinä sattuu kupru, joten nainen matkustaa mielentyyneyttä etsien Mercuron kanssa rantalomalle, joka muuttaa kaiken. Se johtaa kirjailijan ja ikivanhan Lucia-nunnan kirjeyhteyteen, jossa selviää muun muassa, mikä ja miksi uhkaa naisen majoittamaa Mercuriota.
•
Pidän romaanin arvaamattomuudesta ja yllätyskäänteistä, samoin viehättää se, että akseli hyvä-paha näyttäytyy hämäränä, välillä merkillisen sumeana. Lopullisuus kuten kuolema sisältää edeltäviä tekoja, jotka voi eri henkilöt nähdä ja perustella eri tavoin.
Vanhan ja nuoren nunnan mukaan tulo romaaniin tuottaa minulle mielenrauhan menetystä. En ihan saa kiinni taajuuksista, joita romaaniin ilmaantuu. Voi olla, että katolinen meininki pysyy minusta etäällä. Ehkä nunnuuden käsittämistä ei tarvita, riittää kenties vain ihmisten kummallisuus ylipäätään. Sellaista löytyy vanhan nunnan Lucian taustoista kuin myös nuoren Adankin vinksahtaneesta persoonasta.
•
Romaanissa on useita kerroksia moraalin ja eettisyyden mietintää, monen keissin voimin. Kiinnostavin juonne löytyy tositeeveetyyppisestä nettiohjelmasta, jossa moraalia punnitaan. Romaanin Mercuro ilmoittautui vaimonsa kanssa ohjelmaan, sillä Mercuro halusi sovittaa pettämisensä vaimolleen. Mercuro kuvailee jopa runollisesti ohjelmatyyppiä:
”Tiesin, että kun aloittaisimme, kaikki menisi suorana nettiin. Jaksoja ei ole koskaan leikattu, eivätkä Mister Blue ja Miss Pink välitä, vaikka tilanne riistäytyisi käsistä. Olen useita kertoja nähnyt niin tapahtuvan, kun olen istunut turvallisesti kotisohvallani, ja suoraan sanoen tuntenut vahingoniloista nautintoa. Juuri sitä minä tässä ohjelmassa arvostin. Jumala ja Jumalatar eivät kavahtaneet mitään. Mutta kun oma perse on tulessa, kaikki tietenkin asettuu eri valoon. Tarkoitan, kun istuu siellä itse. Näin sieluni silmin, kuinka kommenttikenttä lainehti kuin viljavainio lempeässä tuulessa. Tähkät liikkuivat hiljaa, jännittyneen odotuksen vallassa. Mutta horisontti oli tumma.”
Mercuron painostus menee äärimmäisyyksiin. Wolff luo romaaniin väkivallan uhkaa, tunnelman tummuus sen kuin sakenee romaanin edetessä.
•
Kirjassa kertojat vaihtuvat. Aluksi hallitsee kirjailijaminäkertoja, mutta oman äänen saa myös Mercuro ja Lucia-nunna. Siitähän seuraa aina luotettavuuskysymys, sillä minäkertoja valitsee kerrottavansa kuten myös sen, mitä kertoja ei kerro. Menen leikkiin mukaan, mutta huomaan nopeasti itseni syrjästäkatsojaksi. Siksi romaanista ei jäänyt minulle huimia muistijälkiä, vain lukuhetkien mittaisen ihmettelyrupeaman.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 