”Jos se on laillinen, ei se ole graffiti.” Siinä on Arturo Pérez-Reverten romaanin Kärsivällinen tarkka-ampuja ( suom. Sari Selander, Like 2014) lähtökohta. Taideasiantuntija ja taitava jäljittäjä Lex palkataan etsimään piilottelevaa graffitimestari Sniperia.
Sniper on kuuluisa operaatioista, joita hän organisoi mutta pysyy itse näkymättömissä. Tuloksena on tempauksia, joissa merkittävät paikat tagataan niin Madridissa, Lissabonissa kuin Veronassakin. Lisäksi Sniperin maalaushyökkäyksissä saattavat innokkaat seuraajat ottaa turhia riskejä: joitain nuoria spreijaajia on kuollut. Sniperia ei voida virallisesti vetää vastuuseen.
Lex siis jahtaa taidekirjahankkeen vuoksi piilossa lymyilevää katutaiteilijaa: juoni perustuu etsinnän etenemisen mutkitteluun jännärihenkisesti. Lex on tarinan kertoja, ja hänkin tavallaan piilottelee, sillä kovistyyppisenä toimijana ei hän ihmeitä itsestään paljasta, vihjailee kyllä. Hän on nokkela ja tavoitteessaan tinkimätön.
Pérez-Reverte on monissa kirjoissa ammentanut kuvataiteista. Esimerkiksi Flaamilainen taulu on oiva jännäri, ja Taistelumaalari monipuolinen taide- ja moraalipohdinta. Uusin suomennos viistää sitä. Katutaiteen tekemisen jännityksen ja vaarantunteen sekä graffitien verbalisointi on ilmeikästä. Piissien tuhraajien tunne, heimohenki ja merkitys on – hmm – kärsivällisen tarkasti kerrottu.
”Onko ateljeessa väsätty taidepaska muka aidonpaa taidetta kuin se, jota nämä kaverit tuottavat panemalla henkensä alttiiksi?” hän jatkoi. ”Kuka siitä lopulta päättää, että joku surkea virallinen installaatio on taidetta ja joku epävirallinen teos ei? Viralliset auktoriteetit, yleisö, kriitikot…?”
Nykytaidepohdinnat ovat sinänsä kiinnostavia, samoin se, miten graffiteihin suhtaudutaan. Katutaide on saavuttanut jo aseman, johon vaikuttavat taidekaupan markkinavoimat. Seinäkuvin on vaikea enää kapinoida, vain toimintatavoin se saattaa onnistua, ja sen Sniper hallitsee. Se johtaa tosin moraalisiin ongelmiin, jotka lopulta ratkotaan kovin suoraviivaisesti.
Viime vuoden suomennos Kohtalon tango hämmensi asetelmallisena. Pérez-Reverten useissa muissa teoksissa minut on kiinnitetty tehokkaasti juoneen ja henkilöihin, mutta tässä uutuudessa henkilöistä vaikuttuminen on valitettavan haaleaa. Nyt käy niin, että tämän vuoden graffitiaiheisista teoksista kotimainen vetoaa minuun eniten. Voi Arturoa, parhaansa teki, sillä kieli (ja suomennos) tavoittaa aiheensa, mutta Jari Järvelän Tyttö ja pommi kuitenkin kiilaa kärkeen kuvaustavan ja henkilöhahmotuksen ansiosta.
Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 