Aihearkisto: Kirjallisuus

5 tammikuun, 2017 · 6:30 pm

Anja Snellman: Lähestyminen

Olen oppini saanut aikoina, jolloin biografia oli pannassa, vaan huomaan nyt juuttuvani tosielämätietoihin. Lähestyminen (WSOY 2016) virittää seulomaan muistin arkistokorttien Snellman-faktoja: rakastumiset ja erot, lapsiperheajat, isätrauma, äititrauma, siskotrauma, Kreetan talo, terapeuttiopinnot jne. Kaikkea tätä henkilöhistoriaan liittyvää bongaan uudesta romaanista. Samalla jumitun tuijottamaan kirjan kantta. Ei kovin montaa romaania myydä niin, että kannesta katsoo suoraan silmiini itse kirjailija. Lisäksi tekijän nimi loistaa kissankokoisin kirjaimin, otsikolla ei näytä olevan niin väliä.

lahestyminen

(Miniatyyriruukku on matkamuisto Kreetalta, sisältää meren hiomia pikkukiviä.)

Seuraavaksi sanon itselleni: stop tykkänään! Miksi vaivata päätä kirjailijatiedoilla, sillä johan ovat muun muassa Päätalon ja Knausgårdin tuotannon henkilökohtaisuudet selviö? Sisältö ja kerronta ratkaiskoot.

Lähestymisessä terapeutiksi pätevöityvä nainen tapaa narkkareita, erityisesti erityistä Ileä, muistelee Kreeta-kokemuksiaan ja palaa entisiin perheasioihin. Kerronnan pääosan vievät minämuotoiset havainto- ja muistelupätkät, jotka tulevat julki kuten ajatukset tulevat: mieli järjestää ne mieleisekseen, ei kronologia. Välillä muistumat etääntyvät kolmannen persoonan kerrontaan, silti välimatka kertojaan on lyhyt.

Jotkut välähdykset välittyvät vahvoina kuten menetysten tuska. Romaani antaa siten nimeään myöten luvan lähestyä vuosien päästä suuria menetyksiä.

Lähestymme määränpäätä, kiinnittäkää mieli. Katsokaa ettei muistoja putoile kun kokoatte itsenne. Sanat käyvät vähiin, lopulta myös varoitukset. Säästäkää kirsturahat. Muistakaa kaksi kolikkoa. Ne ovat ikuisuuden valuuttaa. Lopulta me kaikki löydämme toisemme. Meistä tulee Giacomettin yleisö.

Sitaatti kuvaa tyyliä hyvässä ja pahassa. Siinä on symboliikkaa, runollisuutta ja sisäisiä viittauksia. Virkerytmi hakkaa tunnemöykkyihin koloja, mikä yhtäällä tehoaa, mutta toisaalla tuntuu maneerimaiselta. Mereen liittyvät kuvaukset ja etenkin vertauskuvat ovat keskeisiä, ja Kreetan näkymät synnyttävät väreileviä mielikuvia.

Vaan lopputulema on tämä: romaanissa on runsaasti aineksia, jotka latistavat kokemustani. Osaset eivät puhuttele. Esimerkiksi narkkari-Ile tuntuu keinotekoiselta kertojan suruprosessin agenttina. Ilen runot hämmentävät. Terapiatoiminta herättää minussa jopa vaivaantuneisuutta, ja päihdekuntoutusosuuteen ymppäytyy saarnamaisuutta.

Snellmanin ilmaisutyyli jakaa lukijoita. Kuulun niihin, jotka jäävät tarinan ulkopuolelle. Vai sanoisiko niin, että jään Lähestymisen kerrontameren pintaan pärskimään, en onnistu sukeltamaan sen syvyyksiin?

– –

Anja Snellman
Lähestyminen
WSOY 2016
romaani
143 sivua.
Sain kirjan kustantajatapaamisessa kirjamessuilla.

Muita lukukokemuksia: Habaneran havaintoja, Kirjan jos toisenkin, Kirjasähkökäyrä, Kirjanvuoksi, Sinimarjan matkassa ja Suomi lukee / Lukutoukka.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 tammikuun, 2017 · 5:00 am

Kirjatapahtumiin 2017

Suomen satavuotisjuhlavuonna on tilaa kirjoille ja uusille kirjahankkeille, ja sen lisäksi vakiintuneet tapahtumat juhlistavat lukemista ja kirjallisuutta. Poimin muistilistaksi muutamia.

kirja-suomi-2017

Kirja-Suomi 2017 on jatkumoa Kirjan vuosi -hankkeelle (2015): kirjallisuustapahtumia esitellään nettisivun ja muun tiedotuksen avulla. Sivustoa seuraamalla saa vihiä kaikesta mahdollisesta juhlahässäkästä. Itsenäisyyden juhlavuosi puskee lisäpontta erilaisiin kirjallisuushankkeisiin.

 

YLE juhlii itsenäisyyttä, tärkeä on Kirjojen Suomi -hanke, jonka osa on 101 kirjaa. Jokaiselta itsenäisyyden vuodelta Yle:n kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet yhden kutakin vuotta kuvastavan kirjan. Jokainen vuoden kirja esitellään tv:ssä, radiossa ja netissä. Esittelyt alkavat 10.1.2017 vuoden 2016 kirjalla, ja siitä edetään takaperoisesti vuoden 1917 kirjaan. Sokerina pohjalla julkaistaan itsenäisyyspäivänä vuoden 2017 kirja. Lisäksi tempaukseen liittyy kirjakummeja ja lukupiirejä, ja kaikki kirjaohjelmat tullaan tallentamaan Yle Arenaan – nyt siellä on jo muutamia tv-keskusteluja. Seuraa myös Yle Radio 1:n Sadan vuoden kirjoja. Hanke lanseetataan ja kirjalista julkistetaan 3.1.; olen mukana Yle Radio 1:n Kultakuumeessa klo 15 keskustelemassa aiheesta.

 

101_kirjablogit_vaakaKirjablogit ja 101 kirjaa -tempaus tehdään yhteistyössä Yle:n kanssa. Samana päivänä Yle:n kanssa yksi kirjabloggaaja julkaisee jutun kyseisen vuoden kirjasta ja Yle linkittää postauksen sivuilleen. Mukana on 81 bloggaajaa. Olen mukana vuoden 2016 ja 1993 kirjoilla, ja postaukseni ilmestyvät 10.1. ja 30.3. Kirjat on tasapuolisesti arvottu bloggaajien kesken – paitsi aloituskirjasta ”2016” postaa viisi värvättyä. Lisää kirjabloggaajien osuudesta kannattaa lukea Ylen lisäksi Kulttuuri kukoistaa -blogista.

HUOMAA: Kirjojen Suomi saavuttaa kaikki halukkaat lukijat. Kansalliskirjasto on tuottanut Kirjojen Suomi -verkkokirjaston, jossa on kirjoja sarjoista 101 kirjaa ja Sadan vuoden kirjat. Kirjoja pääsee lukemaan yle.fi/kirjojensuomi-nettisivuston kautta.

Ylen 101 kirjaa -sivulla on Lukemista vailla -testi, joka tarjoaa sinulle luettavaa ja suoran linkin verkkokirjaan.

 

kirja-viekoon

Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumasarja tuo Savoy-teatterin lavalle kirjailijoita. Lybeck haastattelee heitä, ja näyttelijät tulkitsevat tekstejä. Ensimmäisen tapahtuman 18.1. esiintyjät jo tiedetään, seuraavien (15.2. Ja 15.3.) julkistusta odotellaan. Lisätietoja saa nettisivuilta. Tapahtumasarjan on tarkoitus jatkua syksyllä. Tavoitteena on ainutlaatuinen elämys kirjallisuuden parissa, vuorovaikutus tekstien, niiden tekijöiden ja läsnä olevien kesken. Baba Lybeckin myötävaikutuksesta muutamissa blogeissa on arvottu kevään kausilippuja, myös minun.

 

Kierrän vuoden KANSIMinä luen sinulle -hankkeessa maahanmuuttajat lukevat vanhuksille tai kehitysvammaisille selkotekstejä. Hanke toteutuu viikolla 7, etenkin maailman ääneen lukemisen päivänä 16.2. Yhteisen lukuilon on tarkoitus tukea kohtaamisia ja kotouttamista. On syytä tasaisin välein muistuttaa, että lukeminen kuuluu ja tuottaa mielihyvää kaikille. Siksi selkokirjoja tulee lukea, kirjoittaa ja kustantaa, jotta jokaiselle löytyisi saavutettavaa kirjallisuutta. Olen mukana työni puolesta.

 

Helsinki LitToukokuussa tulee taas Helsinki Lit 12.-13.5.,sekin Savoyssa. Viime vuonna yhteen päivään osallistuneena voin vain suositella. Oli rauhoittavaa istua salissa, nauttia kirjailijakeskustelujen kohtaamisista, online-ajatustenvaihdosta. Mielenkiintoisia kirjailijoita saapuu meiltä ja muualta tämänkin kevään tapahtumaan, etunenässä Orham Pamuk.

 

Kesällä on luvassa kirjabloggaajien runotempaus 6.7. suven ja runon päivänä. Silloin olisi tarkoitus klo 16-24 lukea runoja niin paljon kuin sielu sietää. Runoja voi lukea itsekseen, mutta on tarjolla myös hyvää seuraa: esimerkiksi Helsingissä kokoonnumme runonluentaan Kansalaistorille tai sateen sattuessa Sanomatalon aulaan. Tempauksesta lisää myöhemmin.

Syksyllä ainakin kirjamessuillaan. Ties mitä muuta kirjamukavaa vuosi tuo tullessaan. Ainakin kiinnostavia kirjoja. Nyt odotan kieli pitkällä kotimaisista kirjailijoista ainakin Joel Haahtelan, Jenni Linturin, Anneli Kannon, Enni Mustosen, Mikko Rimmisen ja Petri Tammisen uutuuksia, puhumattakaan siitä, mitä esikoisyllätyksiä ilmestyy.

(Päivitin postaukseni Ylen osalta, kun klo 12 julkistettiin Kirjojen Suomi -sivut.)

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Sekalaista, Selkokirja, Tapahtuma

1 tammikuun, 2017 · 1:59 pm

Kirja vieköön! -lippuarvontatulos

Julkistin uuden kirjallisuustapahtuman lippuarvonnan ennen joulua. Blogissa, Instagramissa tai Facebookissa sai täydentää lauseen ”Kirja vieköön…” Näin kahdella osallistujalla oli mahdollisuus voittaa kevätkauden sarjalipun Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumaan.

Tänään vuoden ensimmäisenä päivänä suljetun lippuarvonnan voittajat selvisivät: Luetaanko tämä? -blogin Kia ja blogini lukija Johanna. Onnea voittajille! Kiitokset lisäksi kaikille osallistuneille! Toivottavasti kaikki innostuvat tulemaan tapahtumaan.

Lauseen täydennys ei vaikuttanut arvontatulokseen, siitä virallinen valvoja piti huolen. Täydennystehtävä poiki niin hyviä vastauksia, että poimin niistä muutaman lukuilosta vakuuttamaan.

Kirja vieköön
… seikkailuun.
… kenet vain, mihin vain ja milloin vain.
… mihin ikänä viekin ja se vie.
… mukanaan.
… tuhkatkin pesästä, lukemista en lopeta.
… seitsemän kerrosta arjen yläpuolelle.
… maailman ääriin, siitähän minä nautin.
… oman napapiirin ulkopuolelle.
… toisiin aatoksiin!
… meidät kaikki, ja ilolla me annamme sen tapahtua!

Suuri kiitos Baba Lybeckille, joka järjestää tapahtuman ja antoi liput arvottavaksi!

Lisää Kirja vieköön! -tapahtumasta:

Baba Lybeckin nettisivut
Suomi 100 –nettisivut
Kirja-Suomi 2017
Tapahtuman Facebook-sivut

#kirjavieköön #kirjasuomi

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus

31 joulukuun, 2016 · 1:01 am

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

30 joulukuun, 2016 · 8:45 am

Antti Tuuri: Tangopojat

Ai että, kun romaanin alku tuntui kuin olisi juonut jokajouluista kotikaljaa. Maku on tuttu ja turvallinen, mutta annos virkistää. Kokemus syntyy Antti Tuurin tämän syksyn romaanista Tangopojat (Otava).

Minulla on pitkä yhteinen taival Tuurin alkutuotannon kanssa, ja jokaiseen uuteen tuuriin tarttuessani toivon hyvää. Valitettavasti viime aikojen teoksien jämähtäminen on pistänyt narisemaan (näin ja noin). Nyt voin kertoa ilahtuneeni aiheenkäsittelystä, ajankuvasta ja tarinoinnista.

tangopojat

Kertojaääni kuulostaa samalta, kuin mihin 1980-luvulta lähtien on totuttu, eli tapahtumia seuraileva mies kertoo lakoniseen tyyliin ja referoi vuoropuheluita. Nyt ei kerro sota-aikojen jäärä eikä konkurssipesien ryvettämä uros, vaan vähitellen selviää, että Sauli on vasta 22-vuotias viriili veijari. Jo se selvästi tuo uutta verta kerrontatapaan, jossa on sanailun lisäksi tunnemöyrintää.

Harju kertoi minun olevan ammattimuusikko, joka oli joutunut lähtemään Ruotsiin petollisen naisen ja rakkauden takia. Sanoin Harjulle, että se oli muistanut kovin lyhyen aikaa, mitä oli luvannut naisasioistani.

   Moni mies sanoi, ettei rakkaudessa pettyminen ollut mikään hävettävä syy kotimaasta lähtemiseen, ja muutama pyysi, että hakisin haitarin ja soittaisin illan ratoksi.

Sauli paiskii töitä ruotsalaisessa autotehtaassa ja liittyy paikalliseen Tangopojat-yhtyeeseen. Samalla hän tekee tiedusteluja eläväisen Elinan olinpaikasta. Romaanissa on muikeita kuvauksia 1960-luvun perhe-elämästä, soittoniekoista ja siirtotyöläisyydestä. Yhteiskunnallisuus pilkistää rivien välistä, ja alkutuotannosta tuttuja kaikuja kuuluu Saulin Kaitsu-veljen hienoisesta hörhöytymisestä biodynaamiseen ajatteluun.

Äijäilyä piisaa, siis miestä väkevämpi maistuu, autoilu kiinnostaa ja naisissa käydään. Roolit ovat selvät: miehiä kutsutaan sukunimillä, naisia etunimillä. Vaikka miehinen meininki puskee päälle, keulii arvoituksellinen Elina näkymättömänikin hallitsevaksi. Rakkausromaaniksi Tangopoikia voisi kuvata – vaan ei vain sellaiseksi eikä imeläksi.

– –

Antti Tuuri
Tangopojat
Otava 2016
romaani
317 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita mm. Jorma Melleri, Liukkonen ja Anssin kirjat.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

29 joulukuun, 2016 · 9:04 am

Emma Cline: Tytöt

Kumu kulkee kirjan edellä, kohottaa odotuksia. Näin käy Emma Clinen Tytöt-romaanille (Otava 2016). Ja sitten käy kuin usein koville odotuksille: kutistuvat.

Processed with Snapseed.
Evie kertoo jälkiviisaana keski-ikäisenä, miten hän 14-vuotiaana eksyi nuhruisen kulttiporukan ranchille, josta kommuunin pomomies johtaa joukkoja surmaajiksi. Katse taakse tarkentaa havaintoihin, jotka merkitsevät nyt mutta jotka nuori minä ohitti. Pössyttelevä sottapyttyporukka vaikuttaa teinin näkökulmasta tavoiteltavalta ja johtajahahmo karismaattiselta, mutta aikuisnäkövinkkelistä touhu tuntuu ankealta ja pomoäijä lahjattomalta pikkusielulta, joka pelaa ryhmäläistensä heikkouksilla.

Jos koti olisi tarjonnut heistä kenellekään sen, mitä he tarvitsivat, olisivatko he täällä päivästä toiseen, olisivatko he viipyneet ranchilla loputtomiin?

Romaanin pohjalta ponnistaa oleellinen aihelma: hukkateille joutuneet tytöt ovat helppoja saalistaa. Esimerkiksi Evien erovanhemmat kadottavat yhteyden tyttäreen, eikä teini tunne itseään rakastetuksi – silloin tytölle ovi repsottaa apposen auki ihailla kiellettyä ja vaarallista. Vaikka pahimmasta Evie jää paitsi, episodi vaikuttaa häneen peruuttamattomasti.

Kulttijoukon Suzanne lumoaa Evien. Vaikka Suzanne säteilee poikkeavaa voimaa, hänkin on johtajan mainipuloitavissa. Teinin ihailutunnelmat ja siihen liittyvä käytös tavoitetaan hyvin, ja romaaniin tallennetut tyttöjen yritykset tehdä vaikutusta toisiinsa iskevät terävästi, sattuvat jopa. On myös oivaltavaa tuoda kuvaukseen nykyteini Sasha, jota nyky-Evie havainnoi ja johon peilautuu menneisyyden Evie sekä se, mitä riskejä ylipäätään hahmoaan hakeva tyttö voi seksuaalisuuden heräämishöyryssä ottaa.

Ei heidän paljon tarvinnut vajota – minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua valheellista pötyä.

Vuoden 1969 Kalifornian kuuma kesä väreilee, uima-altaiden levä tahmaa ja sivuteiden hiekka pöllyää – nykyajan viileä syyskeli kirkastaa silmät. Mennyt ja nykyinen sidotaan osoittamaan yhtymäkohtia ja selityksiä. Minun makuuni tekstissä on turhan paljon kiehkurakuvailua, tavoitteena tietysti tunnelman voimistaminen. Jokin kuitenkin jutun latistaa; minusta tarina tyhjenee vaivihkaa. Tytöt todistaa tyttöyden haavoittuvuudesta, muuten se ei merkittävästi säväytä.

– – –
Emma Cline
Tytöt
The Girls
Suomentanut Kaijamari Sivell
Otava 2016
romaani
297 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirjan sijasta tv-Tytöt on säväyttänyt.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

27 joulukuun, 2016 · 3:30 pm

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

Joulurevittelypalkinnon annan Christian Rönnbackalle joulukertomuksesta Hautamäen joulu (2016). Elisa Kirja jakaa sitä ilmaiseksi, mitä ilmeisimmin hyvää joulumieltä tuottamaan – ja onnistuu siinä.

Hautamäen joulu on yhdeksäs osa novellisarjaa Rikospaikka Pasila. Rikosylikonstaapeli Kiuru poliisikollegoineen törmää sananmukaisesti joulupukkeihin. Levottomasti käyttäytyvistä pukeista tulee lisää ilmoituksia. Aika nopeasti selviää, minkälainen pukkivälitys toimittaa kummallisia Korvatunturin konsultteja. Isoin ongelma on se, miten piripäisten pukkien jäljiltä monen perheen joulu on vaarassa.

Rönnbackan dekkareista tuttu sankari Antti Hautalehto astuu näyttämölle pelastajan tapaan. Loppuratkaisu on herauttaa kyyneleen silmäkulmaani, kuten kertomuksessa käy myös poliiseille ja jopa Piri-Terolle. Voin vilpittömästi todeta, että Rönnbacka saa juttuun hehkumaan joulun hyvän hengen: ”Paras lahja on hyvä joulumieli.”

Nautin siis hyväntahtoisesta tapahtumien loppuun saattamisesta, mutta kerkeä kerronta miellyttää sekin. Kyllä Rönnbacka taitaa kielellä keplottelun. Övereiden suuntaan kallistuu kyllä se, että kuvasto viittaa silloin tällöin suoraan jouluklassikoihin, esimerkiksi lahjoja jaetaan Fannille ja Aleksanterille, löytyy samasta perheestä Sylviakin.

hautamaen-joulu

Novelli on sopivasti joulupäivän kävelylenkin mittainen, sillä kuuntelin sen äänikirjana. Ulkoiluhetken miellyttävyyttä lisäsi Ville Tiihosen kuuntelijan sielua hivelevä bassoääni. Erityismaininnan annan vuoden hävyttömimmälle tekstimainonnalle, sillä sen verran selkeästi novellissa mainittiin Elisan tuotteet.

novellihaaste

Nyt on kasassa 70 novellia Ompun novellihaasteeseen.

–

Christian Rönnbacka
Hautalehdon joulu
Elisa Kirja ja Crime Time 2016
novelli, 9. osa sarjasta Rikospaikka Pasila
äänikirja, 0.48.08
lukija Ville Tiihonen
Ilmaistarjous Elisa Kirjalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

27 joulukuun, 2016 · 10:00 am

Marika Helovuo: 100 syytä lukea

Tarvitseeko minut vakuutta lukemisen hyödyistä? No, aina voi vahvistua. Joskus ahkera lukeminen nostattaa syyllisyydentunteita, kun aikaa vievä harrastus haukkaa ison osan muusta tärkeästä. Hyvät syyt siis syyniin.

Marika Helovuo on koonnut 100 syytä lukea. Tämä Lukukipinän sytytyskirja (Avain 2016) lähinnä suunnataan empiville lukijoille vaan toimii se himoharrastajallekin. Kirjan sata argumenttia ovat pistämättömiä. Vaikka kirjassa korostuu se, että lukemiseen ei tarvita syytä, todistaa tukku viime aikojen tutkimuksia kirjallisuuden lukemisen hyödyt. Todistelun runsaus ei tunnu tarkoitushakuiselta, vaikka tähtäin on ilmeinen: perustelut voivat olla vain lukemisen puolesta.

Siteeraan syytä 82, jonka voisi luulla tyhjentävästi kiteyttävän koko asian, mutta siitä huolimatta Helovuo saa ne 99 muutakin kohtaa kuulostamaan oleellisilta ja tosilta.

Kirja on ihmisen kokoinen mielekäs kokonaisuus tässä ympärillämme vellovassa informaatiotulvassa. Mitä enemmän meille on luettu satuja ja tarinoita ja mitä enemmän me luemme kaunokirjallisuutta, sitä paremmin kertomusten ja tarinoiden kaavavarastot meillä on. Kokonaisuuksien lisäksi saamme kirjallisuuden kautta omaan sisäiseen tarinaamme aineksia muiden tarinoista ja osaamme hahmottaa omaa tarinaamme suhteessa muihin.

Kirjassa viitataan Falubertiin, jonka mukaan tulee lukea 1500 kirjaa, jotta pystyy kirjoittamaan yhden kirjan. 100 syytä lukea -kirjan kirjoittaja on vuorenvarmasti niin tehnyt. On ilo lukea luistavaa asiaproosaa, jossa yhdistyy tieto, kokemus ja näkemys. Ote on vankan asiantunteva mutta miellyttävän suhteellisuudentajuinen, sävyltään kepeä. Lisäksi selkeä rakenne tukee helppolukuisuutta.

Suosittelen Lukukipinän sytyttäjää kaikille kirjallisuuskasvattajille ja ylipäätään lukemisesta kiinnostuneille, vaikkei vakuuttelua tarvitsisikaan. Lähestymistapa on kattava, sillä kirjassa otetaan huomioon kaikki ikävaiheet sikiöstä kuolevaan. Sopivasti siinä myös sirotellaan tuoreita kirjavinkkejä, vaan miksei niitä voisi olla enemmänkin.

100-syyta-lukea

Lopuksi pähkäilen, miten saisi ujutettua kirjan todelliselle kohderyhmälle: porukalle, joka ei lue. Soisin, että Kela sujauttaisi 100 syytä lukea -kirjan äitiyspakkauksiin. Jospa sen lisäksi kirjaintoilijat värväytyisivät agenteiksi, jotka tekijänoikeuksien rajoissa syöttäisivät someen aina silloin tällöin jokusen kirjassa kerrotusta 100 syystä.  Ja jokainen himolukija hankkikoon tämän kirjan lahjaksi tutulle, joka ei lue. Moinen aktivismi sopisi ensi vuoden tempausten kuten Kirja-Suomi 2017 ja YLE:n 101 kirjaa henkeen.

Marika Helovuo
100 syytä lukea. Lukukipinän sytytyskirja
Avain 2016
asiaproosaa lukuhalun nostatukseen
147 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa on infoa kirjabloggaajien ja YLE:n yhteistyöstä: Kirjablogit ja 101 kirjaa. Sen on tarkoitus viritellä tulta lukukokemusten jakamiseen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Tietokirja

Avainsanat:

26 joulukuun, 2016 · 5:17 pm

Michael Cunningham: Villijoutsenet

Nuorten aikuisten (YA) kirjat kasvattavat suosiotaan, ja fantasia on vakiintunut genre, mutta suoraan aikuisille suunnatut sadut ovat melko harvinaisia. Michael Cunningham satuilee kokoelmassa Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus 2016).

Taitava, tietoinen kertoja pistelee terävästi ihmisluonteen ihmeellisyyksistä. Pidän etenkin siitä, miten niukin konstein kertoja kuvaa luonteenlaatuja tai ajatuksia. Sivallukset vaikuttavat tässä genressä kevyiltä mutta viiltäviltä.

Kertomuksia on 11, osa tylsähköjä, osa ei. Vähiten minuun vetoavat muutamat paljaasti johonkin vanhaan satuun ympätyt tarinat. Vaikka monien kertomustan taustalla vaikuttaa kansansatu, tyylitellään moderniin ihmiskuvaan kuuluvalla.

villijoutsenet

Poimin maistiaisiksi kolme suosikkiani. ”Tinassa, lujasti” viipaloi tarkasti ihmissuhteiden odotuksia ja muutoksia. Hienosti todentuu, miten löydetään omaksi yllätykseksi toinen, hukataan se ja saadaan uusi mahdollisuus. Pidän tarkkaavaisesta tunnetilakuvauksesta.

Poika tietää, naisten tavoin, millaista on saada siipeensä. Hän tietään, niin kuin naiset tietävät, kuinka elää ikään kuin kaikki olisi kunnossa.

”Tinassa, lujasti” -kertomukseen annostellaan sopivasti lämpöä ja toivoa. Kaikissa Cunninghamin jutuissa ei. Esimerkiksi ”Me hirviöt” kuvaa ilkikurisesti sitä, miten pienempään pahaan tyytyminen voi yllättää. ”Kaunotar ja hirviö” -variaatiosta kuoriutuu hirtehisesti, miten ihmiset toimivat yksinäisyyden pelossa.

Kokoelman lopetus ”Elämänsä loppuun saakka” sopii satuhenkeen, sillä siinä tavoitetaan perinnesatujen onnellinen loppu. Alun ja lopun väliin mahtuu epätodennäköisen parin yhteensopiminen mutta myös pitkän yhteiselämän latistavuudesta selviäminen ja toiveikkaasti elämän jatkuminen.

Villijoutsenissa on mustavalkoinen kuvitus, joka sopii hyvin tarinoiden tyyliin. Vaikken erityisen täpinöissäni Cunninghamin saduista kokonaisuutena ole, on niissä piristävää pureksittavaa. Suosittelen rinnaikkaiseksi Sari Peltoniemen parin vuoden takaista Miehestä syntynyt -aikuissatukokoelmaa, joka minusta peittoaa Cunninghamin kirjan.

– –
Michael Cunningham
Villijoutsent ja muita kertomuksia
Kuvittanut Yuko Shimizu
Suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2016
11 (satu)kertomusta
150 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta kuulee kertomuksissa tunteiden sinfonioita; Maailmankirjat lukee Cunninghamin versioita rinnan Grimmin kanssa.

novellihaaste

Nyt olen lukenut 69 novellia Ompun haasteeseen.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

23 joulukuun, 2016 · 3:20 am

Linn Ullmann: Rauhattomat

Linn Ullmann kirjoittaa isäsuhteesta, mutta lähes yhtä paljon hän kertoo äidistä, lapsuudesta ja aikuisperheestä kirjassa Rauhattomat (Like 2016). Ullmann onnistuu romaanisoimaan omat kokemuksensa.

Luen kaipuusta, joka näkyy erilaisena joka iässä. En tunne tirkisteleväni, vaan näen avoimesti tyttären, jolla on tarve tulla näkyväksi. Koskettavaa on kodittomuus kahden karismaattisen taiteilijavanhemman ja monien asuntojen välillä, sääntöjen ja säännöttömyyden välissä.

Tosielämä tarjoillaan minulle kerronnallisesti ja rakenteellisesti kaunokirjallisesti. Tekstiin on valittu muistumia ja nauhoitekatkelmia. Kirjailija toistaa ja järjestelee uusiksi. Pidän sinne tänne sahaavasta etenemisestä. Yksi kohta koskettaa eritoten. Siinä kiteytyy se, miten ajan kulku voi vaikuttaa: aika voi hioa rosoja.

Muistan ajatelleeni että olin yksinäinen, hän oli yksinäinen, olimme niin täynnä kaipuuta, joskaan emme toisiamme kohtaan. Nyt en enää ajattele sitä kovin paljon. Nyt ajattelen että kuljimme vierekkäin lumisateessa ja että isä sipaisi poskeani ja osoitti kirkon valtavaa lumipeitteistä kupolia ja sanoi: – Katso, kulta pieni, pian olemme perillä.

Sitaatti kertoo ainoasta joulusta, jonka aikuinen tytär ja isä viettävät yhdessä. Vaikka suhde isään on ollut kautta vuosien epätasa-arvoinen ja etäinen, jää jäljelle ajan siloittama kohtaamisen kokemus. 

Vaikutun siitä, että kerronta ei latistu tulkintoihin, vaan valitut palat puhuvat puolestaan. Siksi pidän kirjan etenemistavasta, joka kiertyy kuin korkkiruuvi ikävään ja luopumiseen. Kertoja noudattaa selvästi isänsä yleisohjetta, tunteilemattomuutta. Siksi siinä on tunteen voimaa. Lisäksi isän vanhenemisen työn konkreettinen kuvaus vakuuttaa. Linnin tekstistä välittyvää kasvuympäristöä voin päivitellä tai jopa surkutella, mutta ei se mitään muuta, sillä siten kertojasta tuli juuri sellainen kuin on. 

rauhattomat

Kirjan erittely tuntuu juuri nyt tarpeettomalta. Elelen liepeillä, liian lähellä, vaikka Ullmanin elämä on todella kaukana omastani, kauempana kuin Fårö on Tampereelta, Oslosta tai New Yorkista. Ullmannilla kesti seitsemän vuotta ennen kuin hän pystyi kirjoittamaan isänsä kuolemasta. Oman isäni kuolemasta ei ole kulunut kuukauttakaan.

Peilaan tekstiin lähivuosia ja -aikoja: isäni muistin katoaminen, sanojen sekoittuminen, kuolema ja hautajaiset. Kun Ullmann huomaa isänsä muistin hapertumisen, hän iskee palleaani: ”Milloin tarkalleen tuona kesänä aloin puhua hänestä imperfektissä?”  Kun Ullman siteeraa isänsä toistamaa raamatunlausetta, se on sama, jota isäni toisti ennen muistisairautta. Kun Ullmann kuvaa isän kirjoittamisen vaivalloisuutta, muistilappuja, sanojen katoamista, tuttujen muuttumista vieraiksi, tyttären tunnistamattomuutta – tunnistan tilanteet ja kivijärkäleinä painavat tunteet. Kun Ullmann kuvaa hautajaisia sumuisena suoritushässäkkänä, tulee mieleen irrallisia yksityiskohtia isäni hautajaisista. Rauhattomat resonoi myös ikävöintiini ja kiitollisuuteeni – ja ohittamattomaan käännökseen elämästä kuolemaan.

Uuden kielen löytäminen vanhan tilalle, vanhan kielen löytäminen uuden tilalle; kun ihmisestä tulee vanha, hyvin vanha, niin kuin isästä oli tullut, se oli itsessään käännöstehtävä – hän aikoi kääntää sen mitä oli sillä mikä oli tuleva.

– –

Linn Ullmann
Rauhattomat. Romaani
Suomentanut Katriina Huttunen
Like 2016
381 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita, muun muassa Arja, Leena, Riitta ja Ulla.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 joulukuun, 2016 · 6:49 pm

Voita lippu tapahtumaan Kirja vieköön! 

1) Täydennä lause:
Kirja vieköön (minkä/kenet/miten)!
2) Kirjoita vastaus blogiini, blogini Instagram-sivulle tai FB-sivuni kommenttiin vuoden loppuun mennessä.
3) Vastaajien kesken arvon uudenvuodenpäivänä kaksi kausilippua Kirja vieköön! -tapahtumaan. Sarjalipulla pääsee ilmaiseksi kaikkiin kolmeen tilaisuuteen.

Kirja vieköön! on uusi kirjallisuustapahtumasarja Savoy-teatterissa Helsingissä:

18.1.2017 klo 19
15.2.2017 klo 19
15.3.2017 klo 19

Ensimmäisessä tilaisuudessa esiintyvät Tellervo Koivisto, Tarja Halonen, Jörn Donner, Anu Partanen ja Petri Tamminen. Illan aikana keskustellaan kirjoista ja kirjallisuudesta, ja sen lisäksi illan tekstejä tulkitsevat näyttelijät Laura Malmivaara, Taisto Oksanen ja Pekka Strang. 

kirja-viekoon

Kirja vieköön! -tapahtuman luoja Baba Lybeck emännöi kirjailtoja, joiden tavoitteena on ainutlaatuinen kokemus: keskusteluja ei tallenneta, yhteinen kirjallisuus- ja tulkintatilanne tapahtuu vain kerran yleisön edessä, heittäytyen ja yllätyksellisesti. Kirjallisuustapahtumassa muun muassa pohditaan, minkälainen on Suomen tarina tänään.

Tammikuun esiintyjät jo tiedetään, seuraavista tiedotetaan myöhemmin. Kirja vieköön! on Kirja-Suomi 2017 -juhlavuoden päätapahtuma (lisätietoja: babalybeck.fi ja kirja-suomi.fi).

Tule kirjan viemäksi ja osallistu arvontaan!

14 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

19 joulukuun, 2016 · 8:16 am

Geneve ja Robert Walserin Kävelyretki

Kävelijä rakastaa, pitää kauniina ja arvostaa ylevää siinä kuin vaatimatontakin, vakavaa siinä kuin lystikästäkin.

Kun kävelen ennestään tuntemattoman kaupungin katuja, haluan olla avoin yksityiskohdille. Pilvisen Geneven joulunalusväritys näyttää harmaahkolta, iholla tuntuu järvestä ja joesta leviävä kostea koleus, kaupungin äänimaailma on melko hiljainen. Geneva Lux -talvivalaistustapahtuma luo loistoa iltoihin.

Kävelijän kannoilla hiipii salaperäisesti ja huomaamatta kaikenlaisia hienoja ja herkkävireisiä kävelyretkiajatuksia, siihen tapaan, että hän joutuu kesken reippaan ja valppaan kävelemisensä seisahtumaan, pysähtymään ja kuulostelemaan, – -.

En lähtenyt patikoimaan Alpeille, kulkemaan Cernin hiukkasfysiikkakäytäviä tai arvostamaan YK:n työtä sen konttorin pihassa, kuljeskelinpa vain pitkin katuja Genevejärven ja Rhoenen liepeillä. Porvarillinen hillitty charmi välittyy rakennuskannasta, jossa on mennyttä maailmaa monilta vuosikymmeniltä. Eurooppalaiset sodat eivät ole tätä kaupunkia runnelleet.

Viime viikkojen sulatteluun tuntui sopivan nyt se, että lomamatkalla irtauduin totutusta ja sulauduin vieraan väen joukkoon. Aika ajoin pysähdyin ja kuulostelin, missä nyt kuljen ja minne olen menossa – noin yhdistyvät matkalaisen konkretia ja vertauskuvallisuus.

Musée d’art et d’historien (MAH) arkeologisista näyttelyesineistä minut pysäyttivät mykeneläiskulttuurin ihmispatsaat yli 4000 vuoden takaa. Ihminen on niissä pelkistettynä. Kädet puuskassa hän on kuin riisuttuna puolustamassa itseään maailmaa vastaan. Mutta varpaat on eritelty, näin pysyy kosketus todelliseen. Jotain aina säilyy: jalkojen alla multa, kallio ja maa.

mykene

Maalattu maisema keskellä todellista maisemaa on piristävää omaperäisyyttä.

MAH sisältää melko rajatun katsauksen vanhoista kirkkomaalauksista viime vuosikymmenien tauluihin. Bongasin kiinnostavan Cranachin (vaikka taisi olla kopio), yhden oudon Goyan ja perusimpressioinisteja. Geneveläissyntyisen Jean-Étienne Liotardin pastelleista etenkin sohvalla istuva nainen (1749) mietityttää: miksi kirje on revittynä matolla, mitä nainen ajattelee, mitä kirjaa hän on lukemassa?

Huomasin virittyneeni paikallisesti, sillä Alppi-maalausten variaatiot pistivät silmään. Etenkin Ferdinand Hodlerin vuoristomaalausten tyylivaihtelut kiehtoivat, ja muutenkin tämän maalarin monet aika merkilliset teokset jäivät mieleen.

hedler

Ferdinand Hodler: Le Mére Royaume (1886-1887)

Alberto Giacomettin veistotaide on aina vakuuttanut, siitä oli museossa yksi esimerkki, mutta taidemuseovisiitillä ihastuin veistäjän Giovanni-isän omakuvaan. Maalauksen intensiteetti ja selkeys vangitsee, tuntuu kuin suoraan katsova mies ja hänen ympäristönsä ovat täynnä tarinoita.

g-giaacometti

Giovanni Giacomettin omakuva vuodelta 1899

Kävelyllä kävijän on tutkittava ja tarkasteltava äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti jokaista kohtaamaansa olevaista, kaikkein pienintäkin, oli kyseessä sitten lapsi, koira, hyttynen, perhonen, varpunen, mato, kukka, mies, talo, puu, pensasaita, etana, hiiri, pilvi, vuori, lehti tai vaikka pelkkä pois viskattu paperinpalanen, jolle joku herttainen lapsukainen on ehkä ripustanut ensimmäiset kömpelöt kirjaimensa.

Geneven modernin taiteen museo (Mamco) on perustettu vanhaan tehtaaseen, ja se luo tilaan omaleimaisuutta. Kokonaisuus on aika laaja. Tällä kertaa näyttelyiden painopiste oli videotaiteessa. Se on minulle yksi vieraimmista taidelajeista, enkä tälläkään kertaa jaksanut videoihin pysähtyä, ja siksi näyttelykokonaisuus jäi etäiseksi. Museon suurin elämys oli se, että joka näyttelytilaa vartioi muutama nuori, jotka olivat tavattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Moneen kertaan vaihdoimme bonjuurit. Elämä voitti taiteen.

Jollen kävisi kävelyllä enkä kuulisi tarinoita, en pystysi myöskään enää kertomaan minkäänlaisia tarinoita enkä kirjoittamaan pikkuruisintakaan juttua – – .

Postaukseni sitaatit ovat tarkoitushakuisesti sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin (1878 – 1956) pienoisromaanimittaisesta novellista ”Kävelyretki”. Siinä minäkertoja kävelee päivän aikana paikasta toiseen (jossain päin Sveitsiä, ei kylläkään Genevessä), kohtaa ihmisiä, ilmiöitä ja viistää itseään. Kerronta perustuu havaintoihin, mielleyhtymiin ja kommentteihin. Tekstin eteneminen ja fokus ovat arvaamattomia.

”Kävelyretki” on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin kokoelman Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 2012) novelleihin, silti luonnehdintani sopii kaikkiin. Myös lyhyet jutut ovat pitkien kappaleiden keskittymättömyyden vyöryä, usein minämuotoisia ja kirjoittajan kurjaan osaan viittaavia.

Kirjailija on ollut aikanaan Franz Kafkan ja Herman Hessen suosikki, mutten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta innostunut Walserin novellistiikasta. Vaikka ajan, paikan ja identiteetin poukkoilussa voi nähdä moderniutta, työlästyn etenkin kertomusten naiskuvaan, jonka voi pelkistää niin, että kertoja muistaa tunnollisesti mainita kauniiden neitojen ihanuuden. Kartutin sentään novellihaasteetta 41 kertomuksella.

novellihaaste

Tässä vaiheessa olen kerännyt novellihaasteen 58 novellia.

– –
Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia
suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri
Teos 2012
249 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Novellit, Taide

18 joulukuun, 2016 · 10:45 am

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Jos ei ole aikaa tai rahaa lähteä reissuun muulla tavoin, Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2016) sopii mielikuvamatkailuun, siirtymään  ajassa ja paikassa.

Avaan kannen, ja heti minut tempaistaan menneeseen. Etukannen sisään on präntätty ”Pikaopas selviytymiseen keskiajan Suomessa”. Näiden 21 ohjeen avulla orientoidun aikamatkaani. Pidän mielessä esimerkiksi tämän oivan ohjeen: ”Älä tervehdi kadun varrella tarpeillaan olevaa.” Toisaalta 1400-luvulla (johon opas fokusoituu) kadunkaltaisia taitaa olla kunnolla vain Turussa, muut viisi keskiajan suomalaiskaupunkia ovat kyläpahasia. Meitä raakoja itämaalaisia asustelee Suomeksi tunnetusta kolkassa vain 200 000.

Saan aimo kasan vinkkejä muinaisesta elämästä. Keskiaikatutkimus on vireää, ja opaskirjaan on koottu historian, arkeologian, kansatieteen, uskontotieteen ja folkloristiikan tutkimuskirjallisuudesta populaari kooste. Ilari Aalto korostaa, että kyse on mahdollisesta todellisuudesta.

Kirjan rakenne on selkeä, ja samaa on sanottava myös kerronnasta. Pidän ajatuksesta, että tyyliin tavoitellaan kevyehköä matkaopasmoodia. Aina se ei ihan pysy yllä, mutta parhaimmillaan sen keinoin tunnen olevani reissun päällä. Välillä fakta tarjotaan silppuna, pompitaan ja toistetaan. On erityisen kiinnostava tietää arkipäivän asioista, kuten uskomuksista, ruuasta, pukeutumisesta, ajanvietteestä ja matkustamisesta.

matkaopas-keskiajan-suomeen

Tämänkin nyt tiedän: keskiajalla tehtiin turkkeja kissannahoista. Siksikö puhutaan pimeästä keskiajasta?

Peilailen Aallon tekstiä viime vuosina lukemiini historiallisiin romaaneihin. Huomaan, että romaaneista olen saanut vankan taustan tälle kirjalle. Paula Havasteen ja Kristiina Vuoren tarkat ajankuvaukset täydentävät opaskirjan faktoja ja maustavat niitä eläytymiselementein. Suosittelen täten keskiajan elämästä kiinnostuneille toden ja sepitteen rinnakkaiseloa.

Matkaopas keskiajan Suomeen sisältää faktatekstin ja syvennystietolaatkoiden lisäksi kuvitusta. Pidän autenttisista kuvista ja kuvittaja Elina Helkalan akvarelleista, jotka myötäilevät keskiaikaisten kirkkomaalausten tyyliä. Monet maisema- ja tilannekuvat sen sijaan tuntuvat enemmän sopivan 1960-luvun kansakoulukirjoihin. Mutta ainahan visuaalisuudessa on kyse makuasioista.

Keskiajasta perustietoa kaipaavalle opaskirja käy mainiosta perehdytyksestä. Sopiikin lopuksi sanoa keskiaikainen alasaksilainen tervehdys: moi!

– –

Ilari Aalto, teksti
Elina Helkala, kuvat
Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena 2016
Tietokirja, asiaproosaa
256 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

15 joulukuun, 2016 · 7:07 am

Aura Nurmi: Villieläimiä

Aura Nurmi tunnetaan lavarunouden lanseeraamisesta. Villieläimiä (Kolera 2016) on hänen esikoisteoksensa, joka noteerattiin HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi ja Kalevi Jäntin palkinnon saajaksi.

Tarvitaanko noita taustoja runojen kyytipojiksi? Tarvitaanko niitä tietoja, joita hän kertoi kirjamessuilla esikoiskirjapalkintohaastattelussa omasta rankasta lapsuudestaan ja samastumisestaan Erika-kotiväkivaltalapsiuhriin? Ei. Miksi sitten mainitsen ne? Siksi: kun ne tiedän, en pääse niistä eroon, ne vaikuttavat lukemaani.

Runokirjat ovat ohuita, ja sille on syy: runon harvojen sanojen kasvupotentiaali täyttää moninkertaisesti sille varatun sivumäärän. Niin käy Aura Nurmen runoissa. Kun esimerkiksi muutaman lauseen runon yläkulmassa on viittaus lastensuojelulakiin, runo paisuu paksuksi, ristiriitaiseksi määräyskirjaksi, jonka kirjainta ei noudateta.

Kirjan otsikkoon saa selvän selityksen.Villieläimiä ovat vanhemmat, viranomaiset, ohjaajat, aikuiset, jotka antavat kaiken tapahtua.

Minä menin villieläinten hoteisiin.

Villieläinten raatelujäljet pysyvät niissä, jotka jäävät lapsuudestaan huolimatta henkiin. Kaikki eivät jää. Niemen runot näyttävät lapsen saaliina, himmeiden aikuismotiivien uhrina. Runoissa näkyvät vastuun vastakuvat, eli tätä tapahtuu, kun vastuuta ei oteta, ja se muovaa menoa pitkälle tulevaan: lapsuuden mätä dreija. 

En pidä runoja toivottomina. Alan epäillä, että runojen suoraan tai kätketysti ilmaistu lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun raskaus saa minut etsimään Nurmen runoista valoaukkoja. Kyllä niitä on. On.

Kokoelman loppupuolella runon puhuja kohtaa poissaolevan isänsä. En ole varma, onko puhujaakaan enää vai kohtaako vain idea puhujaminästä isän virheet, mutta lopputulos kantaa:

koska niistä huolimatta / minusta tuli vahva ihminen

villielaimia

Vaikutun runokielen yhtäaikaisesta suoruudesta ja huokoisuudesta. Pahalla ei sosiaalipornostella, pahaa ei kätketä tai selitellä, mutta siitä ponnistellaan pois niillä voimin kuin kyetään.

Poimin muutaman mielenkiintoisen runokuvan. Hienosti asetetaan Spice Girlsin ja Eminemin rinnanelo tai kuilu. Minuun jysähtävät myös helsinkiläiset jätetäyttömaalähiöt. Runoissa mainittu henkilö pääsee muuttamaan yhdestä päätyen toisen törkymäen kylkeen.

Kuvastona toistuvat eläimet, pelto ja metsä. On vahingollisia eläimiä, on joitain, joihin koetetaan turvata. Pellot vaikuttavat autiomailta; metsään voi kadota, vaikka pelko seuraa sinnekin. Toisaalta siellä voi löytää oman äänensä ja palata:

toin metsästä mukanani lyötyjen lauman

Nurmi todellakin tuo runoilla näkyviin lyötyjen lauman. Hänen ansiostaan se elämöi yli villipetojen äänten.

Aura Nurmi
Villieläimiä
Kolera 2016
runoja
61 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

14 joulukuun, 2016 · 3:59 pm

Ihminen napakasti: selkotietokirja

Anatomia on vaikea aihe, joten pidän selkokirjaa Ihminen napakasti (Avain 2016) kunnianhimoisena hankkeena. Löydän lasten tietokirjasta paljon hyvää mutta myös jotain hankalaa.

Otsikoinnissa hieman revitellään, mikä houkuttelee lukemaan lisää. Aihe on pilkottu sopiviksi annospaloiksi, sillä luvut ja kappaleet ovat selkotyylisesti lyhyitä ja tekstipalstat kapeita. Asioiden eteneminen tukee selkeyttä. Ihmisen elimistön esittely konkretisoituu etenkin aisteja käsittelevissä luvuissa. Pidän siitä, että kirjassa otetaan huomioon muutakin kuin ruumis:

Elämä eletään päivä kerrallaan
yhdessä muiden kanssa.
Kerro tunteistasi läheisille ihmisille.
Asioilla on tapana järjestyä.

Iiris Kalliola on kirjoittanut tekstin, jota Väinö Heinosen kuvat havainnollistavat hienosti. Monessa kohtaa kuvitus vaikuttaa elintärkeältä: kuvan kanssa asiat aukenevat. Kuvitus ilahduttaa, sillä se ilmentää kiinnostavasti tunnelmien vaihtelua. Aihetta voi pitää tavallaan vakavana, mutta kuvitus keventää ja hauskuttaa.

Välillä tekstin selkokieliseksi tunnistaminen liikkuu rajapinnalla, eli kielen vaikeusaste vaihtelee.  Hermostoa ei oikein avata, imusuonisto-osuuden soisin konkretisoituvan, sokeritasapaino mainitaan vaan ei selitetä – esimerkiksi nämä. Törmäilen tekstissä usein siihen, ettei uusia asioita aukaista, esimerkiksi ei tarkenneta, mitä tarkoitetaan kuitupitoisella ruualla.

Selkokielen kannalta ongelmallisimpia ovat tekstin vaikeat lauserakenteet ja hankalat sanavalinnat. Monet rakennehankaluudet olisivat olleet oiottavissa. ”Virukset ovat hankalia torjuttavia” -lause helpottuisi: ”Viruksia on vaikea torjua.” Edellinen esimerkkini on kuitenkin helpoimmasta päästä.

ihminen-napakasti

Mietin useaan otteeseen, kenelle kirja sopii parhaiten. Ajattelen sen käyvän etenkin kaikenlaisten koululaisten biologia- ja anatomialäksyjen virikemateriaaliksi sekä kertaamisen innostajaksi. Mikä ettei sama ilmiö voisi sopia nuorelle ja aikuisellekin. Toisaalta näen aikuisen kainalossa noin kymmenvuotiaan ihmisilmiöistä kiinnostuneen lapsen, sillä yhdessä lukemisen soisin jatkuvan siihen ikään ja pidemmällekin.

Ihminen napakasti -tyyppisiä tietokirjoja ilman muuta tarvitaan. Kirja kirvoittaa kysymyksiin ja keskusteluihin elämän ihmeellisyydestä. Se, mitä tämä lasten tietoteos sanoo aikuisuudesta, sopii muuhunkin:

Edelleen on jännittävää tutustua maailmaan
ja elämään ihmisenä toisten joukossa!

– –

Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen
Ihminen napakasti
Avain 2016
selkokielinen lasten tietokirja
62 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: ,