Olen lukenut Liane Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti. Etenkin Mustat valkeat valheet viehätti hämäystekniikallaan, enkä ihmettele, että kirjasta on tekeillä tv-sarja ja elokuva tähtitykityksenä (rooleissa Nicole Kidman ja Reese Witherspoon). Kirjailijalla on oma tyyli, etenkin juonet soljuvat sukkelaan erilaisia näkökulmia sekoittaen. Sama menestysresepti pätee romaaniin Hyvä aviomies (WSOY 2014).
Romaani seuraa Tessin aviokriisiä, Rachelin vuosia jatkuneen perhetragedian psyykkisiä vaikutuksia ja Cecilialle selviävän salaisuuden seurauksia. Henkilöitä on sellainen liuta, että tarkkana pitää olla. Hienosti pyöritetään eri-ikäisiä ja elämäntilaiteissa olevia henkilöitä, joista kirveleviä asioita sikiää: lapset, vaimot, miehet, sisarukset, miniä, serkku, ex-poikaystävä…
Muikeasti jokaiseen henkilöön äkkiä sutaistaan persoonallisuus, joten lukijana nauliinnun selvittämään, kuinka tässä käy. Ja kun juonta jäntevöittävät jännityselementit, sehän koukuttaa kovasti. Tapahtumat sijoitetaan pääsiäisen piinaviikolle – vinkeää. Pääsiäispulla on juuttua monen kurkunpäähän, kun sidneyläisestä lähiöonnelassa menneet muhivat ja tulevaisuus tuleentuu.
Perinteinen dekkari tai jännitysromaani ei Hyvä aviomies ole. Se hyödyntää selvittämätöntä rikosta, mutta päähuomio on ihmissuhteiden ja käytöksen kuvauksessa. Taas tavataan Moriartylle tyypillisesti kotirouvien touhotusta lasten kouluasioissa, mutta se on pintaa. Pinnan alla porisee pohdintaa perheistä, rakkaudesta ja syyllisyydestä. Tykkään totisesti kerrontatavasta, näkökulmavaihteluista, tunnelmasta ja tunteiden palastelusta – vaikkapa tällaisesta:
Tessistä tuntui, että hän oli oivaltamaisillaan jotakin tärkeää. He voisivat rakastua uusiin ihmisiin, tai heillä voisi olla rohkeutta ja nöyryyttä karistaa itsestään jokin ratkaiseva kerros ja paljastaa toisilleen aivan uusi »toiseuden» taso, joka oli paljon musiikkimakua syvemmällä. Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, ettei enempää tiedettävää ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen.
Kunnollisten ihmisten ratkeamispisteiden äärelle viedään varkain: olemisen sietämättömyys on viihdyttävää luettavaa olematta pinnallista. Moriarty osaa ilmentää henkilöidensä naurettavuutta ja raadollisuutta sydämellisesti ja siten mukaansa tempaisevasti. Sen haluan vielä sanoa, että epilogi on riemukkain pitkään aikaan.
Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.
– – –
Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2014
(jännitys)romaani
358 sivua.
Ostin e-kirjana.
Hyvän avioimiehen tuntevat myös ainakin Henna, Kirsi, Leena ja Paula.
Ai kun on kiinnostavaa piipahtaa eri maiden poliisivoimissa! Tällä kertaa kertaa käyn Barcelonassa, jossa työajat näyttävät olevan todella liukuvia, ja poliisiasemalla pistäydytään hommia hoitamassa kosteiden pirskeiden välissäkin. Työporukan juhlissa maristaan ruuasta, koska muuten lounaat ja päivälliset ovat päiväjärjestyksen kohokohtia. Paljon puhetta, toimintaakin piisaa.
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Vääjäämättä messumelske vie minua miettimään, että näissä kirjariennoissa vellova väki on jo lähtökohtaisesti lukijoita. Viimeisin hätkähdyttävin tutkimustulos on, että enää vain neljännes vanhemmista lukee lapsilleen. Miten 3/4:n saisi viettämään tekstibakkanaaleja ja välittämään juhlatunnelmaa jälkeläisilleen? Neuvolaanko on jaettava lukureseptejä? Liikuntaseteleiden kylkiäiseksi tuupataan lukuseteli? Tai lapsiperhe saa sote-palveluita vain, jos leimauttaa kerran kuussa kirjastossakäyntikortin?
Tiina Lifländer: 
Soili Pohjolainen: 
Ensin en meinannut kehdata muistuttaa, että kuulun vuoden 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 