Aihearkisto: Musiikki

– –
Vain musiikki, sen taivaantakaiset holviruoteet,
voi kertoa millainen ihmislajin pitäisi olla.
Kirjallisuus voi näyttää millainen se on,
mutta silloin, anteeksi vaan,
lukija iskee tekijää kirjalla päähän.
(Helena Sinervo, Avaruusruusuja, WSOY 2014)

Tuossahan se tuli: musiikkikokemukset iskevät sanoitta merkityksiin. Sinervon sivallus huvittaa ja tarjoaa lukuharrastajalle muikean aasinsillan kelata viimeaikaisia musiikkielämyksiä.

Olen aiemminkin ylistänyt Helsingin lähiöiden kulttuuritalojen tarjontaa. Siitä on hyvä jatkaa. Kanneltalo on minulle tutuin, ja hyödynsin sitä viime viikolla kaksi kertaa. Torstain (13.2.) barokki-ilta sai hetkittäin tunnelmat kimpoilemaan mielen katedraalissa. Suomalaisen barokkiorkesterin kvartetti soitti ranskalaista kamarimusiikkia 1600-1700 -lukujen kummaltakin puolelta. Barokkisoittimien pehmeä sointi ja sointukulkujen kiertyvä, kaarteleva toistoisuus onnistuivat hivelemään rauhatonta mieltä ja auttoivat saavuttamaan seestyneisyyden hetkiä. Etenkin Jean-Marie Leclairin (1697 – 1764) sävellykset olivat vaihtelevan virkeitä, tanssillisia tuokiokuvia menneiltä ajoilta.

Haluan hetken myös muistella tammikuista Kanneltalon Mozart-kamarikonserttia, jonka helmiä olivat huilulle ja alttoviululle sävelletty teos sekä upottavan pehmeän basettiklarinetin ääni. Olen etuoikeutettu: lyhyen kävelymatkan päässä on konserttipaikka, joka aukaisee hetkessä arkeen juhla-aukon.

Klassisen ohjelmiston ohella on tarjolla myös monen muun lajin musiikkia. M.A.D.-duo musisoi tiistaina (11.2.) melko akustisesti: Pauli Hanhiniemi rämpytti kitaraa ja Ville Rauhala kontrabassoa. Hanhiniemi lauloi reilun tunnin koonnin tuotannostaan, ja Rauhalan ääni stemmasi hyvin taustalla. Kahden soittimen avulla saatiin aika täyteläinen soundi, joka sopi pieneen saliin.

Voisi ajatella, että Kolmannen naisen hitit ovat kuluneita, mutta kahden miehen kombo sai niihin oman vibansa. Ohjelmistossa oli muutakin Hanhiniemen tuotantoa. Hanhiniemen ääni on vedonnut minuun jo 1990-luvulla, ja niin se teki taas. Laulut eivät ole läpijollotusta, vaan uskottavaa kerrontaa. Sanoituksissa on välillä vietävän tehokkaita sana-asetteluja. Lemmestä usein luritetaan, eikä siinä mitään, se on poppailun ydintä, mutta on sanailussa vetäviä tarinoitakin, kuten juuri kuolleen naapurin muistelua, ja sekin kaveri, joka näki heinikossa kissapetoja. No niin, nyt mentiin jo melkein kirjallisuuden puolelle.

Keskiaikaisen vantaalaiskirkon kattokaaret olivat hämyisät, ja kuuraisen ikkunan takaa heijastuivat valot. Kävelyreitti viimassa ja kuun kumotus alkuillan kirkkomiljöössä nostattivat jo tunnelmaa. Ei saapunut inkojen maailmanloppu, vaan taittui vuoden pimein päivä.

Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti joulun alla lämmitti. Orkesteri soitti pastoraalityyppisiä sulosointuja vuosisatojen takaa, ja tila oli musiikkia vanhempi. Uskon asioista saa olla montaa mieltä, ja vaikkei olisikaan kovin jumalinen, voi aistia paikan ja musiikkin merkityksellisyyden. Ne ovat pysyneet; ihmisiä on tullut ja mennyt, syntynyt ja kuollut. Taide ja kulttuuri säilyvät, vaikka ehkä näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat toisilta eri aikoina, mutta elävät.

Konsertti alkoi Antonaccin pastoraalilla. Säveltäjästä ei tiedetä mitään, ja teos taitaa olla ainoa häneltä säilynyt. Siispä katoavat ja unohtuvat ihmiset ovat kukin vuorollaan tehneet jotain ainutlaatuista. Jää joistakin jälkiä, enemmän tai vähemmän.

Torellin ja Corellin joulukonsertot soivat lempeästi, Vivaldista puhumattakaan. Barokkimusiikissa on arjen ylittävää nostetta, soljuvaa sielukkuutta.

Loppuhuipennuksena oli Essi Luttisen mezzosopraano Scarlattin kantaatissa. Uhkea ääni kantoi eloisasti. Eteläeurooppalainen sävellys helisi pohjoisessa pakkasillassa. Jos olikin kohmeessa kiireestä tai huolista, levisi solistin ja orkesterin yhteispelistä leutoa, sulattavaa virettä.

Kyllä on lähiöluksusta, että viiden minuutina kävelymatkan päässä voi käydä laadukkaassa konsertissa. Illalla Kanneltalossa esiintyi Suomen barokkiorkesterin kvartetti (Virtuoso fi FiBo). Ohjelmistossa oli mm. Corellia ja Vivaldia. Barokkimusiikki on niin lempeän soljuavaa, että sielu lepää. Soudin pehmeyttä ilmeisesti vielä korosti jousisoittimien luonnosuoliset kielet. Joskin pakkasilma kuivattaa niitä liikaan ja siksi vireen kanssa oli ongelmia. Joka tapauksessa välillä barokki rokkasi, ja muutama katsomon japanilainen hihkui aplodien aikana.

Sain fiilistellä muistellen viimekeväisen Venetsian matkan barokkitunnelmia. Ulkomusiikilliset tekijät myös veivät huomiotani. Sellot ovat niin kauniita, ja toisen sellistin valtavat kädet kävivät niin näppärästi. Cembalon soittaja oli aivan Katto-kassisen näköinen pullea pieni mies, mutta häkellyttävän hyväntahtoisen näköinen. Näin myös ensi kerran teorbin, luutun ja sitaran välimuodolta näyttävän kaksimetrisen kielisoittimen. Kun suljin silmäni, soundi kuulosti sähkökitaralta. Näin lähiössä tavallisena kylmänä tiistai-iltana!