Aihearkisto: Romaani

13 kesäkuun, 2025 · 11:19 am

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.

Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.

Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.

•

Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta. 

Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.

Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.

•

Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.

•

Dekkariviikko kirjablogeissa, lisää Kirsin kirjanurkan blogissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 kesäkuun, 2025 · 6:43 am

Joonas Konstig: Rooma

Kaksi pariskuntaa matkustaa Rooman liepeille hulppeaan huvilaan ilman lapsia juhlistaakseen lomaa ja toisen pariskunnan rouvan nelikymppisiä. Sillä reissulla kaikkien neljän elämä arvioidaan uudestaan.

Joonas Konstigin romaani Rooma (WSOY 2025) pursottuu Italia-kliseillä: aurinko, rustiikinihana lomatalo uima-altaineen, viini, ruoka, muoti, luksustuotteet ostoskaduilla, ikuisen kaupungin nähtävyydet ja kauniit ihmiset. Pintaa piisaa myös romaanin henkilöissä, sillä talous on kunnossa, perhekoko kasassa, aikuisuus parhaimmillaan ja tyylitieto kohdillaan. Vaan romaanitaidetta syntyy vain pintaa raapimalla, ja Konstig naarmuttaa siihen malliin, että kulissit romahtavat.

•

Romaanin kerrontakeinona toimii ikitehokas näkökulmatekniikkaa: kukin henkilö kertoo vuorollaan. Taustat ja jännitteet näyttäytyvät siten moninaisina – ja paraatipuolta rikkoo kunkin paljastava sisäinen puhe. Konsti vie myös juonta koukuttavasti eteenpäin.

Sara on nelikymppisiään odottava edustava nainen, jota minäkriisi ja  äititrauma jäytävät. Saran mies Marius kipuilee tyhjyyttään – ja teot ovat sen mukaisia. Mariuksen vanha kaveri Matti päätyy taitekohtaan halujen toteuttamisessa, ja järkevä puoliso Elli joutuu arvioimaan uudelleen liittoaan ja itseään. Tällainen tiivistäminen ei tee oikeutta yhdellekään, mutta avaa asetelmia. 

Kyllä, asetelmia! Tiettyä asetelmallisuutta aistin kokonaisuudessa, jossa hipsterit kipuilevat keski-iässään (oman) elämän tarkoitusta. Pariskuntien päähänpiston ”tilien tasaamisesta” voi tulkita seksin merkityksen mahdiksi tai aikuisuuden mittariksi. Vaan se loksahtaa parhaiten motiiviksi, joka mitätöi luulot aikuisuudesta, ja käyhän se myös symbolista keski-ikäisten elämän eliksiirin ehtymisen pelosta. Pelissä on kullakin, miten ja millaisena he kelpaavat.

•

En ehkä ole ihan ydinkohderyhmää, mutta kiinnostava kirjallisuus ei ole siitä kiinni. Aikuisuuden karkaamisen mietintä sopii kaikkeen ikään, koska eihän tässä valmiiksi tulla. Eivätkä pettymyksen tunteetkaan katso ikää: aina voi pettyä, itseensä, elämäntilanteeseensa ja muihin. Romaanin henkilöiden välityksellä hyvin se selviää, samoin se, että mennyt kulkee jokaisen mukana, ennustamatonta tapahtuu sekä identiteetti häilyy vääjäämättömästi.

Suhdesähkö henkilöiden kesken surisee lupaavasti, ja jo mainitsemani neljän näkökulman vaihtelu jäntevöittää kerrontaa. Tyhjän puhuminen näyttää tilanteita ja niiden alisia virtauksia. Rupattelun sekaan sujahtaa tärkeyksiä, esimerkiksi keskustelu Vatikaanissa perhekäsityksestä, mietintä ihmisten halogeenimäisyydestä, odotusten ja toden ristiriita – siinä muutamia oivia otoksia.

Läheisten vieraus toisistaan ja eritoten tuttuakin tutumpi vaikeus puhua vaikeista on kirjallisuuden peruskauraa mutta ei sen jauhaminen tunnu kuluvan. Siksi romaanin syväsukellus alle viisikymppisten yhä aikuistuvien mielenmaisemaan kehkeytyy ahmittavaksi romaaniksi. Odotan romaanista tv-sarjaa, vähän niin kuin aika totiset Aikuiset mutta noin 15 vuotta vanhempina, ehkä tittelillä ”Aikuisemmat”, sillä otokset, kohtaukset, henkilökuvat ja tapahtumat ovat kirjassa jo maukkaasti draamatuotantoon valmiit.

•

Joonas Konstig: Rooma, WSOY 2025, 7 tuntia 42 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 toukokuun, 2025 · 5:37 am

Eino Leinon Seikkailijatar ja muuta selkokielellä kansainvälisenä selkokielen päivänä 28.5.

Eino Leino (2887 – 2926) oli tuottelias kirjailija, joka julkaisi runojen lisäksi runsaasti proosaa ja draamaa. Lisäksi hän toimi tietokirjailijana ja toimittajana. Monipuolisuuteen ei ole aina suhtauduttu myönteisesti, ja esimerkiksi Leinon proosa on pistetty ”vain” toimeentulon piikkiin: Leinon oli suollettava julkaisuja elääkseen.

Kirjailijan kivistä tietä Leino käsitteli paljon runoissaan. Niissä tulee esille sekä psyykkinen että muu elämän kuorma. Esimerkiksi runossa ”Elegia” siitä kertoo säe: ”Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat.” Nyt säkeen ja koko runon voi lukea selkokielellä.

Selkomukautukseni Seikkailijatar ja muita tekstejä (Laatusana 2025) tarjoaa näkymän Leinon monipuolisuuteen. Seikkailijatar-pienoisromaanin lisäksi kirjassa on selkomukautetuksina kuusi Leinon symbolismikauden lyhyttä tarinaa. Kirjan lopusta löytyy myös viisi Leinon runoa ja niiden rinnalla selkomukautukset. 

•

Kirjassa on ”Elegian” lisäksi Leinon runot ”Ma metsän polkua kuljen”, ”Lapin kesä”, ”Suvi-illan vieno tuuli” ja ”Tulkaa kotiin”. Runojen mukautuksiin suhtaudun siten, että niiden kuuluu olla alkuperäisen seurana, sillä lukijan tulee kokea alkuperäisen runon rytmi ja sointuisuus – runon koko olemus äänteistä, sanoista, sanajärjestyksestä säe- ja säkeistöjakoon saakka. 

Sisältö sen sijaan voi olla vaikeaa ymmärtää vanhan sanaston ja vaikean rakenteen vuoksi: siksi on selkoistus, joka säilyttää sisällön ja tunnelman mutta ilmaisee ne ymmärrettävästi lukijoille, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Näin jatkuu kaikenlaisten lukijoiden tuntuma lyriikkaan, joka kuuluu suomalaiseen kulttuuriseen perintöön ja muistiin.

Leinoa voi hyvällä syyllä kutsua kaanonkirjailijaksi. Jopa Suomen passiin on päätynyt säkeistö runosta ”Lapin kesä”. Selkosuomeksi se värssy kääntyy näin:

”Oi, oppikaa joutsenista.

Ne lähtevät syksyllä, keväällä palaavat.

Meidän rannoillamme on rauhallista,

ja tunturin rinteillä ne turvassa ovat.”

•

Runoissa selkoperiaatteet jonkin verran joustavat kuten edellisessä lainauksessa sanajärjestys loppusointujen ehdoilla. Proosassa pystyy pitäytymään runoja paremmin perusselkokielessä. 

Leinon kuusi tarinaa kokoelmasta Päiväperhoja (1903) ovat pitkälti vertauskuvia. Tarinoiden sisällön monimerkityksellisyys tarjoaa lukijoille tulkittavaa, mutta tarinat voi lukea myös sellaisenaan, pieninä tarinoina, mikä onkin Leinon tarinakokoelman alaotsikko. Selkokirjaan valitut tarinat edustavat Leinon uusromanttista maailmankuvaa.

•

Seikkailijatar (1913) kertoo Zaidasta, joka ponnistaa maalaisaatelistosta maailman metropoleihin valloittamaan miehiä. Pienoisromaanin Zaida haluaa valtaa ja rahaa, eikä hänellä ole muuta konstia toteuttaa tavoitteitaan kuin viettely ja manipulointi. Niitä hän käyttää myös rikoksiin.

Miksi moinen tarina tähän aikaan? Seikkailijatar yllättää, sillä siinä on samaa, kuin mitä voimme lukea päivittäin lehdistä tai tutkia suoratoistopalveluista, joissa ihmiset hakevat kumppania bachelor-ohjelmista, etsivät sugardaddyja, nakuilevat saarilla tai tienaavat onlyfans-sivuilla saadakseen rahaa ja valtaa (näkyvyyttä). Media täyttyy nykyisin myös true crime -jutuista, eikä Leinon romaani kovin kaukana siitäkään nykylajista ole, sillä romaanin tarina sai alkunsa tosielämän uutisesta. 

Leinon romaanin päähenkilöä voi hyvin tutkailla suhteessa tämän päivän ilmiöihin, ja se tarjoaa myös yhteiskunnallisia näkymiä naisen asemasta ja mahdollisuuksista sekä eurooppalaisesta arvomaailmasta. Seikkailijatar on kaikkiaan mielenkiintoinen romaani vallasta ja vallattomuudesta. Se tarjoaa makupalan Leinon proosasta, joka keskittyi julkaisuaikojensa kaupunkielämän moderneihin ongelmiin.

•

On ilo esitellä Leino-selkoistus kansainvälisenä selkokielen päivänä, jota vuosittain vietetään toukokuun 28. päivä. Uusi selkokielen tarvearvio muistuttaa, että noin 600 000 – 800 000 ihmistä Suomessa tarvitsee selkokielistä viestintää, siis jopa noin 14 %:a. 

Selkokielisen tiedotuksen ja asiaviestinnän lisäksi selkokirjoille on suuri tarve. Monet selkokirjat tarjoavat tietoa; Leino-kirjassakin on tieto-osuus kirjailijasta. Lisäksi slkokielinen kaunokirjallisuus tuottaa elämyksiä niin kuin taide tekee: välittää tunteita ja ajatuksia.

Tiedämme kansalaisten lukutaidon heikenneen – monista syistä. Lukutaitoa ei paranna muu kuin lukeminen. Kukaan ei ole syntyjään hyvä urheilija tai muusikko, vaan taituruus kehittyy vain harjoittelemalla. Sama koskee lukemista, ja reitti hyvään taitoon voi kulkea esimerkiksi juuri selkokirjojen kautta.

•

Kannatta kokeilla selkokirjoja, alunperin selkokielelle kirjoitettuja ja selkokielelle mukautettuja! Ne kuljettavat klassikoita nykypäivään, tarjoavat uutta luettavaa helpolla kielellä ja johdattelevat lukuiloon.

Tämän vuoden tuotannostani vinkkaan selkokielen päivälle mukautettujen Leino-tekstien lisäksi alunperin selkokielelle kirjoitettua novellokokoelmaani Aamusta yöhön (Avain 2025), josta on myös vironkielinen käännös Hommikust ööni (Eluset Enesest 2025). Selkokeskuksen sivuilta löytyy paljon muita uutuuksia. Lukuintoa kaikille!

•

Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2025, 122 sivua. Kirjaan on saatavissa selkokielinen tehtäväpaketti kustantajan nettisivuilta (Äidinkielen opettajain liitto, ÄOL).

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

26 toukokuun, 2025 · 5:57 am

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Minulla oli ilo keväällä 2024 kuunnella Helsinki Lit -tapahtumassa Elizabeth Stroutia, jonka romaanisuomennoksia olen viime vuodet ihastellen lukenut. Tilaisuudesta jäi mieleeni säteilevä kirjailija, eloisat kädet ja fanien harras hiljaisuus. 

Strout tuli tosin minulle ensin tutuksi hienosta Olive Kitteridge -tv-sarjasta, joka innosti tutustumaan alkuperäisteokseen ja muihin suomennoksiin, joita on vuosittain ilmestynyt tv-sarjan suosion jälkeen. Onnistunut tv-sarja voi siis toimia kirjallisuuden eduksi.

Monet Stroutin romaanit ovat novellistisia, ja mielenkiintoinen piirre on se, että eri kirjojen henkilöt pompahtelevat teoksesta toiseen – niin myös uusimman suomennoksen Burgessin pojat (Tammi 2025) yksi Burgess, Bob-nimeltään. Siispä: hauska tavata vanha tuttu!

•

Burgessin pojat on alunperin ilmestynyt 2013. Stroutin tekstiä ei aika nakerra, sillä hänen romaaniensa ydin löytyy henkilökuvauksesta. Tässä romaanissa keski-ikäiset sisarukset Jim, Bob ja Susan tulevat tutuiksi yhdessä, erikseen ja lähipiirinsä kanssa. Sisaruksien erilaisuus on ilmeistä, ja toisistaan välittäminen on niin ja näin. 

Sisaruksia yhdistää lapsuuden trauma, josta ei ole puhuttu mutta joka pulpahtaa romaanissa uudelleen pintaan. Perhe on pahin – ja kenties kuitenkin paras, tai ainakin se aina määrittää ihmistä. Näin Bob lohduttaa ylivertaisen Jim-veljen kärvistellen tyhjyyden kriisissä:

”Sinulla on perhe”, Bob sanoi. ”Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny, mutta joka ei enää ilmeisesti olekaan enää kovin paha nynny. Sitä kutsutaan perheeksi.”

•

Romaanin juonen voi kiteyttää niin, että Susanin myöhäisteinipoika Zach heittää sianpään mainelaisen pikkukaupungin, Shirley Fallsin, moskeijaan. Kohu ja rikossyyte tuovat Burgessin lakimiespojat Jimin ja Bobin New Yorkista lapsuuden maisemiin setvimään sisarenpojan tilannetta. Lukija pääsee kurkkimaan sisarusten suhteita ja elämää.

Stroutin tekstille ei tee oikeutta noukkia yksittäistä sitaattia, sillä kerronnan soljuvuus syntyy kappaleista ja luvuista, ei niinkään mietelmätyylisistä kiteytyksistä. Täyteläinen teksti valottaa henkilöiden mielenmaisemaa, ajatustapaa, mennyttä ja nykyisyyttä ainutlaatuisen havainnollisesti.

Kerronnan visuaalisuus muistuttaa tv-sarjaa, jossa otokset ja kohtaukset liukuvat toisiinsa, ja jotkut siirtymät yllättävät. Esimerkiksi kirjan alkupuolelta minua hykerryttää tilanne, jossa kuvataan etupäässä Jimiä, mutta Jimin auton lipuessa pois näkökulma vaihtuu Bobiin kuin parhaan laadun filmileikkauksessa ja kamerazoomauksessa.

•

Henkilövetoisen proosan lisäksi Burgessin pojat sopii yhteiskunnallisen romaanin luokkaan. Burgessin lakimiespojat näyttäytyvät luokkaretken tekijöinä, jotka monien muiden tavoin ovat muuttaneet metropoliin, kun laitamaat autioituvat. Romaani käsittelee muun ohella vanhojen tehdaskaupunkien näivettymistä ja ikärakenteen jyrkkää muuttumista.

Tärkeä juonne romaanissa liittyy maahanmuuttoon. Somalien pako Afrikasta Maineen kiristää pikkukaupungin asenneilmapiiriä, mutta sen lisäksi romaani tarjoaa erilaisia näkökulmia maahanmuuttoon. Strout välttää kaikenlaisen mustavalkoisuuden, joten romaanista syntyy sävykäs kudelma ihmisistä eri tilanteissa, etenkin haavoittuvimmillaan.

•

Elizabeth Strout: Burgessin pojat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2025, 398 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 toukokuun, 2025 · 6:26 am

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Norjalainen Frode Grytten on kirjoittanut lohtukirjojen joukkoon romaanin Päivä jona Nils Vik kuoli (WSOY 2025).  Lohtukirjoja minun makuuni kirjoittavat esimerkiksi Joel Haahtela ja Petri Tamminen. Tällaisen vähän hähmäisen määritteen täyttää kirja, jossa ihmiselo kuvataan kaikkine sävyineen lyhyesti, ytimekkäästi ja oivaltavasti.

Lohtukirjan tunnelma on usein melankolinen, samalla silti elämän puolelella, ja parhaimmillaan se välttää tosikkouden. Lukijalle syntyy muistijälkiä ja täysi tunne elämänmitan merkityksestä: ohimenevät hetket ovat tärkeitä kokijalleen.

•

Gryttenin romaanin uonipaljastus ei ole kenellekään, että päähenkilö vetelee viimeisiään, sillä kirjan nimi ei jätä siitä tulkinnanvaraa. Nils Vik lähtee laivoineen viimeisen kerran vuonolle ja jää sinne.

”Tänä viimeisenä päivänä hän vetää langan ajan läpi, seuraa aikaa taaksepäin, katsoo minne se hänet vie. Hän kulkee vakioreitin, tai vakioreitit, vihoviimeistä kertaa. Hän hahmottelee sen mitä on elämässä rakastanut, piirtää sen esiin, tekee sille kunniaa. Kuka muukaan sen tekisi?”

Nilsin työtä on ollut kuljettaa ihmisiä vuonon rannalta toiselle, joten hän on nähnyt elämän kaikki puolet syntymistä ja rakastumisista eroihin ja kuolemaan. Vaikka tarina on yhden vanhan miehen, se on myös kertomus kaikkineen elämänkaaresta sekä muuttuneesta yhteisöstä ja elämäntavasta.

•

Romaani Nils Vikistä on rakkausromaani elämästä. Rakkauden toinen puoli näkyy myös: huoli ja menettämisen pelko. Eikä menetyksiä voi elämässä välttää. Rakkauden lajeja on monta, muun muassa veljeys ja ystävyys.

Nilsin rakastuminen vaimoonsa ja pitkä kumppanuus ovat tärkeitä Nilsin elämänreitillä. Ehkä kirjan viisas vaimo voi vaikuttaa liian täydelliseltä, mutta elävästi hänet kuvataan ja myös särmikkääksi vuorovaikutukseltaan yksitotisen miehensä rinnalle.

Pitkän liiton tarinaan kuuluu kupruja. Minua koskettaa niiden kuvaus, samoin se, miten lapset kasvavat ja etääntyvät vanhemmista ja kotipaikasta. Sukupolvientakaiset tavat ja velvoitteet eivät enää ihmisiin vetoa, mutta valinnanvapauden kääntöpuolella näyttäytyvät sitoutumattomuus ja irrallisuus.

•

Gryttenin kerronnan ilmavuus miellyttää kovasti. Nykyhetken vuonomatkaan mahtuvat omalakisessa järjestyksessä monet menneen elämän merkittävät hetket ja välähdykset muistin sopukoista. Kielen selkeys ja ytimekkyys tekee lukemisesta helppoa vaan ei pinnallista. Ihailen myös sitä, että tunteellinen romaani ei paisuta kohtalonomaisuutta.

Kustantajatietojen mukaan Grytten ei ole kirjoittanut kymmeneen vuoteen romaania. Onneksi kirjoitti tauon jälkeen ja saimme viehättävän kirjan suomennoksen.

•

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli, suomentanut Sanna Manninen, WSOY 2025, 102 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2025 · 10:36 am

Helsinki Lit -viikko: Olga Ravn ja Chimamanda Ngozi Adichie ja muuta

Huomenna perjantaina 16.5. alkaa kaksipäiväinen käännöskirjallisuusfestari Helsinki Lit. Jo muutaman vuoden ajan se on välkkynyt kevään kirjallisuusvalopilkkuina. Tapahtuma sysää lukemaan itselle uusia muunmaalaisten kirjailijoiden tuotantoa ja tuonut silmien eteen kansainvälisiä suosikkikirjailijoita. Esimerkiksi viime kevään kohokohtia oli yhden suosikkini näkeminen ja kuuleminen, Elizabeth Stroutin. Tänä vuonna melkein viime metreille meni, että Litiin saatiin suuri kuuluisuus, Chimamanda Ngozi Adichie. Aloitan siitä, sitten muuta mielenkiintoista.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 

Ostin juuri Chimamanda Ngozi Adichien uutuuskäännöksen Unelmia ja kaavailen sitä kesän lomalukemiseksi. Aikaisemmin olen lukenut monia kirjailijan teoksia ja ihastellut niitä. Juuri ennen Lit-tapahtumaa luin novellikokoelman Huominen on liian kaukana (Otava eKirjana 2025, suomentanut Sari Karhumäki).

Kirjan novelleissa viivähdetään usein Amerikan siirtolaisina, ja henkilöt ovat tavallisesti koulutettuja ja varakkaita nigerialaisia. Erilaisia probleemeja perheessä ja suhteessa on heillä kuten muillakin.

Chimamanda Ngozi Adichien taito kertojana aina kohottaa mieltä: novellit nappavat tilanteita ja henkilöitä, joista napsin havaintoja, saan niistä kiinni ja kiinnostuneena seuraan, mihin tilanteet johtavat. Inhimillistä, yllättävää ja ilahduttavan ilmavaa.

Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi 

Olga Ravnilta on suomennettu kolme kirjaa, ja olen lukenut niistä kaksi, Alaiset (Kosmos 2022, suomentanut Sanna Manninen) ja Vahalapsi (Kosmos 2025, suomentanut Sanna Manninen). Kuuntelin Alaiset, jossa scifi-raameissa käsiteltiin ihmisyyttä. Romaanin androidin näkökulmasta kaikki alkoi avaruusyhteisössä mennä pieleen, ja elämän rajat ja tietoisuus nousivat romaanin pääteemoiksi. 

Romaani Vahalapsi puolestaan kertoo historiasta, 1600-luvun noitavainoista Tanskassa. Romaanin kertoja on päähenkilön vahasta valettu nukke. Keinotekoinen ratkaisu toimii yllättävän hyvin, sillä vahanukkea ei estä mikään, vaan se näkee ja kokee eri henkilöiden ajatukset ja tuntemukset rajattomasti.

Vahalapsesta kehkeytyy hieno kuvaus sukupuolittuneesta vallasta ja uhasta, joita erilaisuus ja uskomusten kärjistykset tuottavat yhteisölle.  Ravnin kerronnan kaihtelemattomuus vakuuttaa, eikä kerrontavoimaa vähennä romaanin taustalla vaikuttavat aidot asiakirjat. Väkevä teos!

Vielä kesken

Olivia Laingin esseekirja Yksinäisten kaupunki (Teos 2024, suomentaja Sirje Niitepold) on vielä yhtä esseetä vaille kesken, mutta uskallan jo todeta, että kirja on ollut nautinto. Turhan harvoin tulee esseitä luettua, vaikka ne ruokkivat tiedonhalua ja tarjoavat tunnecelämyksiä. Langin taide-esseet tarjoavat näkökulmia tuttuihin kuvataiteilijoihin ja ihka uusiin – siis minulle. Kirjan taiteilijat kuuluvat usein vähemmistöihin tai marginaaliin. Siten ne resonoivat kirjailijan mielialoihin erillisyyden kokemusten keskellä. Kiinnostava teos – kuten varmaan on myös juuri ilmestynyt suomennos Ruumiin rajat!

Mikael Niemeä olen lukenut paljon, en ehkä kaikkea suomennettua mutta tuttu tekijä hän jo on. Viimeisimmissä romaaneissa vaikuttaa historia suomalaisyhteyksin. Uusinkin suomennos Silkkiin kääritty kivi (Like 2025, suomentanut Jonna Koskitt-Pöyry) vaikuttaa sellaiselta. Aloitin kirjan kuunnellen, ja sehän veti heti mukaansa, lisäksi romaanin eri aikatasot vaihtelivat luistavasti, mutta ajan puutteen vuoksi kirja on vielä kesken. Eli alku lupaa hyvää.

Luetut ja lukemattomat

Alla on lista Lit-vierailijoista ja kursiivilla lukemani (ja kaksi kesken olevaa) vierailijoiden kirjat:

Helsinki Lit 2025


Perjantai 16.5.

Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén
Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen
Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom

Lauantai 17.5.

Andrev Walden – Samuli Putro
Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin Collins

Annika Norlin – Laura Friman
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir

Jätä kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjamessut, Listaus, Romaani

Avainsanat: ,

14 toukokuun, 2025 · 6:29 am

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo & Helsinki Lit -viikko

Ella-Maria Nutti kuvaa romaaneissaan pohjoisruotsalaista mielenmaisemaa. Helsinki Lit -kirjafestareilla Nuttia haastattelee Sirpa Kähkönen: mielenkiintoista, mitä teemoja Kähkönen lähtee kirjailijan kanssa käsittelemään. Ehkä äitisuhdetta?

Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Johonny Kniga 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä, joiden suhde on jännitteinen. Tytär on paennut pohjoisesta opiskelemaan Tukholmaan. Hän pyrkii unohtamaan lapsuuden ja nuoruuden kahleet yksinhuoltajaäidin huomassa ja tavoittelee citysinkun rentoa, itsellistä elämää.

Äiti tekee yllätysvierailun tyttären luo taakkanaan iso, lopullinen uutinen. Romaani rakentuu äidin näkökulmasta siihen, miten vaikeaa on tärkeä asia ottaa puheeksi. Romaanin draaman kaari rakentuu vuorovaikutuksen puutteeseen, ja välillä äidin kykenemättömyys kertoa tärkeintä saattaa hiertää lukijaa lähes raivon partaalle. 

•

Puhumisen vaikeutta kuvaa myös Nuttin uusin suomennos Puiden luo (Johnny Kniga 2025). Siinä päähenkilötytär, joka opiskelee psykologiaa, vierailee kotona Ruotsin Lapissa. Tytär lähtee isän kanssa moottorikelkkailemaan, tapahtuu yllättävä käänne, jolloin isä ja tytär joutuvat myrskyn saartamiksi.

Luonteenomaista romaanille on se, miten aika liukuu muistoista nykyhetkeen. Siten päähenkilötyttären näkökulmasta tulee käsiteltyä lapsuutta, perhesuhteita, rakkaussuhdetta ja eron kipeyttä. Taustalla jäytävä epätietoisuus isän rakkaudesta kulminoituu romaanin nykyhetkeen.

Kipupisteet on sopiva sana romaanin teemoiksi; puhumattomuus on yksi kipukohdista, toinen on saamen kielen kadottaminen ja kolmas todellinen kipu, jonka kourissa tytär on kärsinyt nuoruudesta lähtien. Kipu toimii myös symbolina kaikille henkilökohtaisille tunteille ja tuntemuksille, joiden voimaa on vaikeus kuvata ja kuvailla – ja toisen ihmisen ymmärtää. Väkevä symboli on myös puu, ja se vetoaa minuun.

•

Nutti kertoo säästeliäästi ja keskitetysti. Etenkin suljetun paikan tuntu tulee kummassakin romaanissa hyvin esille. Ihmisten vuorovaikutuksen vaikeuksia romaanit tallentavat jopa piinallisesti.

•

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 4 tunti 1 minuutti. Kuuntelin BookBeatissa.

Ella-Maria Nutti: Puiden luo, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2025, 5 tuntia 18 minuuttia äänikirjana. Kuuntelin BookBeatissa.

*

Helsinki Lit

(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…)
Perjantai 16.5.

Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén
Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen
Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom

Lauantai 17.5.

Andrev Walden – Samuli Putro
Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 toukokuun, 2025 · 7:19 pm

Oliver Lovrenski: Silloin ennen & toukokuun lukupiiri & Helsinki Lit -viikko

Oliver Lovrenskin romaanin Silloin ennen (Gummerus 2025) nuorisokuvaus vie monikulttuuriseen Osloon. Lukioikäiset nuoret – minäkertoja Ivor ja hänen kaverinsa Marco, Jonas ja Arjan – häilyvät kahden maailman välissä: enemmistön ja marginaalin. Jotkut selviävät aikuisiksi, toiset eivät.

”la familia

mut emmä ees tunne arjanii ja jonasta mitenkään hyvin, en niin ku tunnen marcon, ainakaan viel, mut täs onkin menny vast kuukaus siit ku marco alotti niiden kaa samal luokal ja ne alko hengaa meiän kaa, ei ihme etten tiiä niiden lempiruokii tai muuta sellast, ei hitos, mut anyway sillon ku hengailee paljon nii tutustuu nopeesti, varsinki kamoissa asiat etenee kauheet vauhtii, tripillä tuntuu ku oisitte tuntenu jo viis vuotta, ja mehä ollaa trippailtu jo 11 kertaa eli mitä siit tulee?

ainaki viiskyt”

Silloin ennen sukeltaa pää edellä nuorten miesten elämään ja kaveruuteen. Kaverusten kohellus johtaa yhä syvemmälle huumehuuruiseen hommailuun. Joillain heistä on ollut tavoitteita, myös Ivorilla, mutta ne virtaavat ohi, kun huumeilu voittaa muut harrasteet.

•

Mikä vetää nuoria huumehörhöilemään? Ehkä tavallinen arki ei anna tarpeeksi potkua. Koulutuksen vaikutuksiin tai ylipäätään tulevaisuuteen ei kaikilla nuorilla ole paremman elämän näkymiä, vaikka lahjoja ja haaveita olisi joskus ollutkin. Kotoa ei välttämättä saa mallia tai kannustusta opiskeluun, eikä sekava kotielämä ei tarjoa tukea terveisiin valintoihin. Lisäksi nuoren kokeilunhalu ja tunne omasta kuolemattomuudesta voi johtaa harha-askeliin. 

Romaanin nuoret ovat silmätikkuja ja toisaalta näkymättömiä: he edustavat joukkoaan, alakulttuuriaan, eikä heitä oteta huomioon yksilöinä. Keskiluokkainen kunnollisuus ei houkuta vaan kokemukset, yhä enemmän rajattomammat kokemukset. Ja sellaisia Lovrenskin romaani vyöryttää.

•

Romaani kohoaa kaveruuden ylistykseksi ja päätyy ystävyyden haurauteen. Välittäminen tekee ihmisistä haavoittuvia. Päihdekierre lisää haavaumia ja kääntyy sellaiseksi, että luovuttaminen, luopuminen ja kuolema viistävät läheltä.

”mua pelottaa

se sano habibi, haluisin kyl jatkaa mut en tiiä jaksanko enää, haluisin et oltais vaan kahestaan jossain toises kaupungissa ilman tätä kaikkee, kaukan oslost, ayla sano et se imee sust elinvoiman, se vetää sut pinnan alle, ana khayfe ya rohi, mä nään et sä katoot”

•

Kirjan kieli, kerronta ja rakenne elävät hetkessä: lyhyitä kappaleita, puhekielistä tekstivirtaa vailla kirjakielen kahleita. Sattuman sanelemana kuuntelin Silloin ennen, ja se taisi olla oikea valinta. Vasta myöhemmin selailin verkkokirjaa ja näin, miltä teksti näyttää: puhekieleltä kirjaimin.

Vaan miten kirja vaikutti lukupiiriini? Minä kuittaan pääkokemukseni niin, että en oikein ensin erottanut nuorten huumetarinaa toisista kaltaisistaan, mutta rajaton kerronta vei mennessään. Mikään inhimillinen eikä epäinhimillinenkään ollut vierasta. Mitä sanovat Johanna ja Taru?

•

Lukupiirikaverini pitivät kirja hyvin luettavana, ja puhekieleen tottui nopeasti. Lyhytlukuinen fragmentaarisuus miellytti meitä kaikkia. Tarun mielestä uusi näkökulma pohjoismaalaisittain toimii: puhekieleen ujuttautuneet erikieliset rimpsut soljuivat hyvin tekstijoukkoon. Johanna mainitsi, että taitavasti Lovrenski sai kaiken sekoilun lomassa henkilökuvauksen kehittymään ja kokonaisuudesta kehkeytymään kasvukertomuksen, jota ei alleviivattu.

Ihmettelimme romaanin nimen suomennosta, joka tuo mieleen ikivanhan iskelmän. Se ei oikein istu nuoren muisteluun. Norjalaisen otsikon sanatarkka suomennos olisi meistä ollut osuvampi. Meitä kolmea hieman nyppi kliseinen käsitys koulusta, joka ei ymmärrä riiviöälykköä. Muutakin ihminen elämäänsä tarvitsee, että tekee tärveleviä valintoja.

Ja tarjoaahan romaani myös toivoa. Kaikkea ei ehkä nuori menetä, vaikka välillä sekoilee.

•

Lukupiirin kirjavalikoimaan kuului myös toinen norjalaiskirja, Ingeborg Arvolan historiallinen romaani Jäämeren laulu. Se kertoo suomensukuisista pohjoisnorjalaisista. Siitä julkaisen oman jutun viimeistään kesällä.

•

Oliver Lovrenski: Silloin ennen, suomentanut Onerva Kuusi, Gummerus 2025, 3 t 20 min. Kuuntelin BookBeatissa.

*

Helsinki Lit

(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…)
Perjantai 16.5.

Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén
Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen
Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom

Lauantai 17.5.

Andrev Walden – Samuli Putro
Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Kirjapiiri, Romaani

8 toukokuun, 2025 · 6:08 am

Milla Ollikainen: Mathilda

Biofiktioviikkoni on käynnissä. Jo julkaisin jutun Laura Lähteenmäen Marian kirjasta, ja lauantaina ilmestyy juttu Enni Mustosen Matriarkasta. Tänään tutustumme romaaniin kultakauden arkkitehtien vaimoista.

•

Hallituksen kulttuurisäästöjen vuoksi museovirastolla ei ehkä ole tulevaisuudessa varoja pitää auki Hvitträskin museota kesäisin. Ainakin tänä kesänä yleisö pääsee vielä ihastelemaan kansallisromanttista taiteilijakotikokonaisuutta, josta valitettavasti yksi pytinki paloi jo 1900-luvun alkupuolella. Joka tapauksessa rakennuksessa, puutarhassa ja poluilla kulkiessa historia havisee ihanteita suomalaisen taiteen kultakaudelta. 

Arkkitehtitoimisto Saarinen-Lindgren-Gezelius suunnitteli merkkirakennuksia meille ja muualle, myös oman asumisympäristöönsä Kirkkonummelle, jylhälle mäelle järven ääreen. Milla Ollikainen herättää eloon Hvitträskin asujat romaanissa Mathilda (WSOY 2025), jossa nimihenkilö on Eliel Saarisen ensimmäinen vaimo. 

Hvitträskissa on aikanaan kuplinut melkoinen suhdesoppa, sillä Saarinen erosi Mathildasta ja nai arkkitehtikumppaninsa Herman Gezeliuksen siskon Lojan. Herman puolestaan nai Mathildan – tässä romaanissa jopa samana päivänä vuonna 1904, samassa paikassa, Hvitträskissä. Tässä vaiheessa Lindgren perheineen oli jo häippässyt arkkitehtikollektiivin yhteistaloudesta.

•

Ollikaisen romaani käsittelee tyylikkäästi suhdekiemuroita. Päänäkökulma on Saarisen kakkosrouvan, Lojan, joka on maltillinen tarkkailija. Hän pitää mölyt mahassaan, mutta lukija saa vihin naisen suhtautumisesta ja aatoksista. Näin skandaali muuttuu ihmisenkokoiseksi, eletyksi elämäksi, jossa tunteet ja ajatukset risteilevät. 

Loja tarkastelee tilanteita ja etenkin Mathildaa rakkaan veljensä tasapainottomana vaimona. Mathildan varjo yltää Lojan avioliittoon, vaikka ei ensimmäisen vaimon yhteiseloa Elielin kanssa juuri ruodita, eikä Eliel tarpeettoman paljon kohdista kiinnostusta entiseen vaimoonsa. 

Kahden naisen dynamiikka Lojan näkökulmasta vaihtelee kiusaantumisesta ymmärrykseen.

”Lojasta se kuulosti syytökseltä, mutta katsoessaan Mathildaa hän näki aitoa surua. Se ei pesinyt niinkään silmissä vaan naisen koko hahmossa – ja siinä katsellessaan Loja ymmärsi, että se oli ollut hahmossa aina ennenkin, kuin suru olisi ollut aina pinnan alla ja nyt tuo pinta oli vain kulunut ja haalistunut niin, että suru tuli koko ajan näkyvämmäksi, paksuin ja kauneinkaan silkki ei sitä voinut peittää.”

•

Mathildalla on romaanissa minäkertojan rooli. Punainen lanka (tai napanuora) Matildan ailahtelevaan ja viininhuuruiseen elämään johdattelee ensimmäiseen avioliittoon ja traagisen keskenmenoon, joka johti lapsettomuuteen ja eroon Elielistä. 

”Eikä Eliel kuitenkaan ymmärtäisi, ettei meidän lapsemme ole kuollut vaan vain jäänyt syntymättä. Hän on mennyt suoraan minun uneeni kulkematta maailman kautta.

Haluan antaa unelle kaikki voimani, niin että se kasvaisi ja muuttuisi enemmän todeksi kuin todellisuus. Siksi minä vain makaan tässä huoneessa, olen maannut monta päivää, ne ovat yhtä pitkää yötä, ja tässä minä makaan niin kauan kuin he antavat, näissä samoissa lakanoissa, tässä samassa vaatteessa, joka ylleni on puettu silloin, kun olen ollut tiedoton.”

Psyykkisesti Mathilda ei taida lapsivuoteelta kunnolla nousta, vaikka rakkaus toiseen aviomieheen kehkeytyy lujaksi. Mathildan elämänlanka kuitenkin keriytyy kireästi lapsuudenperheeseen ja äitiin, joka kohteli tyttäriään eriarvoisesti. Matildan siskolla oli kunnianhimoa ja taitoa taiteilijana, kun Matilda vain piirusteli ja sai muutenkin äidiltään väheksyvää kohtelua. Mathildan rooliksi lankesi olla vain kaunis ja sortua elon tiellä.

•

Romaani ei ole koskaan vain aiheensa. Tässä kirjassa toki aihe kiinnostaa kovasti, ja myös taiteilijaromaaniksi sitä voi tituleerata. Lisäksi romaani tarjoaa tervetulleen naisnäkökulman: arkkitehtimiehet häälyvät taustalla.

Loja veisti veistoksia ja suunnitteli sisustuksia, siis toimi taiteilijana, vaikka Elielin uran tukeminen sekä kodin- ja lastenhoito vaati aikaveronsa. Romaani avaa ihmissuhteiden tilaa ja kahden naisen – Lojan ja Matildan – erilaisia valintoja ja elämänkulkuja. Niissä on elävän elämän tragiikkaa romaaniksi muuntuneena.

Romani jäljittelee elämää, mutta romaanitaide on aina kielen ja sisällön valintoja, kerronnan keinojen käyttöä ja rakennetta. Merkitystä on sillä, että Mathildan osuudet taipuvat minäkerronnaksi, kun taas Lojan näkökulmaosuudet välittyvät astetta etäämmältä, kolmannen persoonan kerronnalla.

Ollikainen onnistuu näkökulmien valinnoissa ja moniäänisyydessä. Hotkaisin romaanin yhdeltä istumalta.

•

Milla Ollikainen: Mathilda, WSOY 2025, 148 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 toukokuun, 2025 · 6:00 am

Laura Lähteenmäki: Marian kirja  

Elias Lönnrotista on juuri ilmestynyt uusi elämänkerta, jota en ole vielä lukenut, mutta siihen tarttumisen into kasvoi fiktion myötä. Laura Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin Lönnrotin vaimosta: Marian kirja (WSOY 2025).

Kirjan 1800-luvun elämä ja sen ehdot välittyvät kirjasta, vaikka näkökulma tulee lähellä porvarispiirejä, myös ajan kulttuurikermaa. Marian isä oli oululainen värjärimestari, sisko kapteenin vaimo ja serkku kuuluisa J. V. Snellman. Lönnrot tunnetaan Paikkarin torpan poikana, jollaisesta hän ponnisti multilahjakkuutena ja ylenpalttisen ahkerana professoriksi. 

Yhteen Marian ja Eliaksen toivat työt Kajaanissa, ja siis kyllä: Maria halusi elää itsellisenä konttorineitinä ennen ”klik”-ihastumista. Ei ihan tavallista 1800-luvun alkupuolella, vaikka nuoren naisen vaikuttimena olikin herännäishenkisyys.

•

Lähteenmäki tavoittaa ajan ankaruuden. Kulkutaudit, kuolemantapaukset, nälkä, rahanpuute ja uskomukset vaikuttavat ihmisiin, myös Lönnrotin perheeseen. Onnea ja onnellisuutta ehtii miettiä hetkittäin, mutta paras on taipua elämäntapahtumiin.

Marian äkkivääryyden ja tiukkuuden takana piilee intohimo, jonka kirja kauniisti paljastaa: eriparisen ja eri-ikäisen avioparin yhteiselon ilon. Mariaa varjostaa puolisoiden elämän eriytyminen, sillä miehen oppineisuus eroaa vaimon arkipuurtajuudesta. Hieno oivallus romaanissa on Marian yritys puuttua Eliaksen virsisanoitukseen.

Juonenkulkuun sopii hyvin Marian ystävystyminen Snellmannin vaimon kanssa. Marian kateuden tunteet sulavat, kun totuuksia paljastuu ystävän liitosta. Häpeä omasta oppimattomuudesta vaihtuu Marian sisuuntumiseen.

”Sanottuaan asian ääneen se oli kirkkaampi myös hänelle. Joskus epämääräiset ajatukset selvenivät vasta saatuaan sanat kuvaamaan niitä. Hänelle elinikäinen tehtävä oli oppia tuntemaan oma sisimpänsä, ja kun se oli puhdas, hyvä ja toisia ihmisiä auttava, se riitti. Samaa sanoi Elias. Hänkään ei piitannut ihmisen oppiarvoista, säädyistä ja tietämisistä vaan siitä, mitä ihminen oli sisimmältään. Niinpä Maria kotiin palattuaan meni professorin työpöydän ääreen, repäisi palan Nikolainkirkon väristä paperia, ja kirjoitti sille kaksi sanaa: Det räcker!”

•

Romaanin kerronta joustaa kuvaamaan Marian tuneita ja havaintoja itsestään ja muista henkilöistä. Joustoa riittää kuvaushetken venymiseen muistoihin ja väläyksiin, mitä on ollut ja voisi olla. Esimerkiksi Marian nuoruusvuodet merillä tuovat kirpeitä suolanpärskeitä Marian kotiasioihin paneutuvaan elämään.

Ehkä romaanissa saa melko paljon tilaa Marian siskonpojan rakkauspäähänpisto ja sen seuraukset, mutta perusteltua se on Marian elämänkulun ja -asenteen kuvauksen kannalta. Sekin oli osa Marian perhe-elämää ja sisäistä elämää, johon Lähteenmäki uskottavasti johdattaa romaanin lukijat romaaniin valikoiduissa sisällössä.

”Myös tämän hän oli elämässään oppinut. Ei tarvinnut valita, ikävöikö Lilla Eliasta vai oliko kiitollinen kahdesta terveestä tytöstä ja uudesta, pian syntyvästä pienokaisesta tai oliko kateellinen Eliakselle vai iloinen hänen saavutuksistaan, sillä sitä saattoi olla molempia. Ikävöidä ja ei. Kadehtia ja iloita. Sitä saattoi riemuita lasten seurassa ja kaivata aikaa Eliaksen kanssa. Saattoi rakastaa puolisoaan ja ärtyä tämän taipumuksesta nauraa väärissä paikoissa. Tytöillä oli aina jotakin menossa, nenä valui, vatsaan sattui, mekosta putosi nappi. Eliaksenkaan työt eivät olleet vähentyneet.

Eliaksella oli työt, Marialla tytöt. Suomeksi siinä oli yhden kirjaimen ero.”

•

Minulle Marian kirja oli sisällöllisesti kiinnostava mutta myös kerronnallisesti kaunokirjallinen elämys, enkä tuhlaa aikaa biofiktion pohdintaan sen kummemmin. Elämä eläväisen ja ehtiväisen Lönnrotin rinnalla on jo faktojen perusteella kiinnostava, ja minua kouraisee tosielämän tieto, mitä Lönnrotin perheestä jäi jäljelle. Romaanin Maria ei tiedä tulevaa, ja siksikin minua koskettaa naisen elämänkaari ja kulissientakainen professoriperheen tarkastelu.

Minua miellyttää romaanin kieli, jossa kuulostelen kuvausaikaa ja Marian elämänasennetta ja elämisen tapaa. Kerronta kaappaa mukaansa, ja hyvän historiallisen romaanin tapaan Marian kirja kertoo henkilöstä ajassaan mutta antaa ajatuksia tälle ajalle ihmisen osasta.

•

Laura Lähteenmäki: Marian Kirja, WSOY 2025, 217 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

•

Tällä viikolla postaan historiallisista romaaneista, kotimaisten naisten biofiktioista:

Laura Lähteenmäki: Marian kirja (Maria Lönnrot)

Milla Ollikainen: Mathilda (Mathilda ja Loja Saarinen)

Enni Mustonen: Matriarkka (Hedda Nora Lilliehöök af Fårdala)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 toukokuun, 2025 · 6:56 am

Eveliina Talvitie: Helga

Eveliina Talvitien esikoisromaanissa Kovakuoriainen lähdettiin liikkeelle 1970-luvulta, ja lähihistoria vaikutti henkilöiden nykyaikaan. Uutuuskirjassaan Helga (Into 2025) peruutetaan vuosikymmeniä taaksepäin. Romaani käynnistyy sodanjälkeisessä tavalliseen palautumisen ajassa vuonna 1948 ja keskittyy Helgan tarinaan vuoteen 1963 saakka.

Romaanin rakenne toimii hyvin, sillä tiukan kronologinen eteneminen pitää sen jäntevänä. Vuosiluvuin nimetyt luvut johdattavat lukijaa, jolle vääjäämättä jää juonesta aukkoja, sillä vuodet vaihtuvat tiuhaan niin, että välistä jää aluksi joka toinen kertomatta. Aukkoisuus antaa ilmaa ja väljyyttä tarinaan, jossa Helgan nykyisyyden rinnalla selviää hippusia menneestä, syitä ja seurauksia.

•

Helga on avioitunut sota-aikana mutta myös hairahtunut. Maaseututaloudessa asuu Helgan ja Fransin lisäksi kaksi lasta, tyttö ja poika, lisäksi miehen mariseva sisko Suoma. Helga ei mahdu maalaisemännän muottiin, sillä hän ei osaa osallistua talon töihin vaan paneutuu ompelutöihin ja haaveilee muotilehtien maailmassa muusta kuin kalsarien ompelusta naapurustolle. Ystävän kanssa tehty Helsinki-matka ystävän Fanny-sukulaisen luo kääntää Helgan elämän suunnan, sillä itseään ei sovi kadottaa:

”Helga oli kokoamassa uutta Helgaa, hän siirteli vanhoja käsityksiä uuteen järjestykseen, osan heitti kokonaan pois ja asetteli tuoreempia tilalle. Syvimmälle juurtuneet hän yritti erottaa ja säilyttää, mikäli ne edelleen sopivat mukaan.”

•

Helgassa kiehtoo tunnelma, jossa väreilee utuisuus, samanlainen, jollaiseksi miellän myös Helgan haaveilevan mielen. Helgassa ristiriitaisuus tekee hänestä mielenkiintoisen, sillä muotitietoinen maalainen pitää etäisyyttä ja haahuilee, samalla hänestä löytyy määrätietoisuutta ja rohkeutta seurata unelmaansa.

Tietty hämäryys vaikuttaa romaanin henkilösuhteissa. Niihin kaikkiin jää arvoitus ja paljon sellaista, joita henkilöt eivät sano toisilleen ääneen, tuskin tohtivat ajatella. Pidättyvyys ja taitamattomuus sanallistaa tunteita sopii ajan kasvatukseen, samalla se on romaanin henkilökuvauksen polttoaine.

Ehkä olisin kaivannut vähän enemmän johtolankoja esimerkiksi Fannyn suhteen ja etenkin, mitä Helga koki ja tunsi jättäessään lapsensa ja pitäessään heihin sen jälkeen etäisyyttä.

•

Kokonaisuutena romaani sytyttää kipinän seurata sarjaa. Luvassa on siis Ompelija-trilogia. Kiinnostavasti romaani kuvaa päähenkilön uppoutumista intohimoonsa: erilaisiin tekstuureihin, leikkauksiin muotolaskoksineen, saumoihin ja neulanpistoihin. Näköaisti ja kädentaidot muuttuvat niitä ilmentäviksi sanoiksi kuten kirjallisuus voi ne muuttaa – ja herättää lukijan ne kuvittelemaan.

•

Eveliina Talvitie: Helga, Into 2025, 195 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 huhtikuun, 2025 · 5:36 am

Kari Hotakainen: Helmi & kirjailijahaastattelu

Kari Hotakainen sai romaanin jakelukanavaksi Keskon ja romaani Helmi kanteen Pirkka-logon (Siltala 2024). Kaikesta kauppahälystä huolimatta tuloksena on ihan ehta romaani, ei tietyn kauppahuoneen mainos. Romaanissa tosin ryystetään tiuhaan kahvia ja maiskutellaan dallaspullaa, mutta niiden ostopaikkaa tai tuotemerkkiä ei mainita.

Hotakaisen romaani etenee selkeästi, ja kieleltään se luistaa ja liukuu. Voisin tiivistää sen luonteen henkilövetoiseksi juoniromaaniksi. Juoni seuraa kahdekasnkymppistä Helmiä, jonka muistisairaus pahenee, ja lähenee aika, ettei perheetön Helmi pärjää rivitalokodissaan. Rivitalon toisessa päässä Helmin uskovainen ystävä Aili painii saman tilanteen äärellä muistisairaan miehensä Oskarin omaishoitajana.

Romaani käynnistyy siitä, kun lapsettomuudesta kärsivä keski-ikäiset Toni ja Mira löytävät metsästä suppilovahveroiden sijasta muistamattoman ja puhekyvyttömän Helmin. Pikkuhiljaa viiden henkilön kohtalot yhdistyvät.

•

Romaanin paras anti löytyy henkilökuvauksesta, joka pureutuu jokaisen viiden henkilön mielenmaisemaan. Tonin ura ääninäyttelijänä ja Miran päiväkodin lastenhoitajana saavat syviä sävyjä naurettavuuden lomaan. Vanhan väen pään sisään lukija päästetään ja näytetään muistisairauden nakerrus sairastuneen ja omaishoitajan kannalta, sävy lähenee tragikomediaa.

Helmi esiintyy eittämättä päähenkilönä. Hän on urallaan ehtinyt manageroimaan rokkiyhtyeitä, ja siitä romaani saa yhden pääajatuksensa: täytyykö vanhuksen olla jotenkin erikoinen, että hänestä kiinnostutaan? Yhteiskunnallisesti romaani upottaa itseensä sanomaa vanhustenhoidosta ja yhteiskunnan ”turvaverkosta”. Millainen se on, jos vanhuksella ei ole vanhuksen asiaa ajavia omaisia?

Tonin välityksellä lukija saa näkökulmaa taidetilanteeseen: näyttelijä joutuu tinkimään taidetasosta elääkseen. Mira saa edustaa hoiva-alan työntekijää, ja hänen näkemyksensä liittyy romaanin yleisinhimilliseen säveleen:

”Hän oli verrannut toisiinsa vanhuksia ja lapsia ja tullut siihen tulokseen, että lapset ja vanhukset olivat saman ihmisen eri painoksia.”

Romaani etenee arkisena, lempeänä ja lämpöisenä myhäilynä kurkkua kuristavien tunteiden lomassa. Hitusen sadun taikapölyä vanhusten päälle ripottuu, mutta sallittakoon se näiden karujen hallituspäätösten ja uutisten päivinä. Helmille sentään koittivat hyvät viimeiset ajat.  

•

Kuvat haastattelutilanteesta: Heikki Jääskeläinen

Haastattelin Kari Hotakaista Kanneltalossa 7.4.2024. Hotakainen kertoi, miten äimistely Helmin päätymisestä K-kauppajakeluun kesti muutaman päivän ja aiheutti jokusia väärinkäsityksiä. Purettakoon pari erhepäätelmää: Helmiä saa kirjastosta, ja kirjastot hankkivat Helmiä niin kuin mitä tahansa kirjoja.

Helmin juoni kehkeytyi sattumista kuten Hotakainen kertoi kirjansa usein käynnistyneen. Uutisten ilmaisu huonokuntoisen vanhuksen löytymisestä hyväkuntoisena sai aikaan romaaniin vanhuspäähenkilön, joka eksyy. Myös oman äidin viimeisten aikojen muistivaikeudet vaikuttivat aihevalintaan.

Hotakainen näkee vanhukset ja muistisairaudet yksilöllisinä ja halusi kuvata niitä romaanihenkilöissään monisärmäisesti. Vanhoissa ihmisissä on sekin merkitys, että heissä näkee tulevaisuuden –  eli vanhuus osuu kunkin kohdalle, jos elinpäiviä riittää.

•

Kirjailija kertoi teemojen elävän henkilöissään. Häntä kiinnostaa arjen teologia, ja siksi uskovaisen Ailin ja ei-hengellisen Helmin keskustelut tarjoavat kirjaan elämänasennekirjoa. Inhimillinen kohtaaminen kuuluu kirjan keskiöön, sillä kaikki saavat elämästä osumia. Tohdin ehdottaa kirjailijalle, että hänen romaaneistaan voi muodostaa ”ihmisen osa” -sarjan. 

Hotakainen aloitti runoilijana, ja tietty tiiviys sekä virkkeiden napakkuus saattavat juontaa juurensa lyyrikkotaustasta. Etenkin Sirkka Turkan lyriikka on vaikuttanut Hotakaiseen kirjailijana. Säästeliään kerronnan taitajista Hotakainen mainitsi myös Petri Tammisen.

Hotakainen pohti sitä, että kirjailijan oman tyylin löytymisellä on monta puolta: tunnistettavuus mutta samalla myös maneerien vaara. Jälkimmäisten karsinnassa kirjan toimitusprosessi tulee tarpeeseen. Toimitusprosessin aikana kirja ylipäätään saa lopullisen muotonsa ja rakenteensa, sillä ensimmäisessä versiossa on vasta hiomiseen valmiit juonenkäänteet.

•

Uusi romaani on vähitellen tuloillaan, mutta tulevaa syksyä ajatellen näyttämölle on syntymässä kahden hengen komedia pieleen menevästä kirjailijahaastattelusta. Toivoa sopii, ettei Kanneltalon tilaisuus tarjonnut lisämateriaalia draamaan. Ainakin kirjailija oli mainiossa kerrontavireessä ja kuulijakunta keskittynyttä.

•

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala (Pirkka) 2024, 294 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 huhtikuun, 2025 · 5:38 am

Jane Austen: Arkaileva sydän

Jane Austenin klassikko on saanut uuden, Kersti Juvan suomennoksen ja kirjan nimi on samalla muuttunut entistä osuvammaksi: Arkaileva sydän (Teos 2024). Otsikko tavoittaa romaanin päähenkilön perusolemuksen ja sykkii salaista rakkautta, joka pysyy vaikka vuodet vierivät.

En ole lukenut romaania aiemmin, mutta olen nähnyt kolme Viisasteleva sydän -elokuvaversiota (1997, 2007 ja 2022). Ensimmäinen on niistä autenttisin, sillä siinä neitojen hameenhelmat kuraantuvat nummikävelyillä, katseet ovat rakkaudentuskasta latautuneita mutta hillittyjä, ja tunnelma noudattaa austenilaisen kitkerää säätysilmäilyä. Viimeisin Netflix-elokuva floppaa täysin epäaustenilaisena karkkitulkintana. On siis viimein aika palata alkujuurille, itse tekstiin.

•

Jemmasin Austenin romaani maaliskuisen lomaviikkoni lukemistoksi. Romaani tarjosi toivomaani todellisuuspakoa 1800-luvun alun tunnelmiin, joissa verkkaisesti edetään tapojen orjina, visiteerataan kohteliaasti ja keskustellaan perusteellisesti perhe- ja perimysasioista. Ja sitä kaikkea kehystää sydämen dilemma: saako lemmenpari toisensa? Ja kyllähän aina toisilleen tarkoitetut päähenkilöt saavat.

Ainutlaatuiseksi Austenin romaanit tekee ilkikurinen henkilökuvaus. Henkilögalleriaan mahtuu joka kirjassa pohköjä pöyhistelijöitä, joiden välityksellä säätyjen arvohierarkia asetetaan naurunalaiseksi. Arkailevassa sydämessä moisen käsittelyn saavat päähenkilö Anne Elliotin siskot ja isä, joiden luonteiden heikkouksia ei hymistellä.

•

Aatelisneito Anne Elliot on rakastunut alle parikymppisenä komeaan merimieheen Frederick Wentworthiin, jolla on edessä hyvä ura laivastossa mutta joka on vielä varaton ja syntyperältään vaatimaton. Annen lähiystävä, arvokas lady Russel on torpannut salaisen kosinnan, ja nuoret eroavat sydämet särkyneinä. Kahdeksan vuotta myöhemmin komistus palaa Annen lähipiiriin, koska Annen kartanonherra-isän töppäilyjen vuoksi sukukartano päätyy Frederickin siskon perheen vuokraamaksi.

Annen isä ja vanhin sisko matkaavat maineikkaaseen Bathin kylpyläkaupunkiin. Anne vierailee ennen Bathia toisen siskonsa perheessä, jossa tasainen Anne helpottaa marisevan siskonsa perhe-elämää. Varsinainen draama alkaa: Frederick vierailee ja alkaa arvuuttelu, iskeeko mies silmänsä nuoriin sukulaisneitoihin vai uusiutuuko miehen lemmentunne Anneen. 

•

Oi, mitä herkkua tämä kaikkien chit litien esiäiti taas tarjoaakaan! Ällistyttävää on se, että harva nykyaikojen romanttisen viihteen kirja yltää yhtä tarkkanäköiseen elinpiirin, yhteiskunnallisen aseman ja ihmisluonnon kuvaukseen. Nautin Austenin tavasta ruotia ihmisten heikkouksia, epätäydellisyyttä ja naurettavuuksia joskus osoitellen, usein hienovaraisesti. Käännöksen luistavuus lisää lukemisen iloa. Tottahan romantiikka esiintyy yllätyksettömänä, mutta sellainen sen osa on tässä lajissa. Suosittelen!

•

Jane Austen: Arkaileva sydän, suomentanut Kersti Juva, Teos 2024, 332 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 maaliskuun, 2025 · 7:41 am

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

”Illansuun merkintä: Kun asiat tapahtuvat, ne tapahtuvat nopeasti, mutta jälkikäteen muisto antaa niille keston. Lyhyeltä välähdykseltä tuntunut tapahtuma voi jatkua mielessä koko ihmisiän.”

Joel Haahtela kirjoittaa kirjoissaan usein ajan laskostumisesta, ja sama ajatus väreilee myös romaanissa Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025). Romaanissa havainnot, tunteet, ajatukset ja muistot kertoo hollantilainen mestarimaalari vuonna 1677 (filosofi Spinozan kuolinvuosi). Minäkertojan nimi ei paljastu, ajatukset kyllä. Hän kirjoittaa mietteensä iltaisin – ja niitä merkintöjä saamme lukea.

Romaanissa on kolme osaa. Niissä selviää kertojan tilanne melankolisena leskenä. Taiteilija tapaa hyvää ystäväänsä, ohjaa uutta oppipoikaa ja maalaa salassa itselleen merkittävää teosta. Tasainen elämä muuttuu kaupungissa roihunneen tulipalon vuoksi, sillä oppipojan äiti majoittuu taiteilijan talouteen. Romaanin loppu paljastaa taiteilijan salamaalauksen.

•

Romaanin suurista elämän ja kuoleman teemoista nappaan aluksi kuvataiteen. Taide ylipäätään kytkeytyy Haahtelalle tyypilliseen hengellisen ja maallisen yhteyteen:

”Jumalan viisaus ja ihmisen ymmärrys ovat kaksi eri asiaa. Siinä välissä on hyvän maalarin paikka.”

Sielunpiirtäjän ilta -romaanissa nautin, miten siinä kuvataan värien käyttöä sekä siveltimen luomaa illuusiota elämästä ja todesta. Haahtela herkuttelee sillä, miten maalauksesta kehkeytyy enemmän kuin totta. Romaanissa on esimerkiksi elävä kuvaus taulun linnusta, joka on lentänyt taiteilijan edesmenneen Agnes-vaimon mielessä.

Kirjan kuvataideosuuden koen läheiseksi, sillä minulle tärkeä vanha taide löytyy kirjan kuvaamilta tienoilta ja ajoiltakin, flaamilaisesta 1400 – 1600 -luvun taiteesta. Romaanin kertoja kutsuu Mestari Janiksi ihailemaani Jan van Eyckiä, ja Agneksen liihoittelevan linnun referenssinä mainitaan Carel Fabritiuksen Tikli. Romaanin taiteilijassa tahdon nähdä suurmestari Johannes Vermeeriä, vaikka hänen henkilöhistoriansa ja perhetilanteensa eivät muistuta lainkaan romaanin kertojaa.

•

Hiljaisuus ja valon vaihtelut kuuluvat ja näkyvät kerronnassa. Haahtela vetelee verbaaleja sävyjä niitä myötäillen, koska kertojan iltakirjaukset etenevät muistojen ja kirjoitushetkien risteytyessä. Kaunistellut sunnuntaimuistot tosin saavat vähitellen mustareunaisia huomioita, ja tulipalo värjää kontrasteja kerrontaan. Lisäksi kertoja saa hitusen ainesta aistilliseen maailmaan. 

Haahtelan ja romaanissa kuvattu taide liukuvat ylimaallisen puoleen, mutta ei romaani unohda konkretiaa: romaanissa maallista edustaa työn teko ja materiaalien käyttö, kiltayhteisö sekä taidemarkkinat, varakkaiden ostopotentiaali. Myös ihmisten pahantahtoinen puoli saa kirjassa tilaa. Tärkeänä näen kuitenkin inhimillisyyden kuten ystävyyden ja lempeyden arvostamisen sekä menetysten ja surun käsittelyn. Ja suurin niistä on (maallinen) rakkaus – vaikka vain muistoissa.

•

Kertojan menetykset ovat vaikuttaneet hänen elämännäkemykseensä, ja se puolestaan siirtyy kirjan hämäränhyssyn tunnelmaan. Lisäksi romaanin lyhytlukuisuus antaa romaanille mietelmämäistä henkeä.

Löydän Sielunpiirtäjän illasta Haahtelan pienoisromaaneiden lohtukirjallisuuspiirteitä, ja tästäkin melko lyhyestä kirjasta riittää pysäyttävää moniin lukukertoihin. Kokonaisuuden kauneus koskettaa sekä kerrotun että kerronnan tasoilla.

•

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta, Otava 2025, 237 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

19 maaliskuun, 2025 · 11:08 am

Minna Canth vuonna 2025

Minna Canth (1844 – 1897)

oli ensimmäinen nainen,

joka kirjoitti paljon kirjoja suomen kielellä.

Hän kirjoitti näytelmiä ja kertomuksia.

Lisäksi hän kirjoitti juttuja lehtiin.

•

Minna Canth eli 1800-luvun lopun Suomessa.

Silloin oli harvinaista,

että tytöt pääsivät kouluun.

Naiset eivät saaneet äänestää vaaleissa,

ja isät ja aviomiehet päättivät 

naisten asioista ja rahoista.

•

Köyhät naiset ja tytöt olivat

huonossa asemassa.

Perheissä oli usein paljon lapsia,

ja rahaa oli vähän.

•

Myös silloin oli kaikissa perheissä

usein ongelmia.

Ongelmia tuli miesten vallasta,

alkoholista ja väkivallasta.

Yhteiskunta ei ollut tasa-arvoinen.

Onko se nyt?

Canth otti kirjoihin aiheita elämästä.

Hän kirjoitti tyttöjen ja naisten huonosta asemasta

perheissä ja yhteiskunnassa.

Hän vastusti miesten valtaa.

•

Minna Canth halusi,

että tytöt saisivat hyvän koulutuksen

ja naiset saisivat päättää omista asioista.

Hän halusi näyttää,

että tasa-arvo antaa hyvän elämän.

•

Canth on sanonut,

että naiskysymys ei ole vain naiskysymys

vaan ihmiskunnan kysymys.

Naisten ja miesten tasa-arvo on siis kaikkien asia.

Uskon, että Minna Canth arvostaisi sitä,

että hänen kirjojaan voi lukea selkokielellä.

Selkokieli tukee tasa-arvoa:

silloin kaikki saavat helpolla kielellä tietoa

ja saavat nauttia kertomuksista ja runoista.

Canthin pitkä kertomus Hanna kertoo tytöstä,

joka haluaisi opiskella.

Hän ei saa lupaa opiskella,

vaan isä haluaa, että Hanna menee naimisiin.

•

Canth arvostelee Hanna-kirjassa maailmaa,

jossa miehet saavat päättää kaikesta

ja jossa miehet saavat käyttäytyä huonosti.

Lisäksi hän arvostelee kasvatusta,

jossa tytöt pakotetaan olemaan hiljaa.

Agnes on pitkä kertomus,

jossa Canth näyttää kaksi erilaista naista.

Liisi on nuori perheenäiti,

mutta Agnes elää vapaasti maailmalla.

Liisi ja hänen miehensä tapaavat Agneksen,

ja silloin Liisi joutuu miettimään vaikeita asioita

avioliitosta ja perheestä.

•

Canth arvosti naisten tasa-arvoa

ja hyvää, kunnollista elämää.

Lukija saa itse päättää,

millainen naisen vapaus on hyvä asia.

Pitkä kertomus Salakari kertoo perheestä,

jossa perheen äiti kyllästyy tylsään elämään.

Hän haluaa huomiota ja jännitystä.

Canth halusi naisille vapautta,

mutta vapaudella oli rajat.

•

Salakari arvostelee sitä,

että miehet saavat seikkailla

ilman rangaistusta.

Naisen kunnia on vaarassa helposti,

mutta miehet elävät vapaasti.

Canth on kirjoittanut erilaisista naisista

myös lyhyissä kertomuksissa eli novelleissa.

Esimerkiksi hän on kertonut kateudesta

novellissa ”Ystävät”.

Canth kysyy lukijalta novellissa ”Missä onni?”,

tuoko raha onnea.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19.3.2025!

Minna Canth ja hänen kirjansa

ovat aina ajankohtaisia:

ne sopivat myös tähän päivään.

•

Meillä ja maailmassa on vielä paljon sellaista,

että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia.

Siksi Minna Canthin kirjat eivät vanhene.

Samalla me pääsemme vanhaan maailmaan

ja näemme Suomen 1800-luvun lopussa.

Jatkamme suomalaista kulttuuria!

Kirjoitin jutun selkokielellä

ja esittelin Canthin kertomukset,

jotka olen muuttanut selkokielelle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: