Avoin kirje Leipurin vaimolle
Sinikka Vuolan Replika-romaanin (Tammi 3016) henkilöistä sinä kolahdat. Miehesi Leipuri juo ja leipoo, leipoo ja juo, leipoo pojastanne äänettömän. Sinä et ole äänetön vaikkakin vähäsanainen.
Romaanin alussa kuuluu naiivi mutta tarkan lapsen ääni. Henkilöillä ei ole nimiä vaan titteleihin tai muuhun ilmeiseen perustuvat lempinimet. Ympäristö on tyylitelty – kuin maailmojen katvealue. Pääosa eletään köyhien laakson elinpiirissä.
Sinä olet läsnä vaikket aina paikalla. Olet ainoa, joka ei käy laaksolaisten elokuvailloissa. Silti sinä olet näkemättäkin läsnä.
Niin se on, katseen voima on suurin voima, Leipurin vaimo sanoo. Katse hallitsee maailmaa ja minähän sen tiedän. Minä jos kuka, Leipurin vaimo toistaa valottomin silmin.
Minäkertojalla ei ole isää, Äitimuukalainen on, mutta sinä – Leipurin vaimo – olet ottanut minäkertojan syliin. Sillä on merkitystä. Vaikka minut huijataan olettamaan, että olet ohimenevä romaanin sivuhenkilö, tajuan, että sinulla on Merkitys.
Häkellyn Replikasta. Se vaikuttaa parisataasivuisena runona. Sen maailma myllertää merkillisenä, uhan tuntu ja epämääräisyys väreilee; sen kieli henkii ajatuksen vapautta. Romaani leikkii Pinokkion ja Siniparran tarinoilla ja kutoo niille tiukin silmukoin uudenlaiset asut.
Kohotun komeista kohdista. Esimerkiksi Kuoleman läheisyys on sellainen. Romaanin taittoratkaisut täydentävät hienosti sekä kuolevan että lapsen ajatusten rinnaneloa. Romaanissa on elämää suurempia teemoja kuten kasvu, kuolema, rakkaus ja muistot.
ONKO MITÄÄN TURHEMPAA KUIN MUISTO, Kaivoksen kuparinhajuinen suu huutaa meille. Mitä kannattaa muistella? Kuolleita jotka eivät enää koskaan puhu tai vastaa? Laakson katkeran menneisyyden kuvia? Tuskan ja häpeän näyttämöitä jotka sinä tahdot elää yhä uudelleen? Niin, onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa?
Rasitun. Teksti ei ole helppoa, ja joudun olemaan varuillani keskittymisen kanssa. Silti epäily kaihertaa: en tajua kaikkea, paljon menee varmasti ohi. Olen symbolipyörteestä pöllämystynyt. Ja silti koen itseni ravituksi, sillä saan tekstistä purtavaa.
Mutta Leipurin vaimo: kun loppupuoliskolla emme tapaa, hajoaa teksti, herpaannun. Minäkertojakin ajautuu sekavaan ympäristöön, kauhujen talolta se minusta vaikuttaa, arvoitukselliselta ja pelottavalta. Sellaista on kasvaa yksin, ilman sinua Leipurin vaimo.
Sinä Leipurin vaimo vaikutat niin, että haluan lukea kirjan loppuun asti, tavata sinut vielä. Ajattelen sinun maadoittavan sähköisen surrealistisen proosan. Et näe etkä paljon puhu, mutta saat lopussa lähes viimeisen sanan – ja annat toivoa.
– –
Sinikka Vuola
Replika
Tammi 2016
romaani
197 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita, esimerkiksi Kaisa Reetta, Katja, Krista, Omppu, Opus eka ja Tuomas.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 