Aihearkisto: Taide

Vappuviikon kansallisgalleriakierrokset

Helsingin herkkuja maistelin tällä viikolla Ateneumissa ja Kiasmassa. Lomaviikon kulttuuripläjäyksiin kuului myös lukemista ja kirjoittamista, mutta museokäynnit mursivat kotirutiineita.

Kaikkonen

Ateneumin edessä Kaarina Kaikkosen teos Kasvun aika

Ateneumin Rodin– ja Japanomania-näyttelyissä oli paljon katsottavaa. Kuvanveistotaide harvoin tekee minuun suurta vaikutusta.  Balzac-patsaan energia kyllä viehättää silmääni. Ja mitä taiteilija itse sanoikaan näköisyyden vaatimuksesta? Jotain siihen suuntaan, että taiteilija näkee totuuden, mikä on toista kuin valokuvan totuus. Ei ihan noilla sanoilla.

Japanomania pohjoismaisessa taiteessa -katselmus on monipuolinen. Etenkin minua viehättää asettelurytmiikka: teemoittamalla teoksia saadaan yllättäviä ja keskenään kommunikoivia kokonaisuuksia.

Varsinainen ripustamisen riemuvoitto on perusnäyttelyn uusi tuleminen. Ajattelin etukäteen, että nämähän on jo nähty moneen kertaan – vaan ei! Teemahuoneet ja oivaltava maalausten rinnastaminen puhuttelee. Lisäksi huoneet on maalattu tummiksi, mikä pistää maalaukset hehkumaan uudella tavalla.

Ateneum

Yksi nurkkaus henkilökuvahuoneesta

Kiinnitin huomiota siihen, että naistaiteilijoita on esillä entistä enemmän. Esimerkiksi  Elga Seseman pompahti tietoisuuteeni kahdella vaikuttavalla 1940-luvun maalauksellaan. Lisäksi tutuilta taiteilijoilta löysin uusia teoksia, kuten  Hugo Simbergin iso muotokuva Anni Bremeristä, Keinutuolissa (1908), sykähdytti. Teos on henkilökuville pyhitetyssä huoneessa, jossa olisi voinut viettää pitkän tovin. Mitä ripustuksen silmäkarkkia! Yhtäkkiä bongasin joukosta pienen ennen näkemättömän sisäkuvan, Severin Falkmanin ( 1831-1889) maalauksen maljakkomaalaajattaresta – kovin vermeeriläinen herkkupala.

Kiasmaan houkutti värikäs muovi ja lanka. Ensimmäisellä herkuttelee Choi Jeong Hwon Happy together: muovinen blingbling tekee etenkin arkisista käyttöesineistä karnevaalin. Ernesto Neto on virkkaillut monenmoisia katsoja-ansoja. Värikkäät kudokset ahmaisevat verkkoihinsa. Töissä on rentoutta, ne rentouttavat.

Muovi

Yksi katsoja ”happy together”.


Neto

Ernesto Neton riippukiikut

Kiasman kokoelmista on otos museon yhdessä kerroksessa. Tekstiorientoituneena poimin yhden teoksen, Roma Auskalnyten videoinstallaation Punishment. Siinä ihoon painautuu teksti (suomennettuna):

Tekstiin luotan / Kirjoitettuun sanaan / Uskon / Lue lisää

Teoksen selostustekstissä lukee: ”Se tuntuu kysyvän, löytyykö totuus todella kirjoista ja teksteistä.” Kaikki kunnia museo-opastusteksteille, mutta haluaisin tehdä johtopäätökset ja tulkinnat ihan itse, en johdatellusti. Ja minun tulkintani on: totuus löytyy teksteistä, kirjoista, kuvataideteoksista ja elämästä, ihan mistä vain, jokaiselle jotakin, mutta ei rangaisten.

Punishment

3 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Ham, Ai Weiwei ja minä

Helsingin taidemuseo (HAM) avasi uudistuneet tilansa 24.9.2015. Avajaisiin pääsi kuka tahansa, minäkin päädyin suunnittelemattomasti Tennispalatsin toiseen kerrokseen ja taidekierrokselle. Tilat on puunattu uuteen uskoon, ja jonkin verran sekä teoksista että tiloista sai käsitystä väkimäärän välistä. Selvästi taidemuseon tavoitteena on avoimuus ja saavutettavuus sekä taiteen kaikenkattavuus. Se välittyy myös museon naistenvessasta, jossa on Tuula Lehtisen kaakeli- ja peilitaideteos. Peilissä ounastellaan katsojan kauneutta, ”Et tiedä kuinka kaunis olet”.

Avaus on komea. Alakerrassa on valaiseva kattaus suomalaista maalaustaidetta, sillä Leonard Bäckströmin 100 vuotta sitten perustaman Taidesalongin helmiä on esillä kymmenittäin. Mukana on muun muassa Ellen Thesleffin, Tyko Sallisen, Tove Janssonin, Unto Koistisen ja muutaman uudemmankin taiteilijan töitä. Alakerrassa on myös graffiti- ja videoteoksia.

Vaan kävelepä portaat ylös. Näet töitä, joita et ennen ole nähnyt. HAMin näyttelytekstit tituleeraavat Ai Weweitä ”maailman vaikutusvaltaisempiin taiteilijoihin kuuluvaksi. – – Hän on hevimuusikko, arkkitehti, desingeri, dokumenttielokuvien tekijä, valokuvaaja, kuraattori ja antiikin keräilijä.”

Kaksi näyttelyn töistä saa ensiesityksensä Helsingissä, yhtäkään työtä ei ole täällä aiemmin nähty. Yläkerran isot salit täyttyvät teoksista, joissa puu on hallitseva elementti. Lämmin luonnonmateriaali muovautuu taitelijan työstämänä monimuotoiseksi, niin hiveleväksi luonnonkaltaiseksi tai kulttuurikoristeeksi kuin myös kovaksi kokemukseksi.

Lehdetön, massiivinen, osista koottu oksantynkäinen puu hallitsee vaikuttavana yhtä tilan osaa, valkoinen pagodi toista. Lisäksi puusta on valmistettu huonekalunomaisia laatikoita, laatikostoja ja massiivinen puukenttä. Puusta on myös henkareita ja käsiraudat. Niiden taustana ovat taiteilijan kokemukset kiinalaishallinnon kanssa.
Ai Weiwei 2
Ai Weiwei 3

Töissä on kiinalaiskoukeroita ja kulmikkuutta, näin vastakkaiset piirteet elävät rinnan vastakkaisuuksien maailmassa. Weiwei ottaa kantaa entiseen ja nykyiseen. Niin tekevät myös velkakirjoin tapetoidut seinät ja niillä roikkuvat tyhjät kehykset. Työt herättävät tunteita ja ajatuksia. Osassa on suoruutta, osassa arvoituksellisuutta.

Kohokohta oli itse taiteilijan kuvaama selfie kanssani. Tunnelma oli varovainen ja kuitenki hilpeä, kun Ai Weiwei eleettömästi seisoi museon käytävällä, hieman syrjässä, ja otti auliisti kävijöiden kännyköitä käteensä napatakseen yhteiskuvan. Huvituin siitä, miten noloksi tunsin itseni ja samalla polleaksi. Olen maailmankuulun taiteilijan kanssa hänen ottamassaan kuvassa. Jotain se kertoo maailmastamme, nyt.
Ai Weiwei 1

3 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Vuoden nuori taiteilija ja Finlayson Art Area Tampereella

Vuoden nuori taiteilija on valittu jo 31 kertaa. Tänä vuonna meriitin on saanut Ville Andersson, ja näyttely on Tampereen taidemuseossa. Esittelylehtisen mukaan kauneus on taideteoksen huntu, jonka suodattamana voi käsitellä pimeitä tunteita.

Andersson on koonnut töitään sarjoiksi, joilla on kerrassaan kiehtovia nimiä, esimerkiksi ”Häiritty hiljaisuus”, ”Valon ja varjon välissä” ja ”Rakkaani, en ole koskaan osannut neuvoa sinulle mitään. Parhaimmassa tapauksessa voin vain välittää tunteen”. Valitettavasti tunne ei välity minulle. Työt ovat kyllä taidokkaita, sellaisenaan tai yhdistelminä tarkkaa piirrosjälkeä, maalausta, valokuvaa. Jostain syystä en innostu arvuuttelemaan teosten totuuksia vaan ne jäävät minulle pinnaksi. Ihastelen kyllä joitain pieniä maalauksia, jotka ovat kuin mustavalkovalokuvia, ja valokuvia, jotka ovat kuin asetelmallisia maalauksia.

Tyhjin tuntemuksin ajelin museosta Satakunnankatua, nostin katseeni tiestä ennen Tammerkoskea: kahden tehdasrakennuksen välissä liehui 345 pikkutakkia tummaa väriharmoniaa liputtaen. Vaikutuin. Kaupunki on rakennettu tehdastyöläisten hiellä, ja saatan kuvitella, että näitä työmiehiä suojanneet takit roikkuvat nyt entisten teollisuusrakennusten välissä. Teos on minusta kunnianosoitus tavallisille ahertajille, vaikkapa Toivo-sedälleni, joka teki monen vuosikymmenen työuran viereisessä Tampellan tehtaassa.

Kaarina Kaikkosen Varjo-niminen takkitaideteos tekijän sanoin kehottaa elämään joka päivä täydesti. Työ on osa Finlyson Art Area -näyttelyä, joka on levittäytynyt vanhalle tehdasalueelle.

Kaarina Kaikkonen: Varjo

Kaarina Kaikkonen: Varjo

Finlaysonin alue on nykyisin liiketilaa, no, mahtuvat sinne myös vakoilu- ja työläismuseo. Jäljellä on joitain tehdassaleja, ja niissä on Art Area -näyttelypisteitä. Töitä on ripoteltu myös ympäri aluetta. Miellyn tällaiseen avoimeen (ja kävijälle ilmaiseen) toimintaan: keskelle kaupunkia asetetaan pistäytymistä houkuttelevia nykytaide-elämyksiä. Keskustassa kävijä voi ne näppärästi katsastaa.

Grafiikkapaja Himmelblaussa on juhlanäyttely, jossa on esillä ja myynnissä kotimaista grafiikkaa. Vooninkisaleissa ovat isoimmat näyttelytilat, ja niissä on esillä Osmo Rauhalan tilateos, lisäksi näytillä on hänen maalauksiaan ja muun muassa Kari Cavénin teoksia.

Taideteoksia silmäillen huomaan surevani rakennemuutosta: tehtaat eivät enää tuota perustyötä. Silti on hienoa, että alueen rakennuksia on säilytetty ja otettu uusiokäyttöön; samoin on käynyt kosken toisen puolen tehtaalle, joka on nykyisin museokeskus Vapriikki. Tilakierrätys tuottaa näin paikallisille ja matkailijoille paljon katsottavaa.

Koodeksi Himmelbaum näyttelytilaoissa

Richard Humannin Koodeksi Himmelbaum näyttelytilassa

Osmo Rauhala: Muista unohtaa kaikki

Osmo Rauhala: Muista unohtaa kaikki

Kari Cavén: Kuvastin (... ja kuvaaja)

Kari Cavén: Kuvastin (… yksityiskohta teoksesta ja kuvaaja)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Ateneum: Tarujen kansat

Sitä luulee saaneensa kyllikseen kotimaisen taiteen kultakauden töistä. Vaan sitten niitä ripustetaan teemoittain saman ajan norjalaisten teosten kanssa. ”Nämä on jo nähty” -tunne haipuu.

Pääsylipputarra

Pääsylipputarra

Ateneumin Tarujen kansat -näyttely on pystyssä vielä syyskuun loppupuolelle. Näyttely sopii mainiosti lapsille, sillä joukossa on monia sadunhohtoisia teoksia, joukossa joitain jännittäviä, pelottaviakin. Iästä riippumatta perinteisen kuvataiteen keinot kuvata ulkoisia ja sisäisiä näkyjä jotenkin palauttavat juurille: nämä ovat kuvakielemme aakkosia. Näytillä on etenkin Gallen-Kallelaa, Simbergiä, Enckeliä ja Halosta. Näiden mestareiden rinnalla on joukko tuntemattomia norjalaisia ja sitten yksi ylitse muiden: Edward Munch.

Taitelijan omaleimaisuus heijastuu tavasta nähdä ja ilmaista siten kuin ei kukaan muu. Munchin töissä on jokin selittämätön elementti, joka puhkoo läpi tietoisen. Kun Munchin talvimaisema on muiden taitureiden vastaavien rinnalla, muut muuttuvat kiiltokuviksi, Munchin maisema sieluntilaksi. 

Oslon kansallisgalleriassa muun muassa Melankolia vaikutti minuun väkevästi, mutta isokokoinen Puberteetti rikkoi suojaukseni. Tähän näyttelyyn on tuotu kumpikin teos, lisäksi yllättävän monta muutakin työtä Munchilta. Puberteetti on saanut Ateneumissa halki salien näkyvän paikan. Yhä vain sen ilmaisema identiteetin ja kehon suojaamattomuus satuttavat. 

Olen mieltynyt näihin
iltoihin, kun kuu verhoutuu pilveen niin, ettei
ole liian valoisaa
Valoa en siedä –
se on niin tahditonta. – –

Näillä Munchin sanoilla näyttely alkaa, ja teksti jatkuu puhujan mieltymykseen pehmeistä varjoista. Pohjoisen taiteilijoita kiehtoivat luonto, ihmiset ja tarinat, ja näyttely jakautuukin niiden pohjalta huoneteemoihin, kuten maisemiin, murrosikään, henkilökuviin ja mytologioihin. Ripustus on erittäin onnistunut, sillä teosten rinnakkaisuus toimii hienosti. Jos jotain voisi toivoa, olisi joskus hienoa nähdä jokin Muchin Huudon versioista Simbergin Hallan kaverina. Se kokemus ei ollut nyt tarjolla, Halla kyllä.

Monet norjalaistaiteilijat ovat minulle ennestään vieraita, sitäkään en muistanut, että Munch ja Gallen-Kallela ovat olleet kaveruksia ja järjestäneet jopa yhteisnäyttelyn Berliinissä. Muista taiteilijoista omaperäinen satu- ja kauhukuvataiteilija Theodor Kittelsen on kiehtova tuttavuus. Etenkin hänen kauhuromanttinen ruttoteemansa vakuuttaa. Ja koko näyttelykokonaisuus ihmeesti ruokkii ja ilahduttaa. Näin voin todeta sen jo kahdesti nähneenä.

Yksityiskohta Ateneumin ja HS:n kilpailukupongista: osa Theodor Kittelsenin maalauksesta Valkokarhukuningas Valemon (1912)

Yksityiskohta Ateneumin ja HS:n kilpailukupongista: osa Theodor Kittelsenin maalauksesta Valkokarhukuningas Valemon (1912)

– – –
Ateneumin kotisivuilla on hyvä perehdytys näyttelyyn.

Munchista olen vaahdonnut aiemmin keväisen Dietrichsenin museon näyttelyn ja Oslon kokemusten aikana.

P.S. Nautin näyttelystä naistenviikon aikana. Pari naistaiteilijan teosta on päässyt kekkereihin mukaan, muuten sen maailma on miesten. Niinpä se 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oli muutenkin, nainen erityisesti katseen kohde, ei katsoja. Ehkä nykyisin tilanne on jo tasaisempi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Ellen Thesleff Turun taidemuseossa

Thesleff & Turku”Eläminen on sitä, että odottaa jotain tapahtuvaksi.” Näin kirjoitti Ellen Thesleff kirjeessään. Olen odottanut tätä tapahtuvaksi, ja Turun taidemuseo sen teki. Rohkea ja omaperäinen taitelija Ellen Thesleff (1869 – 1954) oli: parikymppisenä lyhyttukkainen, kaavamaiselle opetukselle vikuroija, sittemmin Eurooppa-reissaaja ja oman tyylin hakija uran loppuun asti. Suomalaisten taiteilijoiden etujoukoissa hän pureutui symbolismiin ja ekspressionismiin.

Monien Helene Schjerfbeck -näyttelyiden jälkeen on oikeus ja kohtuus keskittyä Thesleffiin. Siinä missä Schjerbeck hioi tyyliään selkeäksi ja hallituksi, Thesleff etsi teoksissaan liikeen ja valon tunnetta. Maalauksissa on monesti harmoniaa: maisemat ja hahmot häilyvät harmahtavan hunnun peittävässä pastellivärimaailmassa. Välillä karkkivärit ryöpsähtävät räikeinä paljastamaan yltäkylläistä elämänvaloa. Heleimmillään väritys on Italiaan sijoittuvissa maalauksissa. 1940-lukua lähetessä pastellit taas hailakoituvat ja hahmojen ääriviivat hämärtyvät liikkeen ehdoille.

Niin se vain on, että lapsuudenkotia lähellä olevat maalaukset herättävät tuttuuden tunteen, kummallisen epämateriaalisen omistajuuden läikähdyksen. Murole-maisemista voi vetää henkeen hämäläiseen maalaisilman raikkautta.

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Luonto on läsnä muuallekin sijoitettuissa kuvissa. Thesleffin teokset ovat verrattain pienikokoisia. ”Ihmisiä luonnossa” on poikkeavan suuri, ja se korostaa maalauksen alalaidan ihmishahmojen vaatimatonta pienuutta puiden ja maiseman varjossa. Tietäkäämme paikkamme maailmajärjestyksessä!

Muotokuvat ovat kauniita ja herkkiä. Ihminen on kiehtova, ja vaikka hän on pieni osa luonnonkulkua, kullakin yksilöllä oma elämä on elettävänä. Siitä Thesleff näyttää sielukkaita hetkiä. Valtaosa tuotannosta vaikuttaa yhä modernilta ja tuoreelta suhteessa useisiin aikalaisiin. Vaikka ripustuksesta olen sitä mieltä, että siinä on osin linjattomuutta, ei se teoskokemuksia tuhri. Näyttely on avoinna toukokuun puoliväliin, joten mars Turkuun!

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Munch: Elämän tanssi

Edward Munchin taide (1863 – 1944) vetoaa symbolistisella ekspressionismilla. Pieni otos tuotannosta on ollut näytillä muutaman kuukauden Ditrichsenin taidemuseossa. Näyttely on nimetty esillä olevan isoimman maalauksen Elämän tanssi mukaan.

Näytillä on parikymmentä maalausta taitelijan eri tyylikausilta. Varhaisvaiheissa jälki on taitavan mutta tavallisen tekijän. Vähitellen näkemys kirkastuu ja sitä myöten tekniikka ja sivellinjälki kehittyvät persoonallisiksi. Kiinnostavia ovat aiheet, joissa taitelija myllää mielen perukoilla.

On selvää, ettei pieneen suomalaiseen museoon huipputöitä rahdata. Elämän tanssi -maalaus on kuitenkin vaikuttava ja komeasti esillä kirkkaankeltaisella seinällä. Saman nimisenä on Munch tehnyt aiheesta eri versioita, tämä on vuodelta 1921. Siinä on teemoja, jotka minua Munchin töissä puhuttelevat, ja teoksen tyylittelevyys miellyttää silmää. Laajan kankaan vasemmalla laidalla on toivo ja mahdollisuudet valkopukuisen nuoren naisen hahmossa. Taustalla kesäyössä on tanssivia pareja, hilpeää menoa, mutta etualalla on jännitteinen pari. Oikeassa laidassa on tumma, synkkä nainen: tuska, pelko, ahdistus, pettymys, tuho. Tunnelmien variaatio, elämän kirjo on koko ajan läsnä.

Elämän tanssi. Kuva on Norjan viralliselta sivustolta (http://www.norja.fi/News_and_events/Kulttuuri/Edvard-Munch---Elaman-tanssi/#.VMzdTGiUdcY).

Elämän tanssi. Kuva on Norjan viralliselta sivustolta (http://www.norja.fi/News_and_events/Kulttuuri/Edvard-Munch—Elaman-tanssi/#.VMzdTGiUdcY).

Oslon-matkallani pari vuotta sitten nautiskelin Munchin maalauksilla. Niistä on näyttelyssä joitain grafiikkaversioita. Minua liikuttanut maalaus Puberteetti on tekniikan myötä vaihtanut myös nimeä, sillä hentoinen tyttöhahmo istuu avuttomana sängyllä nyt pienessä etsauksessa nimeltä Yöllä. Näyttelyssä on muutakin hienoa grafiikkaa, esimerkiksi yksi vedos kuuluisasta Huudosta. Sen vierelle on präntätty taiteilijan runokuvailu tilanteesta, josta Huuto kumpuaa, pohjoisen kesäyön värien ja valon vaivaamasta eksistenssiangstista.

Kovin hiertävä on Munchin naiskuva. Siitä kiteytymä on upea etsaus Naiset, jossa on sama kolminaisuus kuin näyttelyn päämaalauksessa Elämän tanssi, mutta nyt naisen olemukseen pysähtyen: ripirinnan avoin viattomuus, itsetietoinen seksuaalisuus ja synkeä ahdistus.

Näyttelyn ykkösteos minulle on Melankolia. Se on terävä näky masennukseen – eikä kyse ei ole mistään hienoisesta alakulosta. Maalauksen värit ovat kirkkaita, kevyesti kankaalle sipaistuja. Eletään räikeässä valossa, ja maisema taustalla on raikas, yleisilme on heleä. Siksi teoksessa korostuu maalauksen tummanpuhuva nainen, jonka silmissä on tyhjyys. Sitä on depressio: ympäristöstä eristyksissä hytisevää mustaa aukkoa. Tätä on taide: ihon alle tunkevaa tunnetta sanoitta.

Melankolia. Taustalla näkyy jonottajien pitkä letka. Museon henkilökunnalle kiitos huomaavaisuudesta: jonottajille tarjoiltiin odotusta lievittämään kuumaa mehua.

Melankolia. Taustalla näkyy jonottajien pitkä letka. Museon henkilökunnalle kiitos huomaavaisuudesta: jonottajille tarjoiltiin odotusta lievittämään kuumaa mehua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Ville Haapasalon 2000-luku, usko pois!

En voinut ihan kaikkea uskoa viime joulukuussa lukemistani Haapasalo-sattumuksista, en näistä uusimmistakaan. Se on jutun tietoinen juju. Kauko Röyhkän kirjoittama ja Juha Metson kuvaama kirja on nimeltään vähintään yhtä runsas kuin kohteensa: Ville Haapasalo. ”Et muuten vieläkään usko…” Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (Docendo 2014).

Ensimmäisen muistelokirjan hyväksi havaituilla linjoilla pysytään. Totta kai touhussa on laskelmoinnin makua, menestyskirjan toisintamista, mutta on niinkin, että kiinnostavasta pääpukarista jäi vielä paljon kertomatta. Venäjä on maailmanpolitiikkavinkkelistä tällä hetkellä kimurantti konstruktio, mutta kirja on pitkälti poliittisesti korrekti. Kyllä outouksia kerrotaan, mutta koska henkilökuva on keskiössä, toimintaympäristö ikään kuin raamittaa erikoisuudet. Taiteilijan on turvattava selustansa, sillä ilmeisesti Venäjältä tulee hänen leipänsä, sen päälle voit kertyvät kotimaisista tv-sarjoista; tammikuussa alkaa taas Teemalla uusi, Ville Kaukasiassa.

Haastattelijan ja haastateltavan dialogi on tallennettu kirjaan autenttisen oloisena. Röyhkä lisäksi kuvailee havaintojaan haastatteluympäristöstä. Keskustelut on käyty Villen yhdessä lempipaikassa, Tbilisissä.

Keskusteluissa nousee esille tiettyjä teemoja. Yksi on Haapasalon julkisuuskuva ja suosio. Kirjassa on kiinnostava särmä, sillä tavallaan päähenkilöstä saa avoimen kuvan, ja toisaalta hän vain vihjailee tietyistä asioita ja on kertomatta monista puolista elämässään. Terävänä hän on julkisuuskuvastaan: se on rooli, jonka hän on rakentanut ja puvustanut.

VILLE: Julkisuuteen on helppo päästä, mutta siellä pysyminen on taidelaji. Se vaatii ihmiseltä uhrauksia ja sulla pitää olla jokin juttu, millä sä pysyt siellä. Mulle julkisuus ei ole koskaan ollut itseisarvo. Julkisuus on puutarha, sitä pitää hoitaa. Se lähtee helposti rehottamaan: tuonne kasvaa iso puu, jossain vaiheessa se on maailman isoin puu, mutta ei enää, koska viereen on kasvanut uusia puita. Sun täytyy pitää itsesi kiinnostavana.

Juha Metson kuvat tekevät taitelijakirjasta taidekirjan. Kiinnostavien Ville-kuvien lisäksi on venäläisyyttä ilmentäviä henkilötutkielmia. Venäjä on laaja, ja vaikka kirjassa kerrotaan paljon ökyrikkaista, kuvissa näyttäytyy toisenlainen venäläisyys.

Kirja ei yllätä, mutta lupsakka tunnelma tekee siitä viihdyttävän. Ja totta kai uskomattomat sattumukset Shotsissa, Siperiassa ja monessa muussa maankolkassa huvittavat ja pistävät puistelemaan päätä. Totta tai tarua, miten vain, ainakin tarttuvaa tarinointia.Ville Haapasalo

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Kotoilua Anna Tuorin tapaan

Anna Tuorin mystiseen kuvamaailmaan ihastuin keväällä 2011, kun hänet valittiin vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja siihen liittyvät näyttelyt olivat Tampereella ja Meilahdessa. Omaleimainen tyyli ja arvoitukselliset aiheet liikuttivat jo silloin mielikuvitusta kiehtovan vinksahtaneille raiteille.

Joulukuinen näyttely Gallerie Anhavassa on otsikoitu: There is No Place Like Home. Mielenkiintoista, ironista ja hämmentävää. Kovin kodikas olo ei teoksista tule: taiteilijan omin sanoin onkin kyse kodin ideaalista.

Mielellä on kyky kuvitella koti, ajatella itsensä toisaalle ja luoda paikkoja. Fantasia paremmasta paikasta on ideaalinen ja ideologinen mahdollisuus. Traumaattisessa tilanteessa mieli suojautuu ylikuormittavalta kokemukselta. Kuvittelemalla ja torjumisella on tällöin selviämisen kannalta olennainen rooli, mieli tarvitsee kuvitelmaa sietääkseen todellisuutta. Niin kutusuttu todellisuus ja kuviteltu eivät ole erillisiä, toinen tapahtuu toisessa ja toisinpäin.

Taiteilijan ajatuksia maalauksiin peilaten totean, että teoksissa on sirpaloitunutta selviytymistä. Monessa työssä on päättömiä ja kasvottomia hahmoja, joillain on osa vartaloa liuennut tai hävinnyt jonnekin. Maalaukset ovat kuin verkkokalvon jälkikuvia räjähdyksistä. Useissa keskikokoisissa tauluissa on alalaidassa hyökyaalto, leveä ja harmaa maaliveto, jonka partaalla ihmismäiset olennot ja rakennukset ovat raunioituneina. Aiemmasta poiketen näen nyt Tuorilta myös pieniä henkilökuvia ja töitä nimetyistä henkilöistä, kuten Marilynistä ja Natalie Woodista – traagisten kohtaloiden naisista.

Maalauksissa toistuu ristiriita pehmoisten pastellisävyjen ja tummuuden kesken. Ristiriita on myös saman teoksen tarkkojen yksityiskohtien ja suurpiirteisten maalipintojen välissä. Sitten on siellä täällä kiehtovia väriviiruja ja sulaneilta kuplamuoviläiskiltä näyttäviä klönttejä. Ja sitten niihin on saatettu sipaista kasviaiheita ja söpöiksi miellettyjä eläimiä. Vaan varuillaan saa olla: pupun silmistä voi valua veriset kyyneleet. Taas kerran etenkin Tuorin isohkot maalaukset kertoivat minulle pahaenteisiä mutta kovin mieltä kiehtovia tarinoita: spekulatiivista fiktiota ja kauhuefektejä maalauksissa.

Kuvasta kuvajaisiin

Kuvasta kuvajaisiin

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Puutarhaan päätyminen

Syvä vesi kuin hevosen silmä. Voisi luulla, että se on runoa. Ei, se on Marika Mäkelän taulu noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Ihastelen: Mäkelän monilla tauluilla on nimi, joka muuttaa tai laventaa teoksen tulkintaa. Taulut ovat abstrakteja, niissä on kerroksellisuutta, visuaalista lyriikkaa. Sara Hildenin taidemuseossa on paraikaa Mäkelän retrospektiivi, jossa näkee taiteilijan tyylin ja tekotapojen vaihtelun 1970-luvun lopusta tähän vuoteen.

Tulin näyttelyyn töistä, velvollisuuksista ja autoajelusta väsähtäneenä ja lähdin sieltä voima-annoksen saaneena. Mäkelän töissä ei hyssytellä, ei olla vaatimattomia, eikä kaihdeta blingblingiä. Teoksissa on paksuja maaliklönttejä, väripintoja, symboleita, koristeita, ulokkeita, puupohjia, uurteita, kimalletta ja kultaa. Vaihtelevuus ja muutos ovat kiinnostavasti esillä.

Alkutuotantoa hallitsevat suuret pinnat, tummat värit, paksut ja leveät maalikerrokset, mutta siivilöityy niissäkin valo ja kimmeltää lehtikulta. Hyvä esimerkki tästä on iso maalaus Tummaa valoa (1984). Sitten töihin alkaa ilmestyä hahmontapaisia muotoja. Kobolttia ja vedenvihreää leiskuva Suuret tunteet, hyvät aikeet (1990) sisältää aiempaa kirkkaampaa ja suoraviivaisempaa ilmaisua.1990-luvun töihin leimahtaa valo, lyöntimetalli ja afrikkalaisäitihahmo. Äiti ja lapsi keltaisessa tilassa (1995) loimuaa lämpöä. Myöhemmin maalauksiin ilmestyy eskimomytologian henkiä ja aasialaistyylistä siroutta, värit heleytyvät, yltiöpäinen sivellinjälki vaihtuu tarkkapiirteisiin kuvioihin ja pohjamateriaaliksi valikoituu puu, jonka työstö ja kaiverrukset tuovat maalauksiin tekstuuria.

Onnen vartija -taulupari (2012) kiehtoo: toinen on oranssi energiapommi ja toinen mustapohjainen toisinto. Kummassakin on kiemuraista, pikkutarkkaa kuviointia kimalletehostein, puupohjalle maalattuina. Niissä on siten kaikkea elämään kuuluvaa: raskautta, tummuutta, valoa, keveyttä ja kaunista turhuutta.

Teokset Idän kukkia, Kolme kertaa lämmin ja Tiibettiläinen morsiussatula nimettiin Carnegie Art Awart 2014 -ehdokkaiksi. Niissä on hallittuja muotoja vaan ei hillittyjä, silti harmonisia. Raskaalle puulle maalatut ja työstetyt kuvat hämäävät, sillä niiden pinta on keveä, ihan kuin kimallustehosteet irrottaisivat ne todellisuudesta, ja silti ne kiinnittyvät vankan ja vanhan luonnonmateriaalin päälle, voivat ottaa talteen alla kuultavia puusyitä, vuosirengasjälkiä. Nämä työt olkoon esimerkki siitä, miten taideteos pitää omin silmin nähdä, sillä valokuva ei pysty toistamaan pintojen, värien, säihkeen ja mittasuhteiden vaikutelmaa siten kuin silmäpari, joka voi tutkia taulua muutaman sentin, askeleen tai vastapäisen seinän etäisyydeltä.

Idän kukkia, Kolme kertaa lämmin ja Tiibettiläinen morsiussatula korttipienennöksenä museon pihapiirissä.

Idän kukkia, Kolme kertaa lämmin ja Tiibettiläinen morsiussatula korttipienennöksenä museon pihapiirissä.

Uusimmissa töissä on puutarha- ja arkeologialöytöviittauksia. Veistosmaalaussarja Istutuksia karkottaa tosikkomaisuutta. Hupaisia ovat fiinejä hattuja muistuttavat möykyt, joissa on pyöreitä muotoja ja hempeitä värejä, lisäksi niiden tehosteena on paljettikirjailutyyppisiä koristeläikkiä. Puiset teokset ovat kovasta materiaalista huolimatta pehmeitä ja leikitteleviä.

Näyttelytekstin perusteella retrospektiivin kokoaminen innosti taitelijaa uusiin töihin, versoavaan ideakasvustoon, Salaiseen puutarhaan. Se koituu katsojan iloksi, sillä teosten rentous virkistää. Käykääpä Tampereella, näette komean ilmaisukaaren.

7 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Sinisen kaavun matkassa

Rosa Liksomin valokuvateos Burka (Like 2014) päättyy takakannen sanoihin: ”Jokainen, joka katsoo näitä kuvia, on vapaa kokemaan näkemänsä omalla tavallaan.” Kirjan kuvissa yksi tai useampi burkahahmo on maiseman muuttuva tekijä. Monissa kuvissa burka on huutomerkki, joissain maisemaan sulautuva tai kuin sen puuttunut osa.Burka

Kirjassa on tekstiä kaksi suomenkielistä sivua, jotka on käännetty myös neljälle muulle kielelle. Ensimmäisellä sivulla Liksom kertoo kirjan ideasta. Afganistanilaisen burkan sinisyys on samaa kuin siniristilipun. Asun ja ympäristön suhde tuottaa yllätyksiä, aluksi kansallismaisemaan sijoitettuna, sittemmin muihinkin ympäristöihin. Kuvataideakatemian professori Anita Seppä kirjoittaa toisella tekstisivulla kysymyksistä, joita odottomaton yhdistelmä herättää, ja tekee tulkintoja, joita lukisi enemmänkin.

Saapuessaan uusiin paikkoihin nämä vaeltajat jatkavat toimiaan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut, kuin koko maailma olisi heidän kotinsa. Näkökulma on pysäyttävä ja muuttaa myös meitä, Liksomin kuvien katsojia.

Kirjassa on lukuisia komeita luontokuvia. Etenkin talven valo, lumen hehku, antaa siniburkalle ja sen alusmekoille tilaa leimuta ja sytytellä kontrastisia mielikuvia miljöön ja hahmon suhteesta. Burkatyyppien ja veden vuoropuheluissa on hienoja muotojen ja värien kohtaamisia. Eniten ihastuttavat Lappi- ja saaristokuvat. Joissain reissukuvissa olisi ollut karsimisen varaa, puhuttelevuus hämärtyy, katoaakin. Vaan kirjan mottoon vedoten: jokainen katsoo ja tulkitsee tavallaan.

Väri ja muodot, niillä on tosi teho. Etenkin pliseeratun kaavun hulmahdukset viehättävät visuaalisesti. Entä ajatukset ja tunteet? Miksi hahmot hakeutuvat kuvattuihin paikkoihin? Minkä ikäisiä he ovat, voiko sukupuolesta olla varma, onko kansallisuudellakaan väliä? Onko muita olemassakaan kuin burkalaisia? Vain parissa kuvassa vilahtaa tavisasuisia, jotka kirjan ympäristössä ovatkin ylivoimaisen outoja ja vähemmistö. Burkalaiset ovat osa maisemaa, on se odottamatonta tai ei. He ovat sään ja tuulen armoilla tai helliminä kaikkien muiden tavoin. Ja kaikkien muiden tavoin he etsivät paikkaansa välillä yhdessä, välillä yksin. Voivat löytääkin.

Kyllä Liksomin kuvat laittavat aatokset liitämään. Miten mainio kirja luovan kirjoittamisen herättäjäksi! Ja muuten vain katsottavaksi. Rosa Liksomin kotisivuilla kerrotaan lisää Burka-projektista, ja siellä voi katsoa projektiin liittyviä elokuvia ja valokuvia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Kohtaamisia Vilnassa

Kesälomani lopuksi varattu lyhyt Vilnan matka osoittautui kohtaamisten paikaksi. Eri aikakerrostumien vanhakaupunki ja sen kuvaukselliset yksityiskohdat kertovat siitä, miten eri tyylit ja valloittajat ovat maata ja maisemaa muokanneet.

IMG_1475
pittoreski

1. Užupis

Kapean ja matalan Vilnia-joen rajaama kaupunginosa Užupis on julistautunut itsenäiseksi. Itsenäisyyspäivää vietetään luonnollisesti aprillipäivisin. Leikissä on totta toinen puoli, sillä kulmakunta on tunnelmaltaan erilainen kuin varsinainen vanhakaupunki. Užupis on boheemi taiteilija-alue, jossa on pittoreskeja taloja, röttelöitä, sisäpihoja, putiikkeja, gallerioita ja kapakoita.

Keskusaukion enkelipatsas kuvastaa taiteellista vapautta. Sen hengessä on laadittu myös alueen perustuslaki, jota soisi sovellettavan muissakin valtioissa. Tässä makupaloja:

4. Jokaisella on oikeus tehdä virheitä.
5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.
7. Jokaisella on oikeus olla olematta rakastettu, mutta ei välttämättä.
10. Jokaisella on oikeus rakastaa kissaa ja pitää siitä huolta.
13. Kissan ei ole pakko rakastaa omistajaansa, mutta sen täytyy auttaa hädässä.
23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.
24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.
33. Jokaisella on oikeus itkeä.
Älä kukista.
Älä iske takaisin.
Älä luovuta.

Uzupisin käsisymboli ja perustuslaki tauluihin painettuna kymmenellekunnalle kielelle.

Uzupisin käsisymboli ja perustuslaki tauluihin painettuna kymmenellekunnalle kielelle.

Taiteen vapautta kuvaa toitottava enkeli. Aiemmin enkelin tilalla tolpan päällä oli jättikokoinen muna.

Taiteen vapautta kuvaa toitottava enkeli. Aiemmin enkelin tilalla tolpan päällä oli jättikokoinen muna.

 

2. Hannele Majaniemi, ”Sitters”, Galleria Galera

Puiden varjostamalla jokivarsikujalla Užupisissa on pieni, kaksihuoneinen galleria Galera, jossa on paraikaa Hannele Majaniemen valokuvanäyttely ja yksi installaatio. Installaatio puhuttelee lukevaa ja kirjoittavaa katsojaa: matkakirjoituskoneen teksti on jäänyt paperiarkin puoliväliin, kirjoittajan kengät lojuvat kirjoituspöydän alla ja yksi valokuva on unohtunut pöydänreunalle. Kirjoittaja on lähtenyt, matkalle ehkä, jotain on keskeytynyt mutta jotain myös jäänyt jäljelle.

Taiteilija teoksensa takana, taiteilijan takana osa näyttelyn valokuvasarjasta.

Taiteilija teoksensa takana, taiteilijan takana osa näyttelyn valokuvasarjasta. Hannele kertoi, että innokas siivooja on poistanut installaatioon kuuluvan kahvimukin ja rypistetyn paperin.

Installaatiohuoneen mustavalkokuvat ovat erillisiä väläyksiä ihmisistä, maisemista ja tilanteista. Ne ovat kooltaan vain noin 5 x 5 senttiä, joten kuvakoko sanelee katsomistavan. Pääsen ja joudun todella lähelle kuvia, ne sananmukaisesti ovat suurennuslasin alla, sillä katsomisavuksi tarvitsee (ja on tarjollakin) suurennuslaseja. Tirkistelen, vaikka luvan saaneena, silti syntyy pieni luvattomuuden tuntu: tunkeudun johonkin yksityiseen. On lähes huojentavaa, että lähituijottelun jälkeenkin kuvissa säilyy salaisuus.

Näyttelytila on vanhassa, kivitalossa, sen seinästä on paljastettu pala talon tarinaa - Majaniemen pikkukuvissa omia tarinoita, ja kuvaajan varjokuvassa toinen tarina.

Näyttelytila on vanhan kivitalon pohjakerroksessa, sen seinästä on paljastettu pala talon tarinaa – Majaniemen pikkukuvissa on omia tarinoita ja kuvaajan varjokuvassa toinen tarina.

Toisen huoneen pikkukuvat ovat kiinni toisissaan. Näin niistä muodostuu filminauhaa muistuttava matka. Vaikka kuvat ovat irrallisia otoksia, syntyy niistä reissulaisuutta kuvaava tunnelma: otoksissa on laivoja, asemia, metroja; niiden joukossa on henkilöitä ja rajattuja kaupunkimaisemia. Joissain kuvissa on erityisen hienoja valon ja varjon kontrasteja. Matka on usein metafora elämälle, olkoon tässäkin.

Hannele Majaniemi on elokuva-ammattilainen, joten filmimäisyys linkittyy kuvailmaisuun. Itse taiteilijan tapaaminen galleriassa oli odottamaton ilo, ja matkakohtaaminen osoitti oudoin tavoin sattuman sanelun ja maailman pienuuden: yhteinen nimittäjä löytyi teiskolaisista sukujuurista.

3. Kulttuurit kohtaavat

Liettualainen elämänmeno, kulttuuri ja historia eivät tietenkään vähällä paneutumisella ja ajankäytöllä edes raottuneet. Yleensä valitsen matkaluettavan maahan tai paikkakuntaan sopien. Tämän matkan aluksi loikkasin irakilaisiin maisemiin, mutta varsinaisena reissukirjaksi valitsin Jyrki Erran trillerin Kaunasin sivut (Otava/Seven 2012), vaikkei se Vilnaan liity vaan entiseen pääkaupunkiin. Kaunasin lisäksi romaanissa pyöritään Roomassa, Venetsiassa ja Kumlingessa.

Kaiken perusteella minun olisi pitää kirjasta: jännitysjuoneen pujotellaan kirjallisuus-, taide- ja kirkkohistoriaa, arkkitehtuuria ja poukkoilua eurooppalaisissa kaupungeissa. Valitettavasti juonikuvio oli kovin danbrownimainen, sattumukset epäuskottavia, henkilökuvaus jähmeää ja tyyli minun makuuni liian selittelevää ja toistelevaa. Tämä riittänee esimerkiksi sanatuhlailusta: ”Tajusin, etten näkisi heitä vähään aikaan. En ehkä edes pitkään aikaan.” Reilu tiivistys olisi kenties kirkastanut sisältöä ja kerrontaa.

Kirjaelämää

Kirjaelämää Vilnassa

Kirjallisen kuppilan ikkunaopuksista paljastuu teksti: "BRING BOOKS WE´LL PUT IT IN USE."

Kirjallisen kuppilan ikkunaopuksista paljastuu teksti: ”BRING BOOKS WE´LL PUT IT IN USE.”

Vanhassa kaupungissa on katu nimeltä Literatu. Talonseinämiin ovat liettualaiset kuvataiteilijat tehneet pieniä teoksia lempikirjailijoistaan. Näin taidelajit kohtaavat ja muokkaavat kaupunkikuvaa. Tällaista tarvitaan Suomenkin, tulisi näkyväksi kirjallinen ja kuvallinen kulttuuri sekä eri ilmaisutapojen vuoropuhelu. SKS:n julkisivu uusiksi Vilnan tapaan! Tai Suomen pankin. Tai Eduskuntatalon. Tai edes Soittajantien Helsingin Kannelmäessä – saataisiin musiikkikin kytkettyä kokonaisuuteen.
IMG_1401
IMG_1405

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Vesikaupunkikuvia

Jo muinaiset roomalaiset – näin on pakko aloittaa – asuttivat Budapestia kutsuen sitä paikaksi, jossa on vettä. Suosittu kylpylätoiminta alkoi jo silloin. Kaksituhattaluvun matkaajalle on tarjolla Tonavan kummallakin puolella vaihtuvia historia- ja kulttuurikerroksia.

1. Kaupungista kahmaistuna

Muutaman päivän reissulaisena pitää valikoida palasia miljoonakaupungista. Tonavan rannat päivän auringonvalossa ja yön keinoloisteesssa kuuluvat luonnollisesti turistin perussuoritteeseen. Poukkoilu sivukatujen varjoissa laajentaa kaupunkikuvaa.

Eurooppalainen vuosisadanvaihde näyttää budapestiläisittäin nuhjuisemmalta kuin esimerkiksi Prahan tai Wienin vastaava, mutta kirjavuudessaan se on kiinnostava. Ja tarkoitan nyt jugendia, joka taitaa Unkarissa olla pikemmin nimeltään sessessionismi kuin art deco tai art noveau. Entisöinti-into ei ole vielä täysin virkistynyt, ja paljonhan eri kausien pytinkejä kaupungissa olisi korjattavana.

Netin matkavinkit tarjoavat reittejä, joilla pääsee tutkimaan komeimpia jugendrakennuksia, mutta kulkiessa huomaa, että lähes joka korttelissa Pestin keskusta-alueella on jugendia. Budan puoleinen jugendhelmi Gellert-kylpylähotelli jää odottamaan mahdollista seuraavaa Budapest-matkaa.

Tyylikausi läpäisi niin rikkaiden kuin tavallistenkin kaupunkiasujien arjen. Pestin puolella bongattavaksi löytyy jyhkeitä luomuksia, mutta on myös keveitäkin jugendjulkisivuja. Tyylitellyt kasviaiheet ja -kuvioinnit ovat aina yhtä mielikuvituksellisen koristeellisia, ja fasadien ihmishahmot usein tuijottavat sisäänpäinkääntyneesti symbolimaailmoissaan.IMG_1268
IMG_1281
IMG_1283
IMG_1293
IMG_1269

2. Unkarin varjoisista ajoista

Matkalukemiseksi valitsin unkarinjuutalaisesta perheestä kertovan amerikkalaiskirjailijan Julie Orringerin romaanin Näkymätön silta (suom. Kristiina Savikurki, Otava 2011). Päähenkilö Andras Lévi on romaanin alussa vuonna 1937 parikymppinen nuorukainen, joka Unkarin kiristyvien juutalaislakien vuoksi päätyy opiskelemaan arkkitehtuuria Pariisiin. Siellä viivähdetään romaanista puolet, noin 400 sivua, kunnes 1940-luvun sotavuosien kauhut koetaan Budapestissä ja juutalaisten työpalvelukurjuudessa.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaanissa on kaikki melodraaman ainekset: siinä on sopimattoman rakkauden tunnevyöryjä, verta väkevämpiä perhesiteitä, yhteiskuntaluokkien eroista johtuvia jännitteitä, rotukysymyskauheuksia, epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavia rikoksia ja sodan hirveyksiä, kuten väkivaltaisuuksia, kuolemaa, nälkää, tauteja ja keskitysleirejä. Kirjailijan isovanhempien tarina on romaanin taustalla, ja välillä tarinan tosiolevaisuus on ilmeisen lähellä. Henkilöissä on imua, politikoinnin vaikutukset yksilöihin näkyvät traagisesti ja juutalaisten kohtaama epäoikeudenmukainen julmuus on järkyttävää.

Täysillä en kokonaisuuteen tempautunut, sillä romaanissa on kerronnallista epätasaisuutta ja välillä siinä on kiusallista viihdekirjamaisuutta. Toisaalta on siinä myös aitoa ajatusta ihmisen ailahtelevaisuudesta ja ääritilanneselviytymisestä. Myönnyn: romaani on tarpeellinen fiktioon puettu muistutus siitä, miten ihmisten elämänodotukset murtuvat ja miten elämän pitää jatkua. Rakkaus kantaa.

Romaani konkretisoi sen, miten Budapest kaupunkinakin on kummasti noussut sodan (ja sitä seuranneen neukkukauden) hävityksestä nykyturistin ihailtavaksi.

Huipulla he pysähtyivät ja jäivät katsomaan kaupunkia mitään puhumatta. Tonavan kauniit sillat – Margitinsilta, Ketjusilta ja Elisabetinsilta, nuo sillat joiden jokaisen yksityiskohdan Andras muisti ulkoa – olivat kaikki raunioina, niiden teräsvaijerit ja betonirakenteet puolittain uponneina ruskeana vellovaan jokeen. Kuninkaallisesta palatsista pommit olivat tehneet harvapiikkisen kamman, muinaisen kaupungin raunioista esiin kaivetun roomalaisen ylhäisönaisen hiuskoristeen. Hotellit joen vastarannalla olivat luhistuneet maahan; ne kyyhöttivät joen partaalla kuin olisivat liian myöhään anoneet armoa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

3. Ravintoa

Hengen ravintoa saa Maguar nemzeti galleriassa, jossa on salikaupalla vanhaa unkarilaistaidetta, ja Szépművészeti-taidemuseossa, jossa on ulkomaisen vanhan taiteen kokoelma. Ensinmainitussa on muutama hieno keskiaikainen teos ja uudemman ajan naiskuva. Jälkimmäinen museo on kuuluisa etenkin espanjalaismestareiden vuoksi, näytillä on klassikkoja kaikkialta Euroopasta, mutta ällikällä lyövät noin kymmenen huoneen flaamilaisen 1400-1600-lukujen taiteen kokoelmat.

Joukossa on tuttuttujen mestareiden yksittäisiä töitä: Bosch, Van Eyck sekä kruunuina hehkuva Petrus Christuksen madonnakuva ja Pieter Brueghel vanhemman joukkokohtaus. Seinäkaupalla on minulle tuntemattomien flaamitekijöiden vaihtelevalaatuisia töitä, mikä pistää ajattelemaan, millainen vauraiden massavientituote maalaustaide on ollut. Koska olen oudon hurhatanut talvisiin luistelukuviin, sain taas nautinta-annoksen niitäkin, etunenässä pieni pyöreä Avercampin talvikuva. Ja vermeerinen Pieter de Hoochin maalaus naisesta lukemassa kirjettä ikkunan ääressä tiivistää tunnelmahetken.

Ruumiin kulttuuria voi harrastaa kylpylöissä ja kahviloissa. Vallitsin jälkimmäisen. Budapestin kahvilakulttuuri kukoisti jo 1600-luvulla, joten porvariston hillitön charmi näkyy vanhoissa kahviloissa, joissa ei kultauksissa, sametissa eikä kristalleissa ole säästelty. New York on yksi kuuluisimmista. Maittavan aamiaisen nautin Vörösmarty térin laidan perinnekahvilan Cafe Gerbeaudin terassilla.

Kahvila New York

Kahvila New York

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto on tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Kun runous ei riitä

Lukulumouksen huuruissa (Tiklin jälkilämmössä) myönnän auliisti, ettei runous aina riitä. Todellisuuden hahmottamiseen ja käsittelyyn tarvitaan muutakin. Kuva voi olla sellainen. (Joku voisi olla sitä mieltä, että ihan itse eläminen.)

Alfredo Jaarin töitä on Kiasmassa otsikolla Kun runous ei riitä. Lähinnä valkokuviin perustuvia teoksia on eri lähivuosikymmeniltä, ja niissä on kunnon yhteiskuntalataus.  Niissä on myös kirjallisia viittauksia, kuten otsikon runositeeraus ja sarja Sadan vuoden yksinäisyys.

Sanoilla onnistutaan usein sohaisemaan sieluun, mutta kun Jaarin kahdessa teoksessa katsoo lapsia epäinhimillisten katastrofien keskellä, menevät kuvat ja niiden todellisuus ihon alle ja pysyvät siellä pitkään. Teoksessa The Silence of Nduwayezu pureudutaan Ruandan kansanmurhaan pienen pojan silmiin katsomalla. Sadoin diakuvin toistetaan lapsen silmät. Riepoo, mitä nämä silmät ovat nähneet. Toisen huoneen kymmenien kuvien teossarjassa pakolaisleirin vietnamilaistyttö katsoo suoraan katsojaan ja hymyilee, ympäristöstä irrotettuna yhtä viattoman luottavaisesti kuin kuka tahansa hyvinvointilapsi hymyäisi vaikkapa leikkipuiston reunamilla – vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat vain aivan toiset.Kun runous...

Kiasman muista näyttelyistä tässä mainitsen vain Marimekko-yhteistyönä syntyneen Kimpassa-kokoelman. Ilmeisen tuotemerkkisidonnainen eri taiteilijoiden töiden kasauma pikkuriikkisen hiertää, vaikkei taide koskaan synny pyhästä hengestä. Kimpassa-töistä jotkut ovat enemmän kytköksissä sponsorifirmaan, toiset vähemmän. Sillisalaatti tuntuu melkoisen laimealta, etenkin Jaarin jälkeen. Enkä ole kiistämässä sitä, etteikö elämään sovi sekä heppoista että raskasta. Tällä kertaa Jaarin paino kestää marimekkoilua paremmin.

Anu Tuomisen Piha-teos kyllä miellyttää. Luovuutta on tavallisen tarjoaminen uudelleen ajateltuna. Pyykkipoikarivistö väristä toiseen liukuen ilahduttaa idealla, värien kauneudella ja tilaa halkovana yllätyksenä. Samalla asialla on Henna Vihriälän Ruusu. Seinänkokoinen ikoninen kukka hätkähdyttää, kun se on koottu nuppineuloin pistellyistä irtokarkeista. Makeaa ja kivuliasta. Elämän osia nekin.

Piha

Piha

Ruusu. Enkä voi olla siteeraamatta runoa: "Ruusu on ruusu on ruusu"

Ruusu. Enkä voi olla siteeraamatta runoa: ”Ruusu on ruusu on ruusu”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Belgia-päivät

Muutaman päivän kevätarkikatkaisu tapahtui tänä vuonna Belgiassa. Vappupäiväaamuna lensin Brysseliin, jossa juhlapäivähulinointi osui hotellin edustalle Stalingrad Avenuelle. Läheisellä aukiolla erilaiset indiebändit testasivat kaiuttimien tehoa, ja monenmoiset solidaariset vaihtoehtokulttuurit kohtasivat. Vanha keskusta oli parin korttelin päässä. Kevättunnelma oli siten kohollaan.

 

Entisaikojen rakennustapa miellyttää aina silmää – kyllä raatihuoneen aukio on komea. Muuten kirjava kaupunkirakentaminen ansaitsee puoltolausunnon siksi, että monet ankeat seinät ovat saaneet sarjakuvamaisen kuvituspinnan.IMG_1013
IMG_1066

IMG_1067
Brugge

Toisena matkapäivänä kävimme Bruggessa, johon olen hinkunut siitä lähtien, kun muutamia vuosia sitten näin brittijännärin In Bruges. Elokuva rullasi menevästi, mutta etenkin sen talvinen keskiaikakaupunki lumosi ja vaikutti varsinaiselta päähenkilöltä. Brugge on komeasti säilyttänyt keskiaikaisen ilmeensä. Kadut ja talot henkivät aikaansa, ja jokunen kanava lisää pittoreskipisteitä.

Toukokuinen sää läheni leffan kuvaamaa, siten purevasti pohjoistuuli iski. Säätä pakoon pääsi Groeningemuseumiin, joka oli Jan van Eyckin vuoksi valittuna pääkohteena. Kannattaako leffan ja yhden taulun vuoksi käydä Bruggessa? Kannattaa. Paele Madonna -maalaus (Neitsyt ja lapsi kanoni Paelen kanssa, 1434-36) pistää tutkailemaan, miten joku on osannut tavoittaa sellaisen tarkkuuden ja tunnelman. Ei ihme, että taulua tituleerataan mestariteosten mestariteokseksi.

IMG_1096

Kanavanäkymä Bruggesta

IMG_1084

Siinä se on mainoksena: matkakohteena Jan van Eyckin maalaus.

IMG_1104

Keskiajan tyyppitalo – ei kuin uustuotantoon!

Kaupunki aikojen takaa.

Kaupunki aikojen takaa.

Paikallismakuja

Alkumatkan lukemistonani minulla oli matkarutiinieni tapaan paikallisromaani, jonka valitsemisessa ei ollut valinnanvaraa, sillä belgialaista kirjallisuutta käännetään niukasti. Annelies Verbeken Nuku! (suom. Titia Schuurman, Avain 2006/2011) kertoo kahden unettoman kohtaamisesta ja elämäntilanteesta. Maya on parikymppinen koohottaja, Benoit jo ikämies mutta lapsuustrauman akuutisti vaivaama. Kerronnassa ja kielessä on vetävä tempo, silti tempautumiseni jäi puolitiehen. Tarina ja kohtalot eivät lähteneet kuljettamaan minua ajatusmatkalle, ja kesti myös aikansa ennen kuin tajusin romaanin vuorottelevan näkökulmatekniikan. Tarina voisi tapahtua missä vain, paikallisväriä oli selvästi vain yhdessä sivuhenkilössä, jolla oli vuosikymmeniä ranskiskioski.

Matkalukemisto nähtynä hotellihuoneen ikkunan valossa

Matkalukemisto nähtynä hotellihuoneen ikkunan valossa

Belgialaiset mitä ilmeisemmin herkuttelevat. Etenkin suklaapuodit ja söpösti  pakatut makeistaideteokset viekoittelivat. Ranskalaisia perunoita tuli tietysti naposteltua, sikäläistä perinneruokaa. Simpukoita olisi ollut tarjolla tavalla ja toisella valmistettuna, mutta äyriäisallergikkona jouduin vain ihmettelemään kattilatarjoiluja. Vohveleita myyviä pikkupakuja oli kadunkulmissa, ja niiden makoinen tuoksu levisi houkuttelevana lähiympäristöön.

Taidetapaamiset

Musees royaux des Beaux-Arts tarjoaa mojovan kokooman flaamilaista taidetta. Kiehtovasta 1400-1600 -lukujen taiteesta on oiva otos. Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Jan Memling ovat ajanjakson alkupuolen taitureita (Jan van Eyckin teoksia ei kokoelmassa ollut). Pieter Brughel vanhempi ja nuorempi kuuluvat lempijaksoni loppupuolelle. Kummallakin oli oma kuvausotteensa, vaikka nuorempi myötäili vanhempaa. Isä-Brughel työsti joissain töissään Boschin tapaan absurdeja näkyjä. Kansakuvauksetkin ovat groteskiudessaan katsomaan naulaavan kummallisia ja sellaisina nykykatsojan silmissä eläviä, ilmeikkäitä ja aikaa tallentavia. (Brughel-intoiluni ylsi jopa siihen mittaan, että fiilistelin elämän katoavuutta ja joidenkin entisten eläjien jättämiä jälkiä vanhemman taiturin hautakirkossa.)

Pieter Brughel vanhempi teki edellä...

Pieter Brughel vanhempi teki edellä…

 

... ja nuorempi perässä.

… ja nuorempi perässä.

Samassa museossa on myös vaihtuvia näyttelyitä. Sattumalta Jan Fabren (s. 1958) veistosteos oli näytillä juuri nyt. Herra on ainoa belgialaisnykytaiteilija, jonka tunnistan, sillä näin Åbo svenska teaterin lavalla 1980-luvulla hänen kokeellisen teatteriryhmänsä esityksen. Se oli vaikuttavan outo. Nyt tuli nähtyä multitaiteilijan teos tuoreimmasta päästä: sarvipäisiä rintakuvia kultaisina ja mustina, mallina taiteilijan oma pärstä.

Toisena vaihtuvana näyttelynä museossa oli Desire-nimeä kantava taulukattaus. Aamulla ennen museoon lähtöä luin digi-HS:ssä julkaistun Pirkko Kotirannan esseistisen jutun (3.5.2014) siitä, miten taidenäyttelyt käyvät uskonnottomien hartaushetkistä ja miten tietoon perustuvista ripustuksista pitäisi siirtyä tunnerekisteriä ruokkiviin näyttelyihin. Desire pyrki juurii siihen: eri tekijöiden eri aikojen töitä tiettyyn logiikkaan istutettuna. Osittain se toimi, osittain ei, sillä moniuloitteisen teeman esittäminen hajanaisin ja vain parinkymmenen teoksen valinnoin ei vastannut vaativaan otsikkoon.

Musees royaux des Beaux-Arts -kokonaisuuden kylkiäisinä on myös Magritte-museo. Siellä on erittäin kattava katsaus taiteilijan tuotantoon. Hänelle ominaiset, toistuvat symbolistisen surreaalit näkymät ovat tunnistettavan omaperäisiä. Näyttely osoitti myös sen, että Magritten tuotannossa on paljon muutakin kuin piippu ja knalli. Etenkin hilpeä 20-luku on omanlaisensa mainosjulisteineen, ja sittemmin sodan ahdistavuudessa symbolit muokkautuvat, linnut kyyhöttivät ja kivettyivät.

Magritte-museoon pääsee kätevästi yhteislipulla taidemuseon puolelta.

Magritte-museoon pääsee kätevästi yhteislipulla taidemuseon puolelta.

Lopuksi hajamietteitä

Brysselissä onnistuin muutamaan otteeseen eksymään. Art Deco -arkkitehdin Hortan kotimuseon etsintä oli päätyä väsähtämiseen, mutta perille päästyä oli vielä siedettävä tunnin jonotus. Huushollin pienet huoneet hämmästyttivät. Belgialainen jugend on siroa ja sievää verrattuna jyhkeään pohjoismaaversioon.

Manneken Pis pukeutui lyhyen matkan aikana useaan vaateparteen – pojulla on valittavana noin 600 asua – ja siskolikka Janneken oli teljetty vanhan keskustan toiselle puolelle kaltereiden taa.

Manneken Pis yhdessä noin 600 asustaan

Manneken Pis yhdessä noin 600 asustaan

 

Metsästin mauttominta Manneken-krääsää, tässä mahdollinen voittaja.

Metsästin mauttominta Manneken-krääsää, tässä mahdollinen voittaja.

 

Feministinen vastaveto, Janneken Pis , on kätketty kaltereiden taa. Tässä hänet tavoittaa turistikollegan otoksen kautta.

Feministinen vastaveto, Janneken Pis, on kätketty kaltereiden taa. Tässä hänet tavoittaa turistikollegan otoksen kautta.

Toisena matkalukemisenani oli ei-belgialainen teos, ensimmäinen MIKI-kirjani. Virsikirjaa muistuttava hentopaperinen, kämmeneen sopiva painotuote on kätevä kuljettaa matkalla, ja sisältökin matka- ja päiväkirjamaisena kulttuuriseikkailuna sopi tunnelmaan, vaikka Japani olikin teemana. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava/Miki 2013) on helppolukuinen, sitä sopi lukaista paloittain nähtävyyksien lomassa.

Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin, löytyi reissultani, etenkin Brughelit, van Eyck ja Bruggen kanavamaisemat. Ja sitten tapasin lukevan naisen aikojen takaa: Quenten Metsysin maalauksessa pankkiiri laskee rahojaan ja hänen tyyni vaimonsa keskittyy lukemiseen. Näin 1500-luvulla. Minulla ei ole taustatukena pankkiiria mutta paneudun silti jatkossakin lukemiseen, aika ajoin, aikoihin ja ajatuksiin ajautuen.

Ympärillä tapahtuu vaikka mitä, mutta on myös tilaa naiselle ja kirjalle. Yksityiskohta

Ympärillä tapahtuu vaikka mitä, mutta on myös tilaa naiselle ja kirjalle. Yksityiskohta Quenten Metsysin maaluksesta.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide