Kapsäkin musiikkinäytelmä Sörkka svengaa vie 1920-luvun kapakkaan. Kansalaisodasta on kulunut jokunen vuosi, kieltolaki houkuttaa trokaamaan ja jazz-musiikki on tuloillaan. Nämä ilmiöt näyttäytyvä pienessä baarissa Sörnäisissä, jonne näytelmän tapahtumat sijoittuvat.
Kapakan omistaa laiskanpulskea miekkonen, joka on antanut työtilaisuuden köyhälle, kodittomalle Eevalle. Esityksen keskiöön nousevat Eevan unelmat ja avautuminen tulevaisuudelle. Esityksen alkupuolella työläistyttö-Eeva laulaa haikeasti haaveillen kadonneesta sulhasestaan, mutta lopussa jorataan uuden ajan flapper-naisten charlestonia.
Kuva oikealla: Nils Krogell
•
Esityksen käsikirjoittaja Anneli Kanto noukkii iloiseksi leimatusta 20-luvusta monenlaista, ei vain ”ikkunat auki Eurooppaan” -avautumista. Esityksen pieneen baariin mahtuvat monet aikakauden ilmiöt ja myös tosielämän henkilöt. Toisaalta se tuottaa kavalkadimaisuutta, mutta sillä on myös toinen puoli: ajankuva valottuu, ristiriitaiset ilmiöt näyttäytyvät ja tahto edetä eteenpäin kansalaissodan kurimuksesta tulee esille. Jälkimmäisestä näyttäytyvät ääripäinä punaisten vankileireillä marinoitunut katkeruus ja oikeistosiiven fasisimi- ja heimoaateintoilu.
Ääripäät näkyvät henkilöissä muutenkin: Pimeiden pullojen jahtaaja piipahtaa baarissa, ja Algot Niska tuo salakuljetettua viinaa. Eevalla on katumenneisyys, mutta baarissa viihtyy myös veisaava diakonissa.
Tosielämän hahmot korostavat ajan ilmiöitä. Niska tulikin jo mainittua, muitakin pyrähti lavalle: Mika Waltari haukkaa ajan paheista palasia, Venny Soldan-Brofelt (miehensä Juhani Ahon kuoleman jälkeen) näyttäytyy esikuvana naisen vapaudesta, ja Dallapen perustaja tuo mukanaan uuden rytmin.
•
Eri ainekset liukuvat esitykseen sujuvasti. Tyylilaji vaihtelee farssista vakavien teemojen vilahdukseen. Tärkeänä pidän, että rakkauden nimissä ei hyväksytä puolinaista tai väkivaltaa. Moni henkilö tyypitellään mutta samalla hahmoissa on riemastuttavuutta kuten paheisiin lankeavassa Pelastusarmeijan diakonissassa. Näyttelijöiden suuhun sopii melko sujuvasti vanhan ajan stadin slangi.
Nimensä mukaisesti esitys svengaa: musisointi elävöittää ajanmukaisin sävelvivahtein, vaihtaa tunnelmia ja vie tarinaa myös eteenpäin. Näyttelijöiden laulu hivelee korvia, ja näyttelijöiden yhteislaulut kaikuvat komeasti. Kaikista osasista koostuu viihdyttävä esitys, jossa ensemble eläytyy 1920-luvun henkeen.
•
Musiikkiteatteri Kapsäkki & Greta Tuotanto:
Sörkka svengaa, kantaesitys, ensi-ilta 5.11.2025
Käsikirjoitus: Anneli Kanto
Ohjaus ja dramatisointi: Reetta Ristimäki
Sävellys ja musiikin johtaminen: Marko Puro
Rooleissa: Kaarlo Haapalainen, Henrik Hammarberg, Juha Hostikka, Marko Puro, Elsa Saisio ja Hanna Vahtikari.
Oopperalaulaja Helena Juntuselta ilmestyi pari vuotta sitten omaelämäkerta, jonka hän kirjoitti Petri Tammisen kanssa, Joskus liikaa, aina liian vähän(Otava 2023). Sen tarinallinen, poukkoileva ja säeromaanityylinen kerronta myllää rouheasti elämäkertalajia. Enpä yllättynyt, että teos taipuu teatterilavalle.
Musiikkiteatteri Kapsäkin esityksen käsikirjoituksen on tehnyt Antti Rönkä ja musiikin säveltänyt Iiro Rantala. Kehyskertomus syntyy opperalaulajan odotushetkistä lentokentän baarissa, jossa baarimikko Kari-Pekka Toivonen jututtaa laulajaa. Nimihenkilö Juntunen lähinnä laulaa vastauksensa, mikä saa baarimikon pohtimaan, miksi oopperalaulu ja libretot ovat sellaisia kuin ovat. Samalla oopperalaulaja paljastelee paloja elämänvaiheistaan.
•
Viihdyttävä ja monipuolinen esitys tarjoillaan yleisölle kompaktina, väliajattomana kokonaisuutena. Kirjasta ja Juntusen elämästä on poimittu ydinkohtia: millaista on reissata joustamattoman työn perässä, millaista on ollut riekkua esitysten välitiloissa baareissa ja miten vaikuttaa julkinen työ, jossa taiteilija on vain niin hyvä kuin viimeisin kritiikki.
Laulajan arkitilanne matkakamppeissa korostaa eroa työhön opperalavoilla, joissa konservatiiviset konventiot kukoistavat, vaikka modernisoijiakin produktioissa pistäytyy. Kapsäkin esitys paneutuu laulutyön edellytyksiin sekä tilanteeseen, jossa ohjaajan ja sopraanon tyylit eivät kohtaa. Liminkalaislähtöinen tyttötyyppinen esiintyjä on tuon tuostakin saanut kokea olevansa vaihtelevasti liikaa tai liian vähän.
•
Kapsäkin esityksen katsojana ei ole mitää valittamista vajareista tai övereistä – kokonaisuus toimii. Helena Juntunen esittää itsensäkaltaista sopraanoa, täyttää lavan ja avaa kokemuksia, mikä jo sinänsä tuntuu hurjalta. Autofiktio estradilla säväyttää, sillä esityksen tyylikäs tyylittely torjuu tunteen tirkistelystä. Ja kyllä, Juntusen karisma pitää yleisön hyppysissään.
Oopperalaulu helisee mutta toimii myös kontrastina, sillä Iiro Rantalan musiikki on ei-klassista. Fyygeli-kontrabasso-saksofoni-trion hiottu soitto myötäilee laulujen täpäkkää tarinointia, ja samalla kaikkien tekninen osaaminen saa tilaa. Kohokohtia on monia, esimerkiksi oopperatyyliä luonnehtiva ”Överiä”-laulu jää mieleen, ja Kari-Pekka Toivosen jylhä lauluosuus yllättää.
Esitys virkisti väsyttävän viikon iltana. Opperaa vierastava kanssakatsojani ilahtui hänkin ja piti ooppera-annostusta kerrassaaan maittavana.
•
Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 9.10.2025
Käsikirjoitus: Antti Rönkä, alkuteos Helena Juntunen & Petri Tamminen
Rooleissa: Helena Juntunen & Kari-Pekka Toivonen
Ohjaus: Kari-Pekka Toivonen
Sävellys: Iiro Rantala
Muusikot: Iiro Rantala & Jukka Perko & Ville Herrala
Lavatekniikka: Max Marshall
Sain lipun teatterista. Tämä on esityksen arviointi, ei mainos.
Tamperelainen taidekollektiivi Iva tarjoaa kesäteatteria, joka toimii vastapainona keskivertokesähupailuille. Särkänniemen delfiinien entinen allashalli toimii robustina näyttämönä, ja juonivetoisten draamojen ystävät saattavat kokea yllätyksen: vähäisten tapahtumien ja dialogien draama keskittää ja sysää keskittymään.
Iva:n nettisivuilta selviää, että teatterikollektiivi haluaa tehdä omaehtoista ja tilalähtöistä teatteria. Entinen delfinaario muistuttaa teollisuusympäristöä: tyhjää tilaa ja etäisyyksiä, teräsaitoja, iso monttu keskellä, paljon betonia, vähän vaneria. Siitä syntyy rajattu ja suljettu tila, oma erillismaailmansa, jota esityksen ääni- ja valotehosteet korostavat.
•
Kolme siivoojaa kiertää kehää montun ympärillä puhdistaen aitoja ja lattiaa. Sille esitys antaa aikaa: näkymätön siivoustyö saa rutkasti tilaa. Ison osan esitysajasta vie hidas ja hiljainen työ, ja sen monotonisuudesta tulee tehokeino. Katsoja on pakotettu seuraamaan siivoustyötä, jota ei laajalti nähdä eikä arvosteta. Lisäksi siivostyön äänitaustana käytetään pitkälti korkakulttuuriin miellettyä musiikkia. Tätä voisi pitää kannanottona – ja pidänkin.
Siivouksen keskeyttävät tauot, jolloin kolmikko siirtyy katsomosta kaukana häämöittävään taukotilaan. Taukotilan toteutus toimii: kylmällä valolla valaistu koppero rajaa tehokkaasti näytelmän dialogitapahtumat. Musiikkatausta vaihtuu silloin sähköiseksi särinäksi.
Taukotilakohtaukset tarkastelevat pelkistetysti työyhteisödynamiikkaa: on innokas uusi työntekijä, nihkeä kollega ja uusia urahaaveita pohtiva siivooja. Ytimekkäissä kohtauksissa annetaan katsojille mahdollisuuksia tehdä tulkintoja työyhteisöstä ja kolmesta työntekijästä. Esitys tarjoaa täkyjä, jotka katsoja saa täydentää. Plussaa tulee siitä, että pelkistykset välttävät yksioikoisuudet. Näyttelijätyö on eleetöntä, miellyttävästi ei-esittävää.
•
Draaman kaari rakentuu toistosta ja toisteisuutta rikkovista yllätyksistä. Näytelmän dialogikohokohta syntyy kohtauksessa, jossa uusi ja kyllästynyt työntekijä intoutuvat kuvittelemaan ”missä olit silloin” -tilanteita. Siihen sisältyy oivallus, että ikoniseksi muotoutunut Diana-auto-onnettomuus on siirtynyt jo polvelle, joka on syntynyt Dianan kuoleman jälkeen: media, some ja länsimainen julkkiskulttuuri sisältävät jatkuvuutta siinä kuin nopeasti muuttuvaakin. Myös viimeisen taukotilakohtauksen vuodatus sometodellisuuden vääristymisestä ilmentää samaa, lisäksi se muuttaa esityksen dynamiikkaa.
Merkittävä draamallinen käänne syntyy silloin, kun uuden työntekijän likasanko kaatuu ja siivous muuttuu käänteiseksi. Näkymätön muuttuu näkyväksi, ja lian levittäminen siivouksen sijaan synnyttää outoa, häiritsevää tunnelmaa.
•
Esitys sisältää arvoituksellisuutta ja oivalluksia. Piirun verran sitä olisi voinut kirkastaa, joskin arvostan, ettei katsojille väännetty rautalankaa. Esityskokonaisuus hyödyntää mainiosti tilaa, äänimaailmoita, valaistusta ja eleetöntä näyttelijäpresenssiä. Monotonisuus, hillitty ja hallittu sekä hidastettu tyyli tuo mieleen Roy Anderssonin elokuvat ja Saara Turusen vähäsanaisten näytelmien draamatehokeinot.
Esityksen alle tunnin mittainen kesto on mitoitettu oikein, sillä siten kokonaisuus pysyy kasassa ja tarkoituksenmukaisena niin, että katsojan mielenkiinto säilyy. En tiennyt mennessäni, mitä olisin odottanut esitykseltä, jonka nimi jo herättää pituudellaan ja sisällöllään hämmästystä. Esityksen jälkeen olin teatteriseuralaiseni kanssa merkillisesti virkistynyt, ja ymmällään olo tuntui oikein sopivalta, erilaiselta kesäteatterikokemukselta.
•
Iva: Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta, esitys ensi-iltana 4.7.2025
Tampere, Särkänniemen entinen delfinaario
Konsepti: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski
Tampereen teatterin Frenckelin näyttämöllä esitetään Reko Lundanin näytelmää Aina joku eksyy. Olen nähnyt kantaesityksen KOM-teatterissa 1990-luvun lopussa. Vaikuttavasta ensi kokemuksesta on siis vierinyt vuosia, joten oli aika palauttaa mieliin Lundanin taitava draamateos ja tutkailla sen tamperelaista päivitystä.
Näytelmässä vaihtelevat Hannan eri elämänvaiheet lapsuudesta aikusuuteen ja nykyhetkeen vanhana. Nykyisin levoton, poukkoileva ja kekittymätön Hanna olisi oitis saanut viimeistään nuorena aikuisena ADHD-diagnoosin.
Lundanin näytelmä (ja romaani) osoittaa ajattomuutensa. Eri aikatasot ovat usein samaan aikaan näyttämöllä, ja Lundan taisi olla sellaisen toimivuudessa aikaansa edellä.
•
Suunnistushullu isä juoksuttaa Hannaa ja muita lapsiaan 1970- ja 80-luvun hämäläismetsissä, ja tästä urheilusta näytelmä saa vertauskuvallisen nimensä. Näytelmä käsittelee elämässä eksymistä ja kipeitä menetyksiä. Harha-askelia nähdään näytelmän henkilöissä monessa sukupolvessa.
Näytelmä käynnistyy Hannan nelikymppisten kaksosten kireästä vuorovaikutuksesta, kun Hanna-äiti on joutunut sairaalaan. Aivovammaisen äidin muisti pätkii, ja sisarusten välejä hiertää suhtautuminen alkoholisoituneen äitiin ja siihen, että äiti hylkäsi lapset avioerossa. Vaikka isä yritti parhaansa, äidin kaipuu ja pettymykset äitiin värittävät lasten elämää.
Tilanteet esitetään takaumina ja välillä simultaanisesti. Hienosti toimii se, että välillä näyttämöllä on vanha, sairaala-asuinen Hanna tutkimassa lähietäisyydeltä nuoren itsensä toimintaa – usein vääriä ratkaisujaan.
•
Näytelmän pohjavireen traagisuus pysyy pinnalla, mutta sitä puhkoo pienet koomiset pistot. Hupi syntyy lähinnä sivuhenkilötyypeistä ja joistain tilanteista. Perheen sanonnat eivät jostain syystä yleisön naurua kirvoittaneet, jokunen tyrskähdys kuului, kun perhe käytti sopimattomasta ulkonäöstä sanaa rivolookinen. Lundanin sysihämäläiseen ympäristöön sijoittaman Hannan lähipiirin murre kuulosti näyttelijöiden suussa oudohkolta sekakieleltä, melkein turkulaiselta.
Ehkä nykynäyttämöllä trendi on se, että näyttelijät esittävät montaa roolia – ainakin kaikissa tänä vuonna näkemissäni näytelmissä niin tapahtuu. Myös tässä esityksessä se sujuu joustavasti, vaikka kokonaisuudessa on minun makuuni hienoista epätasaisuutta.
•
Nuori ja vanha Hanna (Ilona Karppelin ja Mari Turunen) pysyvät yhdessä roolissa ja tekevät hahmoistaan sävykkäitä: Hannat sykähdyttävät. Myös sisarusten dynamiikka välittyy erittäin hyvin (Kai Vaine ja Annuska Hannula), ja veljen uhrautuvuus koskee kipeästi.
Lavastus ja valaistus taipuvat näytelmän eri aikoihin ja ympäristöihin. Video päästää katsojat vanhan Hannan iholle: lähikuva paljastaa armottomasti Hannan ilmeet ja ymmärryksen tilan. Videointi toimii, koska Mari Turunen elää täysillä hahmoaan. Siksi en nyt vierasta muuten vähän kulunutta videon käyttöä teatterilavalla. Puvustus ja maskeeraus tukevat henkilöhahmoja mainiosti.
Katsoja ei eksy näytelmässä vaan tavoittaa yhden perheen tragedian ja ymmärtää, että vastaavia on monen katsomossa istuvan taustalla. Se palkitaan näytelmän lopussa toivonpilkahduksin.
•
Tampereen teatteri: Aina joku eksyy, esitys 6.3.2025
Näin perättäisinä viikkoina kaksi romaaneihin perustuvaa dramatisointia Helsingin kaupunginteatterissa: ensin Minna RytisalonJenny Hill pienellä nayttämöllä, sitten Meri Valkaman teokseen perustuvan Sinun, Margot suurella näyttämöllä. Kummankin kirjan dramatisointi onnistuu erinomaisesti.
Yleensä olen sitä mieltä, että näyttämösovitus on epäonnistunut, jos se ylittää kaksi tuntia. Margot venyy 2,5 tunnin mittaiseksi, ja kieltämättä hitusen sen jälkipuoliskolla jännite notkahtaa, mutta kokonaisuus osoittaa toimivuutensa.
•
Valkaman romaanissa kolmikymppinen Vilja etsii isänsä kuoleman jälkeen Berliinissä 2011 itseään ja isän yllätyspaljastunutta rakastettua. Rinnakkain sen kanssa kulkee 1980-luvun itäberliiniläinen Viljan varhaislapsuuden aika rautaesiripun takana. Isoja teemoja näytelmässä ovat muisti ja muistaminen, rakkaus sekä äitiys. Kaikkiin niihin liittyy eri näkökulmia, eritoten kipeyttä.
Romaanin aikatasot loihditaan näyttämölle usein simultaanisina tapahtumina, kun kyseessä on sama teema. Vaikutun siitä, miten hyvin keino onnistuu: siten sytytetään teatterin taika. Teatterin konstein juoksutetaan juonta ja herätetään tunteet.
Etenkin ensimmäisen puoliajan rytmi sykkii ja vie eteenpäin tarinaa sekä henkilökuvia ja -suhteita. Pysäytykset valokuviksi sykähdyttävät. Ainoastaan irralliset tanssipyyhällykset askarruttavat minua. Sen sijaan juhliin kuuluvat joraamiset tuovat sopivaa tunnevaihtelua. Jälkimmäisen puoliskon tunnesieppareita ovat käynti Tsernobylissä ja lopun liikuttavuus.
•
Lavastus vaihtuu näppärästi ja myötäilee osuvasti näytelmän aikatasoja. Häkkityyppiset rakenteet kertovat tunneilmapiiristä siinä kuin muutkin näyttämötapahtumat. Itäsaksalaisuus välittyy trabanttia myöten. Myös kampaukset ja puvustus ilmentävät ajankuvaa.
Monet näyttelijöistä esittävät monta roolia ja roolihahmojaan eri-ikäisinä. Näyttelijätyö kauttaaltaan ihastuttaa: se on luontevaa ja uskottavaa. Viljan roolissa Satu Tuuli Karhu välittää identiteetin hukannutta nuorta naista satuttavasti ja kykenee hetkessä muuntautumaan 2-3-vuotiaaksi. Margotin salaperäisyys ja pettymys siirtyvät hyvin Sara Souliéen, ja Martin Bahne ilmentää syyllisyyden ja rakkauden päättämättömyyden tragediaa. Sanna-June Hyde antaa kasvot henkilölle, joka selviää murtumisesta (tai murtumiselta) niin, että ei kykene katsomaan muistoihin.
•
Esitys poimii romaanista ytimiä ja kykenee välittämään myös sen poliittisen tason. 1980-luvun kahtiajakautunut itä-länsi-asetelma elää väkevänä. Välillä aateusko näyttäytyy mustavalkoisena, ja välillä sävyt vaihtelevat elävästi. Ja koska todellisuus on tarua ihmeellisempää, poliittinen railo alkaa muistuttaa tämän ajan tilannetta, joskin pakka on näinä päivänä maailmassa jopa 1980-lukua sekaisempi.
Näytelmässä nousee näyttävästi esille se, että yksityisten ihmisten elämä ei ole riippumatonta poliittisista rakenteista. Sen lisäksi yksityisillä tunteilla polttomerkitään ihmisen elämäntunto, ja siinä suurinta on rakkaus – ja suureksi kasvaa se, kun rakkaudelta viedään jakamisen mahdollisuudet. Vaan toivoa on!
•
Helsingin kaupunginteatteri, esitys 25.2.2025.
Dramatisointi Tuomas Timonen, ohjaus ja esitysdramaturgia Riikka Osanen
Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on aluksi pienen rakennuksen runko, lattialla laatikollinen kariketta, heteka ja pari penkkiä, muutama tarvekalu. Pari punaisia kenkiä ja talosta henkarissa roikkuva valkoinen mekko kiinnittävät katseen.
Niukka mutta osuva lavastus johdattaa Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön esitykseen Lempi. Se pohjautuu Minna Rytisalonsamannimiseen romaaniin (2016), jossa Lempistä kertoo kolme henkilöä. Sama säilyy Sinikka Sanelman ja Miika Murasen dramatisoinnissa ja jälkimmäisen ohjauksessa.
Näytelmän punaiset kengät kuuluvat Lempin kaksossiskolle, Siskolle (Ursula Salo). Järkevä Sisko lemppaa tolkun ja ajautuu rakkaudenkaipuussaan natsi-Maxin seuralaiseksi, ja siskosten vedonlyönnin johdosta (tai siitä huolimatta) Lempi vamppaa yksinkertaisen mutta lojaalin ja syvästi rakastuvan maalaisnuorukaisen, Viljamin (Sauli Suonpää). Lempi avioituu ja saa piiakseen katkeran Ellin (Vappu Nalbantoglu), joka on pitkään haikaillut Viljamia.
•
Sota-aikaan sijoittuvien keskeistapahtumien jännite kiristyy Siskon, Viljamin ja Ellin monologien välillä. Dialogia ailahtaa vain parisen kertaa, ja muutaman kerran kuuluu Lempin oma ääni (Krista Kosonen), myös muutaman muun henkilön. Romaanin sinuttelutyyli toimii myös näytelmässä: Lempille kerrotaan tapahtumia ja samalla hänet nähdään ja näytetään tyystin eri näkökulmista. Jokainen (lukija ja) katsoja saa tehdä omat johtopäätökset, millainen Lempi on ollut – ja millaisia ovat kertojat.
Näyttelijöiden monologit vuorottelevat ja vievät tapahtumia eteenpäin kutakuinkin kronologisesti, vaikka Siskon hahmo on esityksessä yhdistelmä vanhaa ja nuorta Siskoa. Henkilöt eivät kohtaa, mikä korostaa jokaisen erillisyyttä ja sisäistä todellisuutta, joka rakentuu kokemuksista – ne muovaavat persoonat, tekojen syyt ja seuraukset, myös elämän sattumanvaraisuuden. Yksi vaikuttaja on sota.
Koska esityksessä on pitkälti kyse tunteiden ilmaisusta ja sanottamisesta, näyttelijöiden tehtävä on vaativa. Henkilöiden sisäinen maailma välittyy uskottavasti, väkevästi. Odotukset, pettymykset, raakuus ja rakkaus näkyvät ja tuntuvat. Kolme henkilöä täyttää lavan, ja kukin kolmikosta lunastaa sen lisäksi itselleen vielä erikseen. Lisäksi Lempi elää monisärmäisenä heidän muistoissaan.
Lempin valkoinen mekko vaihtuu esityksen aikana arkiasuksi, ja kummankin käyttö ja symbolisuus toimii hienosti. Lavan taka-alan pitsilakanoihin heijastettu mustavalkoinen Lapin maisema äänimaailmoineen tukee esityksen tunnelmia.
•
Ensimmäisen näytöksen intensiteetti tehosi: tapahtumat etenivät pelkistetysti mutta oivaltavasti. Väliajan jälkeen veto hieman herpaantui – vai olinko se minä? Jäin jopa miettimään vaihtoehtoa, että kokonaisuus olisi ollut hivenen lyhyempi ja ehkä jopa yhtäjaksoinen.
Pohdin myös, millainen olisi Lempi-elämys, jos en olisi lukenut kirjaa ja tietänyt juonta etukäteen. Siihen sain vastauksia kahdelta nuoren polven teatterikävijältä. Kumpikaan ei ollut lukenut kirjaa, ja toiselle Lempi oli ensimmäinen aikuisiän teatterikokemus.
Kumpikin piti esitystä helposti seurattavana, eli tapahtumien eteneminen tuntui sulavalta ja hyvin sulatettavalta. Ehkä tragedian pystyi arvaamaan ennalta, mutta se ei haitannut. Sinuttelutyyli tuntui heistä luontevalta ja näyttelijöiden heittäytyminen vakuuttavalta.
Pohdimme yhdessä lavastusta ja puvustusta. Emme keksineet vastausta, miksi vanhojen tavaroiden joukossa oli pari modernia penkkiä. Muuten ihastelimme näyttömökokonaisuutta ja taikaa, jonka teatteri tuottaa: tässä ja nyt -tunnetta.
Esitys veti meidät eläytymään. Aikuisesitysensikertalaisen Lempi vakuutti: teatterikokemus ei jää ainoaksi.
•
Helsingin kaupunginteatteri: Lempi (ennakko 19.11.2024, ensi-ilta 21.11.2024)
Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Tältä kohtaa Aila juhlii Aila Meriluotoa, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Teatteri Avoimiin oviin näytelmä sopii mainiosti, sillä katsomon ja näyttämön koko on sopivan intiimi esitykselle, jonka lähtökohta on Meriluodon päiväkirjat.
Näytelmä alkaa siitä, kun Virpi Haataisen esittämä näytelmäkirjailija istuu yksin lavalla jaloissaan paperiarkkeja ja vieressään Meriluodon kirjoja. Kirjoittajalla taitaa olla pulma, mitä ottaa ja jättää kiinnostavasta materiaalista. Asia ratkeaa siten, että Aila itse saapuu kertomaan ja pohtimaan elämäänsä.
Kuva Outi Vuoriranta, grafiikka Susanna Zographos
•
Ella Pyhältön Aila on rempseä, haastava, huvittunut, herkkä, haavoittunut ja vahva – tunneskaala on laaja ja elävä. Lausuntapätkät Meriluodon runoista tarjoavat makupaloja kirjailijan tuotannosta, sillä muuten näkökulma on elämänkulussa, ei niinkään mittavassa tuotannossa tai kirjailijuudessa.
Näytelmä itse taittaa kritiikin, joka tulvahtaa mieleen: miksi naiskirjailijan elämä nähdään miesten läpi? Tietoinen valinta sanotaan näytelmässä ääneen. Ja niin esitys pakottaa toteamaan, että Ailan runous ja proosa syntyvät elämästä, johon vaikuttavat vaihtuvat suhteet. Meriluodon lapset jäävät maininnan tasolle, kun miehet muokkaavat Meriluodon käsitystä, kuka ja miksi hän on. Näytelmän Ailan seksuaalisuuden korostus on valinta, joka todentaa, että miesten lailla naisella voi olla suhde toisensa perään – ja repikää siitä.
Isän tytön on jyrätä auktoriteetti V. A. Koskenniemi, mutta varsinainen lana on skitrofeenikkopuoliso Lauri Viita. Traumaattisen avioliiton jälkeen holtittomalla toiminnalla ja kummallisilla suhteilla Aila ruokkii tuotantoaan ja löytää uudelleen tapansa kirjoittaa. Vaikka nainen toistaa kaavaa holhottavista miehistä (myös viimeisin puoliso), kynästä on sauhunnut nykymuodin mukaista autofiktiota melko omaehtoisesti. Näytelmässä on tosin maukas kohtaus kustantamon editointihaluista.
•
Esityksen lavastus toimii niukin elementein, mutta yksityiskohdat tukevat sisältöä kuten lavan sivussa tönöttävä jähmeä patsas, joka muuttuu miehestä toiseksi. Ensimmäisen näytöksen vuoropuhelu näytelmäkirjailijan ja Ailan kanssa vie taitavasti Ailan elämänkulkua eteenpäin. Etenkin näytelmäkirjailijan muodonmuutokset eri sivuhenkilöiksi virittävät hienosti tunnelmaa ja rytmittävät esitystä. Siksi ihmettelinkin toisen näytöksen muutosta Ailan monologiksi, joskin ymmärrän, että näyttämö haluttiin pyhittää esityksen kohteelle, keskeishenkilölle – hauraalle vanhenevalle naiselle, jolla on kuitenkin piinkova kirjailijaelämän sisus.
Esitys piti otteessaan, ja napakka pituus säilytti sen jäntevänä. Mainittakoon, että edessäni istui entinen presidenttimme Tarja Halonen puolisoineen, joten arvokkaassa seurassa teatterielämys eteni.
Nyt eletään aikaa, jolloin sopii Kekkosesta kertoa nurjia puolia. Vain vähän aikaa sitten luin Reidar Palmgrenin romaanin Veli jota minulle ei ollut (Otava 2024), jossa Urkista valottuu värikäs kuva pitkine varjoineen. Se antoi sopivaa (ja kaunokirjallista) pohjaa sille, mitä näin Kapsäkin musiikkiteatteriesityksessä UKK.
Sirpa Kähkösen kirjoittama UKK ilottelee karnevalistisesti, silti esitys nojaa tarkkaan historiatietoon. Mukana kulkevat Kekkosen kansalaissotakokemukset ja muitakin elämänvaiheita, vaikka tapahtumat on sijoitettu 1970-luvun alkuun. Silloin kyhättiin poikkeustilanne, jossa UKK sai jatkaa vallan kahvassa, koska kaikille uskoteltiin Urkin olevan korvaamaton.
Esityksen käsikirjoitukseen on siroteltu oivaltavasti ajan ilmiöitä Lotto-tyttöineen, Ilkamoineen ja muine mediailmiöineen, lisäksi poliittinen suomettumisilmapiiri huokuu joka käänteessä kuten myös Urhon vähemmän urheat puolet: epäluotettavuus ja omanedun tavoittelu. Alkava muistisairaus näyttäytyy vainoharhoina, joita ei runsas ryyppääminen helpota.
•
Ehkä katsojalla on hyvä olla historiatietoa tai kosketuspinta esityksen kuvaamaan aikaan. Oletan sen edesauttavan sitä, miten paljon siitä saa irti. Muistan sen verran 1970-lukua, että moni asia tuntui tutulta ja pääsin nauttimaan, minkälainen näkemys niistä tuotiin esityksessä.
Vasemmanpuoleinen kuva: Markku Pihlaja / Musiikkiteatteri Kapsäkki
Koko esiintyjäkaarti vakuutti taidollaan. Näyttelijät muuntautuivat rooleissaan ja roolista toiseen, lisäksi lauluosuudet hivelivät korvia. Kahden muusikon voimin saatiin yllättävän täyteläistä musisointia.
On vaikea nostaa vain muutamaa roolisuoritusta muiden yli, sillä koko ensemble oli täysillä esityksen takana. Sanonpa silti, että Ahti Karjalainen ja Lottotyttö jäävät mieleen, ja ylivoimaisen kihertävänsulokas Kirjolohi asukokonaisuuksineen maistui Urkin lisäksi minulle.
Esitys virkisti, ja sen ohella se viritti historia-arviointiin sekä antoi ihmeteltävää 1970-luvun poliittisesta suhmuroinnista. Se sai arvailemaan tämän päivän urkkeja, karjalaisia ja kumppaneita, sillä politiikan kulissientakainen touhuilu ei ole loppunut.
Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti tarjoaa paljon samastuttavaa ikäluokalle, jolla on tai on ollut aikuistuvia lapsia ja hapertuvia vanhempia. Tunsin monen nuolen osuvan. En silti aseta minkäänlaista ikärajaa teatterisäväyksille: esityksessä on paljon perheteemoja, jotka koskettavat kaiken ikää.
Esityksen keski-ikäinen äiti opettaa suomea ja kohtaa työssään paineet kasvattaa teinejä ja lisäksi kohdata maahanmuuttotaustaisten nuorten ongelmat. Se tuo draamaan aikalaisviritystä. Näytelmän äidin psyykkisesti kuormittava elämä jatkuu työpäivien jälkeen: vanha evakkotaustainen äiti on dementoitumassa, aikuistuva poika syrjäytymässä ja työorientoitunut mies etääntymässä.
Kuva: Ryhmäteatteri
Juonen rungosta rönsyää paljon aiheversoja, joista kestävimpiä ovat nuorimman ja vanhimman sukupolven muutosta enteilevät elämäntilanteet. Ukrainan pakolaisiin liittyvä osuus on hieman irrallinen, joskin näytelmän isoäidin evakkous sitoo aiheita yhteen. Raskasta tematiikkaa käy keventämässä aviopuolisoiden pariterapia: sinänsä murheellinen tilanne kääntyy koomiseksi leipääntyneen terapeutin rutiinityön ansiosta.
•
Keskustelin näytelmästä kolmikymppisen kanssa, joka pohti ensinnäkin teatterin taikaa: taitoa tuoda tässä ja nyt ihmiskohtalot eteemme. Näytelmän ihmiset olivat tunnistettavia ja ensimmäisen näytöksen murhenäytelmätyyliset valinnat toimivia. Ymmärsimme kumpikin toisen näytöksen toiveikkaiden ratkaisujen tarpeen, mutta käänteet yhteensattumineen nakersivat uskottavuutta.
Entä Lemminkäinen ja kansanrunousviittaukset? Näytelmän isoäiti on harrastanut kalevalaista lausuntaa, ja siitä saadaan side Lieto Lemminkäisen taruun, lisäksi näytelmän käännekohdassa nähdään näyttämökuva, joka varioi ikonista maalausta ”Lemminkäisen äiti”. Se on toteutettu oivaltavasti. Samoin näytelmän lavastus toimii erinomaisesti: taulujenkaltaiset huonetilat korostavat hienosti perheen asetelmia. Näyttämö muuntuu näppärästi eri tiloiksi myötäillen tapahtumia.
Kokonaisuutena Lemminkäisen äiti toimii ajantasaisena, juonivetoisena perhenäytelmänä, joka saa mietimään sukupolvien vaikutusta toisiinsa, ajan kalvavuutta lähisuhteissa ja välittämistä. Esityksen myötä jään pohtimaan ajan antamisen teemaa. Muutakin pohdittavaa jää.
•
Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti (ensi-ilta 4.10.2024)
Käsikirjoitus: Anna Krogerus, ohjaus: Eero-Tapani Vuori
Sain teininä sedältäni joululahjaksi J. R. R.Tolkienin trilogian Taru sormusten herrasta sitä mukaan, kun sen osat ilmestyivät suomeksi. Lasteni esiteiniaikaan traditiomme oli käydä jouluaatonaattona katsomassa tuoreeltaan Peter Jacksonin TSH-elokuvat. Sittemmin leffat hankittiin CD-versioina, ja niitä katsoimme ahkerasti. Eri tv-kanavilta ne tuntuvat nykyään tulevan kuukausittain. Siispä kirja ja elokuvaversio ovat tuiki tutut, kun lähdin katsomaan Tampereen Teatterin Tamperetalon näytelmäversion
Ihastelin nelituntisen esityksen mittaan toimivia ja vaikuttavia lavasteratkaisuja. Materiaalit, valaistus, varjokuvien käyttö, äänitehosteet ja lavasteiden joustava vaihto rytmittivät erinomaisesti juonenkuljetusta. Haltioiden ja velhojen puvustus ihastuttivat näyttävyydellään, ja tilanteita tehostivat sirkuslaiset ja tanssijat. Katsojia avitetettiin lisäksi näyttämön laitojen näytöillä: kameroiden lähikuvat taltioivat hahmojen ilmeitä. Kaikella tällä luotiin tunnelmaa.
Tunnelmaan vaikutti lisäksi musiikki, Tuomas Kantelisen säveltämä tarinallisten melodioiden kuljetus. Musiikissa tietyt teemat omistettiin tietyille ympäristöille ja henkilöille kuten esitysmusiikissa tapana on. Iso orkesteri teki vaikutuksen, vaikka välillä pauhu hukutti näyttelijöiden replikointia.
•
Taru sormusten herrasta: jo nimen perusteella on kyse tarusta, tarinasta, joka on otettava vastaan aikuisten satuna, myös teineille sopivana fantasiana. Tolkienmaisuutta esityksessä muistuttivat taustoitukset sormushistoriasta.
Tulkinta tähdensi erilaisten eläjien – haltioiden, velhojen, kääpiöiden, hobittien, enttien ja ihmisten – yhteiseloa. Esitys kertoo ihmisten maailman säilymisen vaaratilanteesta, jolloin tarvitaan muiden ”heimojen” apua, yhdistymistä.
Pahan valta on leviämässä: Sauron haalisi kaiken vallan ja murskaisi muut örkkien avulla ja eritoten mahtisormuksen voimin. Romaani-trilogian (ja trilogia-elokuvan) teemat vyöryvät näyttämölle niin, että ystävyys, uhrautuminen ja hyvän puolesta taistelu korostuvat.
Tämänpäiväiset kolmannen maailmansodan uhkat löytyvät esityksestä. Samoin avaimet sellaisen torjumiseen. Toisaalta sotaisat kärjistykset näkyvät: vihollinen on aina örkki tai joku muu epäinhimilliseksi probakoitu, jota vastaan on oikeus taistella. Valitettavasti fantasian ulkopuolisessa tosielämässä vastapuolet ovat ihmisiä, ihan kaltaisiamme kuolevaisia. Eikä sotia synnyttävät johtajat ole eturintamassa miekat ojossa kuten TSH-saagassa vaan turvasäilöissään, kun vain rahvas kärsii sotatoimista valtaa hamuavien masinoimissa taisteluissa.
•
Esityksessä tulee hienosti esille sormuksen valta, sen paino ja rasitus vallanhalun varjona. Esityksen Frodo (Ella Mettänen) onnistuu elokuvaa paremmin ilmentämään mahtisormuksen houkutusta. Elokuva-Frodon pitkitetyt toljotuskohtaukset ovat minua aina tuskastuttaneet, ja nyt sain korvaavan kokemuksen, sillä teatteriversion Frodon ilmeikkyys ja sävykkyys välittyivät taidokkaasti.
Elokuvia selvemmin nousi aivan oikeutetusti Samin rooli (Antti Tiensuu). Tämä Frodo-herraansa palveleva uhrautuja on varsinainen tarinan sankari, ja senpä voisi tulkita yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Ilman Samia ei Frodo-herra pärjää missään vaikean matkan käänteissä. Vain Samin tukiponnisteluin mahtisormus saadaan tuhottua. Ystävyydestä huolimatta ei kaksikon asemavälimatka lyhene, missä kaikunee tolkien-brittiläinen sosiaalinen statusajattelu yläluokan perittyine etuineen. Hienoa, että esityksen loppukohtaus on Samin.
No, olihan sormuksen hävittämisessä Klonkullakin osansa, koska ahneella on p… loppu. Osansa klonkun näyttelijä (Risto Korhonen) hoitaa hienosti elokuva-Klonkkua varioiden. Samoin alkujäykkyyden jälkeen vakuutti myös Aragorn (Antti Reini), ja valkoiseksi muututtuaan Gandalfkin (Ville Majamaa) muuttui uskottavaksi. Kerran näin Legolasilta (Lasse Viitamäki) hienon taisteluhypyn, useampaa toivoin, mutta ystävyys Gimli-kääpiön (Elina Rintala) kanssa solmiutui sutjakkaasti. Entti (Esko Roineen ääni) vaikutti eläväisenä, ikiaikaisena hahmona.
Eritysiä syväluotaavia henkilökuvia ei seikkailu ennätä tarjota, tokihan taruissa toimitaan arkkityyppeinä. Tuiki miehistä tarinaa en lähde feministiruotimaan, mutta onnistuneesti roolitus sotki sukupuolirajoja.
•
En pitkästynyt, vaikka esitys kesti yli neljä tuntia. Pidin kokonaisuudesta, mutta yksi hämmentävä seikka täytyy vielä setviä. Mitä lopulta näin? Tolkien-tulkinnan vai elokuvasovituksen näyttämölle?
Vaikka teatteri mainostaa esityksen pohjautuvan Tolkienin rakastettuun klassikkoon, näyttämökuvat noudattavat pitkälti Jackson-elokuvia. Sauronin porteilla on tosin hieno omaehtoinen kohtaus esityksen loppuosassa. Leffan sotakohtaukset ja suuri osa taisteluista on leikattu pois. Ymmärrän: niitä on hankala esittää livelavalla, ja ilman niitäkin asetelmat ovat selvät.
Jokainen hahmo esityksessä myötäilee Jackson-elokuvista tuttua habitusta. Ilmeisesti elokuva on vuosien mittaan kasvanut niin ikoniseksi, ettei teatterissa uskalleta muuttaa kampauksia, vaatetustyyliä ja muuta tunnistettavaa omanlaiseksi tulkinnaksi romaanisarjasta. Se minua askarruttaa, ja siksi teatteriesitys muotoutui spektaakkeliksi, jossa katsojan keskittyminen osin tuhraantuu vertailuun teatteriesitys/elokuva ja päätyy tähän: hyvin imitoi TSH-leffoja. Kirjaan pohjautuvia syvennyksiä en löydä.
Tuo edellinen oli pakko pähkäillä. Lopputulema näyttämötoteutukselle: annan tunnustuksen tamperelaisten suurponnistukselle. Sen visuaalisuus vaikutti, ja korvakarkkiakin tarjoiltiin eikä juoni muuksi kuin kannatettavaksi muutu: näyttämösatu, seikkailu – olevaisten yhteistyö ihmisten maailman, myös puiden ja muun luonnon säilyttämiseksi. Aplodeiden paikka.
•
Tampereen teatteri: Taru sormusten herrasta, ensi-ilta 23.8.2024. Näin esityksen 10.9.2024, ostin lipun.
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen; lisää esityksestä teatterin nettisivuilta.
Tänä kesänä Suomenlinnassa vaeltaa CervantesinDon Quijote aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa uljaan ratsun (rämä polkupyörä) ja aasin (jopo) selässä. Don Quijoten hyvinvoinnista huolehtii aseenkantajan lisäksi parturi (teatterikoulun lopputyön tekijä), kirkkoherra (roolistaan katkera) ja majatalon emäntä (tekohampaat). Lisäksi useammankin hidalgon rakkauden kohteeksi osuu hemaiseva lammaspaimen (tekohampaat). Länsimaisen romaanikirjallisuudenhistorian klassikko uustulkitaan Suomenlinnan muurien sisällä vapaasti ja vapautuneesti. Mutta mitä tarkoittaa tragikoomillinen transformaatio, jota esityksessä ilmenee?
En paljasta tragikoomillisesta transformaatiosta sen kummempaa kuin sen, että sen varjolla näytelmä saa eri aika- ja todellisuustasoja, myös komiikkakonsteja. Esityksen alussa siihen käytettiin makuni mukaan turhan paljon aikaa, mutta jatkossa transformointi ei niinkään haitannut vauhtia. Transformaatioon kuuluu myös näytelmän ylimääräinen henkilö, joka lopussa paljastuu ihmisyyden yhdeksi tukahdetuksi puoleksi. Saa arvata! En kerro. Koe itse.
•
Cervantesin romaanissa itsessään on jo tragikomiikkaa toden ja mielikuvituksen eroista. (Tiedän perusasiat romaania lukematta.) Koko kertomus (1605, 1615) pohjautuu parodiaan: päähenkilö, köyhä maalaisaatelismies Alonso Quijano on lukenut liikaa ritariromaaneita eikä hän enää erota fiktiota faktasta. Niinpä surullisen hahmon ritariksi, Don Quijoteksi, muuttunut ja mielenterveytensä menettänyt Alonso Quijano lähtee omalaatuisiin seikkailuihin hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Ja aseenkantaja Sancho seuraa.
Esityksen ensemble vuorottelee uustekstiä ja cervantesia. Näyttelijät esiintyivät itsenään – ja hups – Don Quijoten henkilöhahmoina. (Tai kenties majatalon emäntähahmo oli muunnos romaanin emännöitsijästä tms.) Tämä lienee nykyteatterin postbrechtiläistä vieraannutusleikkiä, ja osin lähdin leikkiin mukaan.
•
Pidin eniten esityksen Cervantes-maailmasta, vuolaista puheenvuoroista ja niiden sutjakkaasta ja ilmeikkäästä vuodatuksesta. Don Quijoten (Robin Sandström) ja Sancho Panzan (Santtu Karvonen) dynamiikka ja suhteen kehitys eteni linjakkaasti. Jos jotain saisi toivoa, huuto-osuuksia voisi vähentää.
Koko näyttelijäjoukko (pääparin lisäksi Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel) vaihtoi rooleja tiuhaan ja pysyi valitussa tyylilajissa. Esityksessä on mukana prototyyppikesäteatterin peruselementit: hauskutus, pikkutuhmat eleet, ristiinpukeutuminen, tyylittely, kärjistys, ilmehtiminen. Ihan kaikesta en innostunut. Innostuin etenkin kohtauksista, joissa oli sävyjä. Eritoten ihastuin huimiin hidastuksiin: syntyi taidokkaita näyttämökuvia. Lavastus, äänitehosteet, puvustus ja maskeeraus ansaitsevat erikoiskehut.
Entä sisältö: hupsu henkilö hyvän puolesta pahaa vastaan? Kirjallisuuden lukemisen hurahduksen vaarat? Jotain sellaista seasta pilkistää, että kyllä saa tuulimyllyjä kuvitella jättiläisiksi sekä uskoa hyvään ja rakkauteen, lisäksi ystävyys suojelee. Entä henkilö, joka menee tolaltaan kirjallisuudesta? Kenties mielikuvituselämä saa ainakin välillä voittaa toden. Ja tähän sopiikin loppukaneetti esityksestä ja sen tyylivalinnoista: nykyajan uutistodellisuudesta Ryhmäteatteri tarjoaa parituntisen todellisuuspaon. Moni tarvitsee sellaista.
•
Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio. Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnassa 8.6.2024.
Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:
” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”
Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.
Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:
”Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”
Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?
•
Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.
Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024
Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee.
Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä.
•
Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.
Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.
Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.
•
Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!
Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.
Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.
Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.
•
Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!
Michael Fraynin kirjoittama näytelmä Kööpenhamina on esitetty englanniksi ensimmäisen kerran 1998. Nyt se on Ryhmäteatterin ohjelmistossa. Aihe on ajankohtainen: pelko atomiaseen käytöstä.
Näytelmä loksahtaa kotimaisessa romaanitaiteessa nyt suosittuun biofiktiolokeroon. Kamarinäytelmätyyppisen teoksen päähenkilöt ovat saksalainen fyysikko Werner Heisenberg (Santtu Karvonen), tanskalainen fyysikko Niels Bohr (Robin Svartström) ja Bohrin vaimo Margrethe (Minna Suuronen), joka osallistui kiinteästi miehensä työhön. Heisenberg toimi 1920-luvulla Bohrin assistenttina ja todisti silloin Bohrien pojan hukkumista. Näytelmän keskus on Heisenbergin vierailu Kööpenhaminassa Bohrien luona 1941, jolloin Natsi-Saksa on miehittänyt Tanskan, mikä vaikuttaa fyysikoiden väleihin.
Aiempi yhteistyö ja keskinäinen kilpailu toimivat yhtenä tasona kohtaamisessa, toisena sodan asetelmat, kolmantena kolmikon suhtautuminen toisiinsa, mutta näytelmän ytimenä kieppuu, mistä Bohr ja Heisenberg mahtoivat kahden kesken keskustella. Näytelmä rakentuu pitkälti toistoon, sillä kohtaaminen kerrataan eri variaatioin näytelmän aikana. Näytelmä kieputtaa myös aikaa, sillä puheissa liikutaan 20-luvulla, keskiössä on 1941, jälleennäkeminen 1947 mainitaan, ja kolmikon kohtaamisia on myös kuoleman jälkeen.
•
Näytelmän lavastuksen niukkuus luovutti tilan kolmelle näyttelijälle, ja puvustus myötäili tyyliltään hyvin tapahtuma-aikaa. Näytelmä korosti puheen merkitystä: runsasta dialogia luontevasti rikkoivat taustoitusselostukset. Näyttelijäkolmikon yhteispeli toimi. Kohtaamiset perustuivat jännitteisyyden, suvantojen ja väittelyiden vaihteluun. Minun makuuni ei tosin ole huutaminen, ja sitä oli esityksessä liikaa, mikä vei ilmaisulta tehot. Vierustoverini joutui kesken kaiken säätämään kuulolaitteensa volyymia, sillä karjunta kävi kivuliaaksi.
Fysiikkapuhe oli kieltämättä välillä raskasta seurata, mutta onhan näytelmässä muutakin sisältöä. Silti oletan, että olisi ollut kiinnostavaa ekstraa, jos olisin nähnyt Oppenheimer-elokuvan. Onneksi luin keväällä Benjamin Labatutin romaanin Maailman kauhea vihreys, jonka vuoksi olivat tuttuja Heisenberg, Bohr ja muut fyysikkokuuluisuudet, jotka näytelmässä mainittiin.
Näytelmän keskittyy syyllisyyden problematiikkaan sekä tieteen ja politiikan yhteyksiin. Se houkuttelee katsojaa päättelemään, estikö Heisenberg natseja kehittämään atomiaseen vai eikö hän vain pystynyt siihen ja miten Bohriin vaikutti osallistuminen Oppenheimerin työryhmään amerikkalaisten atomipommihankkeessa. Tiede on yhteiskunnallista ja poliittista: sillä on merkitystä, mihin ja miten tietoa käytetään. Sitä näytelmä pistää miettimään.
•
Ryhmäteatteri: Kööpenhamina, ensi-ilta 7.10.2023
Käsikirjoitus: Michael Frayn, suomennos Petri Friari
Pyydystin pitkin kevättä lippua loppuun varattuun Tampereen työväenteatterin esitykseen Pienen hauen pyydystys. Ilokseni yksi lippu vapautui viime hetkillä tälle huhtikuun vapaaviikolleni, jota vietän Tampereen tienoilla. Pääsin eturiviin seuraamaan, miten Juhani Karilan hieno samanniminen romaani taipui teatterilavalle.
Karilan romaanissa aikatasot vaihtelevat, ja juonessa jännitystä ja jännitettä rakentavat mahdollinen rikos, rakkaus, syyllisyyden tunteet ja etenkin myyttihahmojen soluttautuminen lappilaiseen elämään. Romaanissa kaikki tasot solahtavat nautinnolliseksi proosaksi, jossa tunnelmat vaihtelevat joustavasti.
•
Entä näyttämöllä? Voi olla, että romaania lukematon saattaa tippua aikavaihteluissa, jossa ilman erityisiä merkkejä käväistään nykyhetkestä päähenkilö Elina Ylijaakon lapsuudessa tai kohtaamisissa nuoruuden rakkauden Jousian kanssa. Muuten perustarina on pelkistetty kirjasta tunnistettavaksi juoneksi.
Arktiseen hysteriaan piipahtanut karski poliisi Janatuinen sopivasti saavuttaa pian tilan, jossa peijooni ja muu mytologiaväki kuuluvat pohjoiseen olotilaan – eksentrisistä paikkakuntalaisista puhumattakaan. Nukketeatterikeinoja käytetään hyvin esimerkiksi peijoonin lavaratkaisuna, ja puvustus loihtii mielikuvitusolennoista elämyksellisiä. Säästeliäs lavastus toimii näppärästi, esimerkiksi kalliolohkareita kääntämällä syntyvät huonetilat esitykseen sopivasti.
Erityiskiitos Näkin bilepersoonasta sekä ulkoasun, olemuksen että ilmaisun suhteen. Muutenkin seitsenhenkinen näyttelijäkaarti hoitaa yli 20 roolia itseään ja fysiikkaansa säästelemättä, siispä ihastelin esityksen mittaan sutjakasta siirtymää hahmosta toiseen.
Karilan kirjan huumorista siirtyy esitykseen muikeita hetkiä juuri näyttelijätyön myötä ja rytmityksen keinoin. Minun makuuni jotkut karnevalististen hulabaloohetkien hahmot vedettiin övereiksi, ja huutamisen tilalle toivoin säästeliäämpää ilmaisua. Eli hetkittäistä huojuvuutta havaitsin.
•
Kaiken kaikkiaan: viihdyin. Sisällössä korostui komeasti sanojen mahti, ja se kulminoitui päähenkilön sisäisessä lukkiutumisessa. Kauniisti esityksessä kantaa ajatus taakkojen jakamisesta ja yhteistyöstä. Silloin saa selätettyä niin sisäisiä ahdinkoja kuin Moukku-Ollinkin kaltaisia valtavia järjen ylittäviä voimia. Siihen hauen pyydystys tai irti päästäminen osuu oivaksi symboliksi.
•
Tampereen työväenteatteri, Kellariteatteri: Pienen hauen pyydystys, esitys 26.4.2023
Ohjaus ja dramatisointi Lilja Fisher – perustuu Juhani Karilan romaaniin
Näyttelijät: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sinikka Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo
Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimysmusiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.
Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.
Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti.
Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.
Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”
Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)
•
Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.
Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.
Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.
Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 