Ellen Thesleffin (1869 – 1954) symbolistinen ja ekspressionistinen taide sekä poikkeuksellinen elämä pääsevät vihdoin kattavasti kirjoihin ja kansiin. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamalla taiteilijaelämäkerralla on komea, anteeksipyytelemätön ja kuvaava nimi: Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017).
Schreck tekee Thesleffistä väitöskirjaa, ja sen etiäisenä ilmestynyt elämäkertakirja purkaa opinnäytettä vapaammin keskeisen suomalaismodernistin taiteilijaelämää. Kirja etenee melko kronologisesti, ja jokainen luku alkaa lukua kuvaavan ajanjakson teoksen analyysilla. Elämäntapahtumiin Schreck kytkee monipuolisesti taidetutkimukseen ja sosiaalihistoriaan liittyviä tietoja. Aiheeseen sopivasti nousee feministinen näkökulma, sillä naisen asema taiteilijana ja itsenäisenä toimijana oli Ellenin aikaan tyystin toinen kuin nykyään, eikä se tänäänkään ole ihan itsestään selvää.
Thesleffin elämänvaiheissa riittää kiinnostavaa luettavaa. Rakastavassa ja sallivassa perheessä kasvaneena Ellen pääsi taiteilijaoppiin, vietti vilkasta elämää ja matkusti paljon. Etenkin matkusteleminen hätkähdyttää minua: jatkuva reissailu pitkin Eurooppaa ja etenkin Firenzeen auttaa ymmärtämään sen, että Thesleff sai reaaliaikaisesti taidekäsityksiä muuttaneet vaikutteet paikan päällä, nämä symbolismit, futurismit ja ekspressionismit. Kirjan myötä Thesleffeille merkitykselliset hämäläismaisemat Muroleessa alkavat näyttää jatkeelta muulle resuamiselle paikasta toiseen, vain eri valo erottaa sen Euroopasta. Sama ilmaisuvapaus.
Kirjassa on paljon kirjesitatteja. Schreck on tehnyt suurtyön, kun hän on selvittänyt runsasta ja monikielistä kirjeenvaihtoa, mutta se on kannattanut. Näin välittyy kohteen ääni, tapa lähestyä asioita, ilmaista visuaalisuus ja tunteet sanoin. Thesleffin omista teksteistä työntyy esiin fragmentaalinen vaikutelmakirjaaja, runoilija. Omapäinen, leikkisä, varma havainnoija resonoi kirjekirjoittajan tauluihin. Ja mitä tulee kirjan nimen tokaisuun, joka on suora sitaatti yhdestä taiteilijan kirjeestä, taideteosten luojan jumaluus selittyy esimerkiksi näin:
Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja – olen ymmärtänyt, että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän aurinkoinen hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olen kenties jo ymmärtänyt, että minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua…
Kirjeenvaihto luonnollisesti paljastaa paljon Ellenin suhteista, mutta kaikki ei selviä, esimerkiksi itsellisen naisen hullaannus huikentelevaan englantilaiseen teatterimieheen jää silti arvoitukseksi. Paljon muutakin kiehtovaa kirjassa on niin taide-elämästä, naiskysymyksestä, kriitikoiden suhtautumisesta kuin muistakin ajanilmiöistä. Epäpoliittiseen taiteilijaan vaikuttivat sodat ja pula-ajat toisaalta samoin kuin kaikkiin muihin, toisaalta toisin – taiteeseen jälkiä jättämättä. Ellenin runoja on ruotsiksi julkaistu, ja niistä muutama on kirjassa suomennoksena. Rohkenisiko joku kääntää ja julkaista niitä enemmänkin suomeksi?
Thesleffien perheen innostusta valokuvaamiseen on kiittäminen, sillä kirjassa on paljon kotiarkistoaarteita. Valokuvat näyttävät muun ohella sisaruuden tärkeyden – nuo ihanat naiset rannalla (ja muualla) Ellen, Gerda ja Thyra katsovat aikojen takaa kuvista haastavina ja kauniina. Värikuvajäljennöksiä maalauksista soisin kirjassa olevan paljon enemmän kuin nyt on.
Schreck kirjoittaa jättityöstään: ”Olen halunnut saada Ellen Thesleffin elämäntainan loistamaan edes hetkeksi, jotta voisin jakaa eteenpäin tämän ihmeellisen ihmisen elämän energian.” Kirjan alkusanojen jälkeen olin valmis jo antamaan tietokirja-Finlandia-palkintoehdokkuuden. Pääosin teksti on elävää, joustavasti aihetta juoksuttavaa. Jonkin verran toisteisuus häiritsee, vaan ei haitaksi asti – ja asioihin palaaminen on tyypillistä tietokirjoille. Pidän siitä, että kirjoittaja näkyy välillä tekstissä ”minänä”, eli hän näyttää tulkintojaan suoraan, ja asianmukaisesti hän viittaa muilta lainattuihin tulkintoihin. Runsasta kirjaa luin nauttien pienissä osissa ja jäin koukkuun: tiesin aina jatkavani, kun arkiaskareista aikaa liikeni.
*
Melko lähellä Muroleen maisemia liikun säännöllisesti, niinpä minua sykähdyttävät sinne sijoittuvat Thesleffin maisemakuvat, ne tuntuvat kumman läheisinä. Muistan myös yhden auringonlaskun Näsijärven rannalla, jolloin metsänreunan rajat harsoontuivat, taivas ja vesi väreili kultaa, pastellisen vaalenapunaista ja lilaa. Katsoin maisemaa, ja totesin modernin maalaustavan naturalistisen tunneytimen: maisema oli silkkaa Thesleffiä väreineen ja muotoineen.
Joka kerran, kun taidemuseokäynneilläni näen Ellen Thesleffin teoksia, ne hätkähdyttävät. Omaperäisyys ja sisäinen näkemys hyökyvät niistä katsomiskokemukseeni. Jos aikalaiskriitikot mutisivat jostain epämääräisestä yliesteettisestä hämyisyydestä, nykykatsojana olen kokenut sulautuvat värit, muodot ja liikkeen tunnun elävinä ja niiden selittävän abstrakteinakin ihmistä, luontoa ja tunnetta. Siksi olen vuosien varrella silloin tällöin laittanut Ateneumin palautekanaviin toiveen Ellen Thesleff -näyttelystä. Mitään sieltä ei ole koskaan vastattu, eikä näyttelyä ole kuulunut. Turun taidemuseo ehti edelle, ja sain nauttia teoskoonnista keväällä 2015. Schreckin kirjan kiitossanojen loppu antaa ymmärtää, että Helsingin taidemuseossa olisi tekeillä uusi teemanäyttely. Tämän kirjan myötä odotan (jos mahdollista) entistä innokkaampana Ellen Thesleffin inspiroivan ja intensiivisen taiteen kokonaiskatselmusta. Ja sitten saan nähdä taas jotain ihmeellistä, niin Ellen jo eläessään lupasi:
Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: painaudun sydämeni syvyyttä myöden hiekkaan kuullakseni maapallon sydämenlyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.
– –
Hanna-Reetta Schreck
Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017
ulkoasu Annukka Mäkijärvi
taiteilijaelämäkerta
400 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Ellen Thesleff esiintyy Kati Tervon uutuusromaanissa Iltalaulaja (Otava 2017), ja ensi vuonna ilmestyy myös Pirkko Soiniselta romaani Thesleffistä.
Ihastelen kirjan kaihtelemattoman vaaleanpunaista ulkoasua, niin ”elleniä” mielestäni: raikasta, pöyhkeää ja haastavaa. Kirjan ulkoasusta vastaa Annukka Mäkijärvi. Yllä olevan kuvan taustalla on Ellen Thesleffin maalaus Muroleesta, Lukuhetki (1906) – sen olen napsaissut Riitta Konttisen kirjasta Täältä tullaan!.
Ilmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit 
Kotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, 
Poikkeavia ovat Greta Hällfors-Sipilän 1910-20-luvun maalaukset. Ne todella erottuvat muusta ajan taiteesta. Tilannekuvat vaikuttavat naivistisilta, ja niissä hahmoja, tilaa ja muotoja runnellaan tietoisen kömpelösti ja vääristyneesti. Karikatyyrimäisyyden taa kätkeytyy muuta. Joukossa on kiinnostavia kieltolain hengen vastaisia juhlintakuvia. Enkä ole nähnyt toista samalla pöyristyttävää ja säälittävää porvariplösömiehen kuvaa kuin on Sinipukuinen ihailija. Punakan ukon kourivat sormet leidin olalla puistattavat.
Syksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.
Miten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.
Luin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin 
Colm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. 
Koska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi 
Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön. Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja 
Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 
Seulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan 
Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen 
Onhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen 
Varhaisvuosieni tärkeä tietokirja on ollut isän kainalossa katseltu Värikuvakasvio (WSOY, 6. painos 1960). Ruotsalaisen alkuteoksen on suomeksi toimittanut Eino Kärki. Kirjan haaleansävyiset mutta helposti tunnistettavat kuvat (E. Hahnewald) kiehtoivat kovasti, ja taisin aika hyvin kasveja oppiakin, joskin oppi on jo ojaan valunut – oi unohduksen vuodet. Lempikukkani metsätähti on kirjassa niin herkästi piirretty, että jokunen vuosi sitten kaavailin siitä tatuointia lapaluuhuni. Kaiverruttamatta on jäänyt.
Sain roolin johon en mahdu (toim. Marja-Liisa Nevala, Otava 1989) on ensimmäinen teos, joka tarkastelee kotimaista kirjallisuutta naisnäkökulmasta, alaotsikko onkin Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Artikkelikokoelma innosti minua suuresti: eri kirjoittajien kokoelma muljautti teematarkastelun toisenlaiseksi kuin aiemmat kotimaiset kirjallisuustiedekirjat. En ole koskaan pitänyt kirjallisuudesta kirjoittamista objektiivisena, tämä kirja vahvisti uskoani siihen, että näkökulma ratkaisee.
Viime vuoden tietokirjasuosikkini hohtelee kuin kimmeltävät lumihuiput Jäämeren rannoilla. Mitä sitä kiertelemään, Bea Usman 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 