Aihearkisto: Tietokirja

13 tammikuun, 2016 · 10:00 am

Blogistania 2015

Taas on aika riipivän pisteytyksen: kirjabloggaajien vuoden 2015 PARHAAT-äänestys. On niin monta erilaista hyvää lukukokemusta, joten niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen tuottaa puistatuksia. Osallistun silti, jopa joka kategoriaan.
Blogistaniat

 

Blogistania Finlandia
blogistanian_2015_finlandia

3 pistettä
Laura Lindsted: Oneiron (Teos 2015)

On, ei, on: Oneiron. Pari sekuntia kuoleman välitilassa luo seitsemälle naiselle elämän ja minulle merkillisen kokemuksen. Siihen on kuulunut ihastusta, kauhistusta, uuvutusta ja herätyksiä. Olen kokenut olevani osa jotain ainutlaatuista. Kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla Oneironin kaltainen löytöretki kielen ja kerronnan keinoin jonnekin kerrassaan ennen kokemattomaan.

2 pistettä – vai saako jakaa kahdelle 3 pistettä, jos ei jaa jämäpointsia muille?
Petri Tamminen: Meriromaani (Otava 2015)

Tämän vuoden suosikkikirjani ovat ääripäitä. Oneiron liukuu laveasti henkilöstä, tarinasta ja tyylistä toiseen. Petri Tammisen Meriromaani on keskittynyt, karsittu ja hiottu yhden elämän ajaton kuvaus – ja samalla luita ja ytimiä laajentava elämäntuntotarina. Luin sen henkeä pidätellen, hymähdellen, hymistellen ja liikuttuen. Silmäilin sen heti perään keräten kiteytymiä, joita kieleen saadaan sidottua silloin, kun kirjailija osaa napauttaa vähään kertakaikkisen paljon. Ja olen sen lukenut vielä uudelleenkin sana sanalta yhä uusia löytöjä tehden. Meriromaanissa kielenkäytön ohella ihastuttavat juoni, henkilökuvaus, tarina ja niistä irtoava näkemys elämästä.

Jämäpistettä en siis anna. Sen olisivat ansainneet ainakin Anneli Kannon Pyöveli, Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Ainakin.

Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.

 

Blogistania Globalia
blogistania_globalia

 

3 pistettä
John Williams: Stoner (Bazar 2015)

On sitten syynä kirjan keräämä kohu ja kehut vai puhdas kokemus, mutta konstailematon elämäntarina tuntuu puhtaalta ja puhdistavalta kaunokirjallisuudelta. Stonerissa ei kikkailla, siinä vain kuvataan mahdollinen ihmiselo epäonnisine valintoineen, masentavine konflikteineen ja hetkittäisinä hyvänolontunteineen – ja nämä kaikenkattavan elämänarvoisesti.

2 pistettä
Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

Ajattelin kyllästyneeni natsikorttiin, jota kaunokirjallisuudessa usein vilautellaan. Sopimus tuo aihepiiriin saksalaisen kotirintaman ja kolmannen valtakunnan rakentajien arjen olosuhteet, joskin riutuvaa rintamaakin kuvataan karusti. Lisäksi Sopimus käsittelee perhesuhteita kylmänkuumalla liekillä. Kerrontaote tepsii minuun ja tarjoaa aiheeseen tuoreutta.

1 piste
Herman Koch: Naapuri (Siltala 2015)

Naapurissa on tavallaan kaikki nykykirjallisuuden ”viat” eli eri näkökulmia, aikatasoilla sahailu ja dekkarimaisuus. Niistä ja taitavasta henkilöiden tavoittamisesta syntyy nappaavaa proosaa, joka jää kaivertamaan. Naapuriin upottuu monia teemoja valinnoista ja vastuusta, sattumastakin.

Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

 

Blogistania Tieto
blogistanian_2015_tieto

3 pistettä
Bea Uusma: Naparetki (Like 3015)

Naparetki kertoo epäonnisen kuumailmaretkueen kuolemansyyn kartoituksesta. Jos ei aihe kuulosta kummoiselta, toteutus on kahmaiseva. Kerronta kaappaa mukaansa, sillä Uusma upottaa itsensä täysillä selvitystyöhön ja lukijan sitä seuraamaan. Aihe jättää nälän tietää Andréen retkueesta lisää. Tietokirjaan tunkeutuvat tunteet, ja Naparetken kokonaisesteettinen elämys lisää tehoa.

2 pistettä
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

Jos haluat harjoitella selkeän ja vastaanottajaa huomioivaa tekstiä, kokeile selkokirjoittamista. Jos opit kirjoittamaan hyvää selkotekstiä, sinulta sujuu entistä paremmin myös yleiskielinen kirjoittaminen. Näin uskon. Kirjoittajakehitykseen on nyt entistä ehommat mahdollisuudet, sillä hyvien selkokirjoittamisen yleisohjeiden lisäksi muutamaan tekstilajiin tarjotaan havainnolliset neuvot kirjassa Selkokirjoittajan tekstilajit. Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja konkreettisesti.

1 piste
Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet… (Otava 2015)

…vaikka mitä ja voit olla vaikka mitä. Voimaballadi kaikelle tyttöydelle iästä ja sukupuolesta riippumatta, vaikka kohderyhmänä onkin nuoret neidot – sitä on monipuolinen ja reipas asenneasiateos. Erityisesti minua viehättää se, että kirja välittää aktiivista ja yritteliästä meininkiä olematta ruusunpunainen söpöstely. Sävykkäälle  kasvatuskirjalle piste!

Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.

 

Blogistania Kuopus
blogistanian_2015_kuopus

 

3 pistettä
Panttivanki ja muita kertomuksia (OPH 2015)

Uskokaa jo, että iso osa teineistä ei halua tarttua kirjaan, koska se on vanhanaikainen, väsyttävä ja tylsä kapine. Siinä silmäily tai sipaisu sivulta toiselta ei onnistu. Siksi tarvitaan lyhyitä, helppoja kertomuksia, silti kiinnostavia ja kirjallisesti innostavia. Siksi tarvitaan selkokielinen Panttivanki ja muita kertomuksia. Kirjan selkokielisyyttä ei mainosteta, mutta nykykirjailijoiden tekstit on vaivattomaksi selkoistanut taitava Ari Sainio. Sekin on merkittävää, että melko uusista ja suosittujen kirjailijoiden teksteistä koostetaan kokoelma, joka sopii kaikille ja monenlaisille nuorille lukijoille. Kiitos valikoimatyön toimittajalle, Päivi Heikkilä-Halttuselle!

2 pistettä
Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni : Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015)

Lapsille pitää lukea, kaikenikäisille taaperoista teineille. Maami mustikka on yhdistelmä Eppu Nuotion alkuperäissatuja, visualistin oivaltavaa retrokuvitusta ja varhaiskasvatusammattilaisen sepitämiä, sanataideopetukseen sopivia hauskoja leikkejä ja tehtäviä. Kirjasta poikii näin monipuolinen kielitietoisuutta ja mielikuvitusta ruokkiva kokonaisuus. Lapsille pitää siis lukea: lisää tietoja ja vinkkejä on Päivi Heikkilä-Halttusen mainiossa Lue lapselle! -kirjassa.

1 piste
Nadja Sumanen: Rambo (Otava 2015)

Tässä on kaikki katastrofin ainekset: erityislapsi, mielisairaus, kuralla olevat perhesuhteet, avioero, menneisyyden kasvatusvirheet. Kaikki tuo kuorma painaa, mutta niin vain painetaan eteenpäin ja eletään päivä kerrallaan melko valoisissa kesätunnelmissa. Ja se kerrotaan luistavasti. Eikä jahnata hikisessä teiniseksissä, sen hinkuamisessa tai kiusaamiskuvioissa. Rambo miellyttää tällaista mummeli-ikää lähentyvää, toivottavasti murkkujakin.

Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

13 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

30 joulukuun, 2015 · 8:05 am

Selkokirjoittajan tekstilajit & Selkeää ja saavutettavaa viestintää

Kirjoittajan ja lukijan suhde syntyy vain tekstin välityksellä. Kenelle minä kirjoitan? Aina en ajattele lukijaani, kirjoitan vain ryöpsähtäen kirjan tai kulttuurielämyksen herättämistä mietteistäni, jotta ne eivät häviä mielestäni. Välillä vilahtaa kyllä Lukijahenkilö. Hän on kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja hän pitää kielen kirjosta. Hän saa kiinni kielikuvista ja mielleyhtymistä, ja kulttuurikontekstit ovat hänelle mieluisia. Joskus näkökentässäni välähtää joku lukeva tuttuni, mutta huomaan, etten kohdenna tekstiäni tietylle kasvolle.

Kirjoittaja-lukija-suhde mietityttää minua luettuani mainion kirjan Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015). Kirjassa käsitellään mediatekstejä, informatiivisia tekstejä ja kaunokirjallisuutta. Selkotekstissä oleellista on lukija – ymmärrys lukijan intresseistä, motivaatiosta ja kielitajusta. Muutenkin kirja palauttaa minut juurille. Vaikka kirjassa puretaan auki tiettyjen tekstilajien selko-ohjeita ja annetaan teksteistä valaisevia esimerkkejä, tarjoavat ne minkä tahansa tekstin kirjoittajalle ajateltavaa. Kuka on siis lukija? Miten tekstilajitietoinen hän on tai minä olen? Miten ja miksi valitsen sisällön sekä venytän sitä tekstilajin rajoissa? Miten rakennan tekstin ja motivoin lukijaa aina asian vaihduttua? Sidostanko ja viittaanko luistavasti sisältöä ja lukijaa kuljettaen?

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen ovat kirjoittaneet tärkeän opas- ja käsikirjan, jonka avulla kirjaan valitut tekstilajit on entistä helpompi kirjoittaa selkokielellä. Eikä vain selkokielellä: ruohonjuuriohjeet antavat varmuutta versoa tekstiä selkosuomea seikkaperäisempään kielimuotoon. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjan ohjeiden mielessä pitäminen auttaa ketä tahansa tekstintekijää näkemään entistä tarkemmin tekstivalintojen vaikutukset. Selkokirjoittajan tekstilajit

Mukana kirjassa on myös kokemuskertomuksia: selkokirjoittaja-asiantuntijat aukaisevat asiaa. Erityisesti jää mieleen YLE:n Selkouutisten toimittajan Pertti Sepän hieno, jopa tarinallista lähestymistapaa lähenevä teksti kohderyhmänäkökulmasta. Monia muitakin kiintoisia kokemuskulmia on, esimerkiksi selkokirjailija Johanna Kartion juttu mukauttamisvalinnoista.

Informatiivisten tekstien luku on osuva opastus tietotekstien kirjoittajille. Selkokielisestä kaunokirjallisuudesta on erityisen kattava esitys: ennen ei ole samalla tavalla purettu eri genrejä. Esimerkit ja vinkit ovat oivaltavia. Koko lähtökohtahan on ongelmallinen, sillä kaunokirjallisuuden taiteellinen kieli- ja kerrontavapaus on ristiriidassa selkokriteereiden kanssa. No, on löydettävissä kompromisseja ja ratkaisuja, jolloin fiktion kiinnostavuus säilyy. Toivottavasti fiktiokirjoittajat ja kustantajat oivaltavat, että erilaiset lukuvaikeuksiset ja -haluttomat voisivat olla varteenotettavaa lukijakuntaa.

Olen kirjoittanut muutaman blogijutun selkokielellä, mutta pääsääntöisesti tekstini on yleiskielen taitajille suunnattuja. Olen bloggaajana myös jonkinlainen mediatekstinikkari mutten siis selkomediateksteilijä. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjassa käsitellään myös mediatekstilajeja, joskin aika printtipainotteisesti. Mediatekstien henkilövetoistuminen, tarinallistuminen ja lajiheilunta on kirjassa hyvin tavoitettu.
Selkeää ja saavutettavaa

Jos liukuisin kirjavlogin tai -trailereiden tekijäksi ja haluaisin saavuttaa selkovastaanottajat, toimisin kirjan Selkeä ja saavutettavaa viestintää (Kehitysvammaliitto 2015) ohjeiden mukaan. Siinä esitellään eri elementtien (teksti, ulkoasu, puhe, kuva, ääni, editointi) ottaminen huomioon selkoilmaisussa. Kirja koostuu asiantuntevista ja havainnollisista artikkeleista, ja verkkomaailmaan vähittäinen siirtyminen myös selkoasioissa tuodaan näin ajanmukaisesti esille.

Vastaanottaja siis keskiöön! Selko-ohjeistukset saavat näistä kirjoista merkittäviä täydennyksiä ja tarkennuksia. On sitten tarkoitus selko- tai yleisviestiä, viestittelijä voi kirkastua tällaisten perustanpalauttajakirjojen avulla.

_ _ _
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen
Selkokirjoittajan tekstilajit.
Opike 2015.
tieto- ja opaskirja
200 sivua.

Selkeää ja saavutettavaa viestintää. Viisi artikkelia selkoilmaisusta
Toim. Hannu Virtanen
Kehitysvammaliitto 2015.
tieto- ja opaskirja
62 sivua.

Sain kirjat kustantajilta.

Tiesitkö tämän?
– Yleisiä selkokirjoitusohjeita on Suomessa ollut jo yli 30 vuotta.
– Selkokieli on helpompaa kuin yleiskieli kolmella tasolla: sanasto, rakenne ja sisältö. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjan lopussa on kiteytetty 66 yleisohjetta ja kirjassa on tekstilajikohtaiset tarkennetut ohjeet sekä niiden koosteet lukijaystävällisesti kiteytettynä lukujen lopussa.
– Selkokielestä hyötyviä on Suomessa noin puoli miljoona. Syinä ovat neurobiologisista syistä pysyvästi poikkeavat kielelliset taidot, heikentyneet kielelliset taidot tai väliaikaiset kielelliset puutteet.
– Selkokielellä kirjoitetaan tekstejä suoraan selkokielisiksi tai mukautetaan yleiskielisiä tekstejä.
– Selkokielellä on julkaistu internet-sivuja, esitteitä, lehtiä, oppaita, oppikirjoja, tietokirjoja ja kaunokirjoja, myös verkkokirjoja ja kaksi e-kirjaa. Selkokirjoja ilmestyy vuosittain parikymmentä uutta nimekettä, kaikkiaan selkokirjoja on noin 350 nimekettä.
– YLE julkaisee selkokielisiä radiouutisia ja joulukuusta 2015 lähtien myös TV-uutisia.
– Selkeää ja saavutettavaa viestintää kokoaa ensimmäistä kertaa selkokielisten verkkomateriaalien (mm. videot, animaatiot, verkkosivut) ohjeita.

JA VIELÄ TÄMÄ: Selkologo uudistuu 2016 eli S-tunnus virtaviivaistuu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: , , , ,

21 joulukuun, 2015 · 8:01 am

Bea Uusma: Naparetki

Bea Uusma luki sattumalta noin 15 vuotta sitten vuoden 1897 epäonnisesta kuumailmapalloretkueesta. Ruotsalaiskolmikon tähtäimenä oli Pohjoisnapa, mutta muutamassa kuukaudessa miehistö kuoli jäälauttojen ympäröimällä Valkosaarella, jolta jäännökset vahingossa löydettiin yli 30 vuotta myöhemmin. Bea Uusman löytöretki kesti 2000-luvun alkupuolen, sillä tapaus mitä ilmeisemmin lumosi hänet ja hän on tehnyt kaikkensa selvittääkseen miesten kuolinsyyn. Siitä syntyi Naparetki (Like 2015).

Nelikymppinen Andrée oli vetypallomatkailijoiden johtaja, ja parikymppiset Frænkel ja Strindberg olivat miehistöä. Naparetki ei kerro löytöretkeilijöiden taustoista eikä motiiveista, ei keskinäisistä suhteista tai matkailun tavoitteista. Jo aikanaan retki ja retkueen jäännösten löytyminen kiinnosti ruotsalaisia, joten aiheesta on kirjoitettu runsaasti. Uusma dokumentoi päiväkirjamerkintöjä, lehtitietoja, asiakirjoja ja retkeilyjäämistöjä tavoitteena selvittää matkan pään syy. Ei aavistustakaan, miksi siitä tulee niin tärkeää, ei siitäkään, miksi aiheeltaan kerrassaan kaukainen tietokirja imaisee minut itseensä. Naparetken lähestymistapa vain häikäisee.

Valkosaaren ympärillä hohtaa. Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa.

Kirja kertoo yhtä paljon aiheesta kuin Uusman pakkomielteestä. Vaikka kirjassa asiat toistuvat, samaa veivataan, joukkoon annostellaan sopivasti jokin uusi havainto. Ja vaikka käänteentekevää ei löydy, pysyn mukana melkein henkeä pidätellen. Päivittelen täysin älytöntä retkivalmistelua ja jäätikkövaellusta viinilasteineen ja kirjailtune pellavaliinoineen. Ällistelen kirjoittajan tolkutonta aineistoaltistumista. Ihailen kirjan rakennetta ja visuaalisuutta.Naparetki

Kirjassa koukuttaa tunne. Selittelemättä se vetäisee fiktionkaltaisesti eläytymään nuoreen rakastuneeseen Nils Strindbergiin ja hänen kihlattuunsa Annaan. Autenttiset Nilsin päiväkirjamerkinnät tekevät sen. Uusma valikoi niistä sopivat kohdat ja sijoittaa ne oivaltavasti sellaisiin kirjan paikkoihin, että ne sulattavat mahdollisen lukijajään. Kirjan alotsikko on Minun rakkaustarinani. Kyllä kirja on kertomus Uusman fanaattisesta rakkaudesta aiheeseen, mutta siinä on myös siivu Nilsin ja Annan rakkaustarinaa, joka ei pääty kuolemaan vaan sydänten pääsyyn samaan paikkaan. Satuttavia ovat Nilsin varmaankin lohtua tuoneet, toiveikkaat matkapäiväkirjakirjaukset.

”Me olemme juuri pysähtyneet tältä päivältä, kun nyt olemme raahanneet ja retuuttaneet kelkkoja 10 tuntia. Olen oikeastaan varsin väsynyt mutta minun on puhuttava muutama sana rakkaani kanssa.”

Naparetki on kaunis kirja. Sen rakennetta tukee taitto, jossa tekstin asettelu ja värit myötäilevät moniaineksisista sisältöä. Oma lukunsa on hieno kuvitus. Osa kuvista on Nils Strindbergin, joka raahasi jäätiköllä railoja väistellen yli 70-kiloista kameraa. Filmit löytyivät ja olivat kehitettävissä. Vaikuttavaa. Osa kuvista on Uusman, joka on lääkärin ammatin lisäksi toiminut kuvittajana.

Turkoosilta näyttävä jää on imenyt itseensä kaikki värit paitsi juuri turkoosia. Jään todellinen väri ei siis ole se, jonka näemme. Jää sisältää kaikki ne värit, joita emme näe.

Uusman teksti on tieteellisrunollista. Mahdoton yhdistelmä onnistuu ja kiihdyttää lukemaan. Minun oli yhdeltä istumalta ahmaistava kirja. Alkulehdillä kirjailija vakuuttaa kaiken olevan totta paitsi kaksi sepitesivua. Totuushan tunnetusti on suhteellista, ja monesti Uusmankin faktat liukuvat tulkinnoiksi ja kokemuskuvauksiksi silti uskottavuutensa säilyttäen. Kaikkiaan kiehtova Naparetki on syksyni yksi hämmästyttävimmistä lukukokemuksistani.

Jäämeri sulautuu taivaaseen. Toisen puoliskon näkökentästäni täyttää Valkosaaren itsevalaiseva jäätikkö. Sitä ei näe mustavalkoisissa valokuvissa, mutta harmaanruskean rannan takana jäätikkö kohoaa kuin valtava valkoinen seinä. Kun seisoo täällä, olemassa on ainoastaan tämä rantakaistale, 3 000 kertaa 300 metriä. Täältä ei johda tietä pois.

– – –
Bea Uusma
Naparetki. Minun rakkaustarinani
Suomentanut Petri Stenman
Like 2015
August-palkittu (2013) tietokirja
290 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita ihastuneita: Sinisen linnan kirjasto, Kirjanurkkaus, Nannan kirjakimara ja Lukuneuvoja.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

2 joulukuun, 2015 · 7:27 pm

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!

Kun kaipaat faktoja ja vinkkejä lastenkirjallisuudesta, tässä on: Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena 2015). Päivi Heikkilä-Halttunen on koonnut ajantasaisen katsauksen lastenkirjallisuudesta, sen merkityksellisyydestä ja käyttömahdollisuuksista.

Kätevässä käsikirjassa on asiaa lapsen kehityksestä ja siihen sopivasta kirjallisuudesta. Kirjassa esitellään eri lajeja ja lastenkirjan olomuotoja – ehkä tuo sana kertoo siitä, mitä erilaisia piippaavia ja hipaistavia julkaisuja on perinteisen kirjamuodon rinnalla. Lisäksi kuvaillaan erilaisia sana(taide)toimintaan liittyviä toimintamalleja. Ja niin edelleen. Kyse on siis taitavasta ja monipuolisesta tietotaitokirjasta.Lue lapselle

Käyttäjäystävällisyyttä lisää se, että tekijä on koonnut lukuisia lastenkirjalistoja käsittelemistään teemoista. Ne tietysti ovat valintojen tuloksia, koska lastenkirjatarjonta on laaja ja kirjava. Tekijä palvelee myös lukujen loppujen tiivistyslaatikoin: ydinasiat kiteytyvät mainiosti.

Veikeää sävyä kirjaan tuo se, että asiallisen tietotekstityylin lomaan Heikkilä-Halttunen heittää omakohtaisia kokemuksiaan. Hiipimisaskelin se tuo tekstiin blogimaista tahtia. Ei se minua haittaa, uskon, että subjektiivinen veto viehättää ja vakuuttaa monia lukijoita.

Meidän perheessä Kalevala-innostuksen nostattaja on ollut Suomen lasten Kalevala, joka kietoi pauloihinsa keskimmäisen. Poika naulautui kuusivuotiaana hänelle ääneen luetun kertomuksen äärelle ja suorastaan kärtti jatkamaan lukemista.

Joku viikko sitten kohistiin puheterapeuttien havainnoista: aikuiset eivät puhu (eivätkä lue) lapsille vaan höpisevät härpäkkeilleen, mikä heikentää lasten kielen kehittymistä. Mars matkaan: kaikki tämän käytännöllisen ja sujuvasti kirjoitetun kirjan pariin nappamaan mukavia keinoja nauttia lasten kanssa kirjallisuudesta ja tukemaan kokonaisvaltaista kehitystä! Konstit ovat monet, ja niistä useat ovat päätyneet Lue lapselle! -kirjaan.

P.S. Päivi Heikkilä-Halttusella on tuottelias vuosi. Elokuussa ilmestyi nuorille suunnattu Panttivanki ja muita kertomuksia (OPH 2015), jonka Heikkilä-Halttunen on koonnut kotimaisen nykyproosan taitajien kokoelmista ja Ari Sainio hienosti selkoistanut.

_ _ _
Päivi Heikkilä-Halttunen
Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen
Atena 2015
tietokirja
240 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Tietokirja

Avainsanat:

30 syyskuun, 2015 · 7:00 am

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…

”Käsissäsi on pieni suuri kirja.” Näin lupaa takakansi Jenni Pääskysaaren kirjasta Tyttö sinä olet… (Otava 2015). Miksipä ei! Kannen väri ja tunnelma tuovat mieleen murkkuna saamani Uma Aaltosen valistuskirjan, mutta Pääskysaarelta pönötys puuttuu, hän ikään kuin päivittää hengennostatuksen, viehättävän tyttövoimanponnistuksen. Kirjasta innostuneena apinoin rakenteen, mutta valitsen vain kolme näkökulmaa. Siispä: Kirja sinä olet…

SUORA

Jenni Pääskysaaren teksti on luistavaa ja selkeää. Lyhyitä lukuja on rapiat 40. Teemat sivuavat toisiaan, mutta eri kulmista vahvistetaan sitä, että kukin kelpaa sellaisenaan. Pidän etenkin siitä, että kirja kannustaa ottamaan ohjat omin käsiin muita polkematta ja siten, että älyllisen ponnistelun merkitys näkyy, rohkeutta ja myötätuntoa unohtamatta. Tavoite on kasvattaa muttei sormi ojossa.

RAIKAS

Myönteisyys ja silkka ilo välittyy tekstistä. Ote ei ole tekoreipas, se on reilu ja arvostava, eikä onnen kääntöpuolia häivytetä, ne nähdään selviytymisen näkökulmasta. Kirjallisuussitaatit on oivallisesti valittu, ja ne istuvat hyvin asiayhteyteen. Niissä on ajattomuuden havinaa. Virkistäviä ovat muutamat haastattelut ja esimerkit tyttönaisten pärjäämisestä. Hieno luku on sisaruutta käsittelevä kohta. Ääneen pääsevät Kuustosen sisarukset, mutta suurimman vaikutuksen tekee se, että luvussa sisaruudella tarkoitetaan sukulaisuuden ylittävää solidaarisuutta. Voimatyttöyttä on itsevarmuus, mutta myös tilannetaju, tilan anto itselle ja muille.

Kuuntele myös niitä, jotka eivät puhu paljon – hiljaisia ääniä, äänenpainoja, harvoja, painavia sanoja, kuiskauksia, taukoja, henkäyksiä, huokauksia, naurahduksia ja tuhahduksia. Niissä piilee paljon enemmän kuin osaat aavistaakaan.

RAJATON

Tekstin takaa kuultaa vilpitön tunne: ollaan oikealla asialla – kaikkien asialla. Pääskysaari tähtää kirjan 10-17-vuotiaille tytöille, ja sopii se monta vuosikymmentä siitä eteenpäinkin. Kirja käy tyttöjen lisäksi äideille ja isille, miksei ikityttöjen puolisoillekin opaskirjaksi. Uskon kirjan levittävän ymmärrystä jokaisen ainutlaatuisuudesta ja kunnioitettavasta epätäydellisyydestä. Käsitän, että tyttökeskiössä on oma merkityksensä, itseisarvo, johon ei poikia sotketa. Tyttö sinä olet… on sukupuolitettu, ei diskriminoiden vaan omaehtoisesti. (Pojat ansaitsevat ja saakoon omaa omalaatuisuuttaan arvostavan teoksensa.)Tyttö sinä olet

Jenni Pääskysaari
Tyttö sinä olet…
Otava 2015
Kuvitus Nana Sjöblom
asiaproosaa
140 sivua.
Ostin kirjan kummitytölle 13-vuotislahjaksi.
Kirjaa on runsaasti luettu ja siitä riemuittu, mm. Lukutoukka ja Kujerruksia.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

31 elokuun, 2015 · 6:58 am

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies

Peilikuva on minäkuvan raamit. Kun kehys rikkoutuu, on mahdotonta pitää muutakaan ehjänä. Väkevä todiste siitä on Kimmo Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies (2015).Kasvonsa menettänyt mies

Oksanen kertoo kirjassaan vakavan virus- ja bakteeritulehduksen puhkeamisesta ja piinaavista toipumisvaiheista. Sairaus jättää jälkensä monin tavoin, kyse ei ole vain ulkonäön menettämisestä. Kuvaus on kovaa konkretiaa siitä, miten ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokonaisuus, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Etenkin koskettaa paljas kuvaus mielentiloista, masennuksesta ja yksinäisyydestä.

Rakenne on ottanut mallia Dantelta: kirja jakautuu kuvaavasti osiin Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Yhtä helvettiä ja kiirastulta henkiin jääminen ja sairastumisesta selviäminen ovat. Oksasen kuvaus hoitoympäristöistä on terävää sekä potilaan huolenpidon että hoitohenkilökunnan vuorovaikutustaitojen suhteen. Mutta sinuksi tuleminen muuttuneen ulkomuodon ja ympäristön suhtautumisen kanssa on erityisen manalahenkistä. Ulkonäkökeskeisyyttä hän joutuu pohtimaan pohjamudissa.

Oksanen on avoin, mutta luonnollisesti hän valitsee kerrottavansa. Läheiset jäävät diskreetisti etäälle, vaikka tärkeinä mainitaan. Lapsuudenperheen tilanne ja vanhempien elämänvaiheet lomittuvat omaan toipumisprosessiin – pieniin askeliin kohti paratiisia. Kirjan kohottavinta antia on oivallus taivaasta: se on arvostusta ympärillä olevaa hyvää kohtaan. Tavallisesta arjesta paratiisi on rakennettu. Ja toivosta, irreaalipilkahduksista ja hyväksymisestä.

Mutta minä olin elossa ja osa maata jo nyt. Hengitin ilmaa ja join vettä, joka on peräisin maan sisästä. Tunsin ihokarvoillani tuulen, sen saman, joka ravisutteli lehtiä puissa. Olin valoa. En yhtäkkiä ollutkaan mielestäni ruma, vaan kaunis. Olin samalla tavalla kaunis kuin ikivanha maapallo, sen pinta kallioineen ja kasveineen, heinineen ja hiekanjyvineen. Olin tähtipölyn yksi ilmentymä miljardien ja miljardien muiden ohella.

Sujuvasanainen toimittaja osaa kirjoitushommat. Henkilökohtainen tilitys on tietysti eri genreä kuin lehtijutut, mutta ammattikirjoittajan tekstivarmuus on osa vakuuttavuutta. Joidenkin asioiden toisteisuus hieman häiritsee minua, mutta nielen narinani, sillä monesti toistuvaan asiaan kytketään jotain uutta tai eri näkökulmaa. Ymmärrän, että elämänymmärryksen etsinnässä palaa kynnyskysymyksiin.

– – –
Kimmo Osanen
Kasvonsa menettänyt mies
WSOY 2015
asiaproosa, henkilökuva
269 sivua.
Sain kirjan lainaksi työkaverilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

3 elokuun, 2015 · 8:00 am

Jarno Alastalo: Sometarinoita Suomesta

Ensin mielessäni käy, onko mitään tolkkua julkaista kirja sosiaalisen median suosikkitoimijoista – eikö luontainen ympäristö eli some riitä? Ja toisaalta: sometarinoiden ilmestyminen kirjana kertoo juuri siitä, että aikamme tapa dokumentoida toimii yhä edelleen printtimuodossa. Paperille painettu tieto on kuin pysäytyskuva: vähän aikaa sitten on ollut näin ja se on tallennettu kompaktiksi kokonaisuudeksi konkreettisten kansien väliin. Somejutut puolestaan jatkavat kulkuaan hajallaan ympäri bittitaivasta.some 1

Sometarinoita Suomesta. Hullu, barbaari ja kissa (Avain 2015) on Jarno Alastalon kasaama kokoelma, jossa on 22 digitaalisen suomalaissomeilmiön esittelyt. Ne on tehty haastattelutyyliin. Jutut ovat napakoita, journalistisia väläyksiä facettajien, instaajien, twiittaajien, bloggaajien ja vloggaajien syihin ja seurauksiin somettaa. Mukana on muusta mediasta tuttuja mutta myös tuntemattomia tekijöitä. Sometarinat ovat notkeita, helppolukuisia. Haastateltujen valokuvat ovat eloisia mustavalkopotretteja, joiden realismia heilautetaan myrkynvihrein yksityiskohdin.

Alastalo vertaa somea nykyajan leirinuotiojorinointiin. Modernit julkitarinoijat eivät sovi yhteen muottiin, siksi alaotsikossakin on variaatiot hullusta kissaan, kaikkea mahdollista on siitä väliltä. Poimin kolme kiinnostavaa juttua – olisi niitä 22:sta valittavana useampikin. Kirja on aika hauska kurkistus siihen, miten moninaisin merkityksin, motiivein ja meiningein sometetaan.some 2

Some herättää kriittistä keskustelua sen lieveilmiöiden vuoksi. On paikallaan, että kirjassa on mukana Tiina ”Milsa” Malin. Hän osallistuu kansainväliseen Ei vihapuheille! -liikkeeseen. Liikkeen aktiivit puuttuvat vihapuheisiin niitä bongatessaan. Malin ymmärtää, että vihapuhe syntyy kyvyttömyydestä tunnistaa ja käsitellä tunteita. Sananvapauden lisäksi hän korostaa sanan vastuuta. Puuttuminen on yksinkertaista:

– Ei saa itse syyllistyä vihapuheeseen ja mennä mukaan toisten negatiiviseen nettikeskusteluun. Hiljaa ei kannata olla, sillä hiljainen hyväksyntä on melkein pahempaa. On parempi sanoa suoraan, ettei vitsi naurata ja olla se rohkea, joka korjaa kurssia.

Toiseksi esimerkiksi kirjasta voisin valita Nettimuorin tai Kukkahattutädin, tosi tömäköitä tekijöitä ovat. Valitsen silti muotiblogin. Menen siis mukavuusalueeni ulkopuolelle, syystä ja huvitettuna. Hel Looks esittelee helsinkiläistä katumuotia. Näkymä näihin tientallaajiin muuttaa ajatuksia jörrikkäsuomalaisista. Kuvissa on persoonallisia pukeutujia, taviksia tamineissaan viihtyen. Blogin käynnistivät jo 2005 Liisa Jokinen ja Sampo Karjalainen. Nyt blogi on tauolla, sillä se on poikinut tekijöille muuta kiinnostavaa. Tekijäpari onkin esimerkki siitä, että someharrastus voi tuottaa toimeentulomahdollisuuksia.

Tiesitkö, että 15 % verkkoliikenteestä liitty jotenkin kissoihin? Seppo on ollut maailmalla suomalaisjulkkis, jonka video on esitetty muun muassa jenkkilän tv-uutisissa. Sepon valtti on erityisen äreä ilme, mutta Sepon emäntä ei ole halunnut tuotteistaa lemmikkiään maailmantähtien tavoin. Nettitietojen mukaan Seppo valitettavasti kuoli keväällä, mutta netissä voi yhä nähdä Sepon tervehdyksen. Alastalo pohtii kissavideoiden merkitystä ja päätyy siihen, että niiden viehätys piilee tunteiden ja tarinan yhdistymisessä. ”Kissojen omapäisyys ja välinpitämättömyys viehättävät katsojia.” Ja söpöys, älä unohda söpöyttä, joka saa jörönkin järkkymään.

P.S. Tämä kissa päivittää blogia Alman runot. Blogin kaksi lukijaa ei riitä someilmiöksi.

P.S. Tämä kissa päivittää blogia Alman runot. Blogin kaksi lukijaa ei riitä someilmiöksi.

Suosittelen Sometarinoita Suomesta -kirjaa ihmiselon kirjavuudesta kiinnostuneille, ja kirja sopii mainiosti kouluun niin tekstitaitotehtävien materiaaliksi kuin mediakasvatukseenkin.
– – –
Jarmo Alastalo
Sometarinoita Suomesta. Hullu, barbaari ja kissa
Atena 2015
tietokirja
184 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

27 heinäkuun, 2015 · 8:00 am

Scifistelyä: Markku Soikkeli ja Gillian Anderson

Miten nyt niputan X-Files -tähden ja scifi-kirjailija-tutkijan? Just siksi. Alkuvuodesta ilmestyivät Markku Soikkelin ansiokas koontiteos Tieteiskirjallisuuden käsikirja (Avain 2015) ja Gillian Andersonin ja Jeff Rovinin tieteisaineksinen trilleri Liekkien näkijät (suom. Einari Aaltonen, Like 2015).

Liekkien näkijät yhdistelee nykyaikaan sopivaa poliittista konfliktia outoihin ilmiöihin, joiden alkuperä on muinoin asutetussa Etelämantereella avaruusaluksineen ja maagisvoimaisine artefakteineen. Joukkoon sirotellaan outoja kohtauksia ja näkyjä eri puolilla maapalloa, muinaisia kieliä ja merkillisiä symboleja.

Valitettavasti trillerissä on tuskastuttavan paljon sälää, mikä vie tilaa itse takaa ajettavalta arvoitukselta. Mielestäni arvoitus sinänsä jää hataraksi ja siihen liittyvä spefi-aineisto hajanaiseksi. Väkinäinen romanssi ei syvennä päähenkilöä, kovapintaiseksi järkinaiseksi tunnustettua psykiatria, joka uppoaa sielujen toiviotielle.

Mitä jos nämä ilmiöt – tai vain yksi laajempi ilmiö – ovat jollain tapaa vapaita ajan kahleista? Mitä jos on olemassa jonkinlainen yhteinen virta, joka kuljettaa kuvia ja kieltä – informaatiota – `toisesta ajasta´ `nykyhetkeen´, ja me olemme täällä ottamassa virran vastaan ja viemässä sitä eteenpäin?

Soikkeli vapauttaa ajatuksiani Liekkien näkijöistä, sillä tutkija tähdentää, että valtaosa scifistä on viihdettä, päiväunelmaa, jossa on mahdollista muuttaa mitä tahansa miksi tahansa. Kauneus on katsojan silmissä, Soikkelia lainaten: ” – – tieteiskirjallisuuden harrastaja saattaa nähdä kauneutta sielläkin, missä joku toinen lukija näkisi pelkästään kirjallisen hahmon ottaneen vesinokkaeläimen.”

Liekkien näkijöissä on mielestäni vesinokkaeläimellisyyttä. Pieteettiset alan harrastajat pitäisivät sitä pikemmin juuri ja juuri tieteisfantasian edustajana, väljästi spekulatiivisen fiktion hupaisana kuriositeettina, jonka valtti on näyttelijä-kirjailijan hihassa. (Kirjankansi on kuvaava: toinen tekijä on esillä jättikirjaimin.) Soikkelin mukaan parhaimmat tieteiskertomukset tyrkkäävät ajattelemaan laajasti ja käsitteellisesti, muuta viihdekirjallisuutta tehokkaammin. Tähän ei Liekkien näkijät yllä.scifi

Markku Soikkelin Tieteiskirjallisuuden käsikirja on rakennettu vetävästi, sillä kirjassa esitellään genreä teemoittain ja lajikehityksen näkökulmasta. Olen häkeltynyt tekijän laajasta tietämyksestä eri aikojen teosten esittelyssä ja niiden ilmaisutapojen erittelyssä. Lukijaystävällisesti kirjan joka luvun lopussa on teosluettelo. Monessa mielessä Soikkelin teos palvelee kirjavinkkaajana niin alan konkaria kuin scifistä kiinnostunutta aloittelevaa lukijaa.

Tieteiskirjallisuuden määrittelyn voikin aloittaa siitä, että tarinassa on jotain uutta ja yllättävää, mutta yllätyksen taustalla on tieteellinen tai vähintäänkin johdonmukaisesti jäsentävä selitys tapahtumille.

Tämä on Soikkelin kirjaama vähimmäismääritelmä, ja scifissä esiintyy yleensä tulevaisuuskuvitelmia, vieraita olioita, avaruusmatkoja, mekaanisia ihmisiä, älykkäitä koneita tai tekoälyä. Kaikesta tästä Soikkelin kirjan lukija saa irti tietoa ja kokemuksia elävästi, irtonaisesti ja viihdyttävästi. Kirjailija on sujuvasanainen asiantuntija. Ollakseen vakavasti otettavaa populaaritutkintaa, Tieteiskirjallisuuden käsikirja ei ole tosikkomainen. Takakansi lupaa, että teos kertoo kaiken scifistä, siis kaiken. Ainakin paljon ja monipuolisesti.

– – –
Gillian Anderson & Jeff Rovin
Liekkien näkijät
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2015
trilleri
330 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Markku Soikkeli
Tieteiskirjallisuuden käsikirja
Avain 2015
tietokirja
352 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , ,

25 huhtikuun, 2015 · 10:31 am

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Lukupiiriharrastus on monille tärkeä, ja piirejä on monenmoisia: julkisia, ohjattuja, vapaita ja pienen porukan omia. Suvi Ahola on perehtynyt aiheeseen tutkien, ja nyt hän on laatinut populaarikoonnin Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015).Ystäviä ja kirjoja

Voi ajatella, että jo luolaihmisten leirinuotiolla pidettiin lukupiiriä, kun joku kertoi tarinaa, ja sitä kommentoitiin. 

Lukupiiri-ilmiö ei siis ole uusi. Ahola linkittää kirjakeskusteluporukat yhdeksi vastaukseksi yhteisöllisyyskaipuuseen. Onkin oiva veto, että kirjan nimessä on ensimmäisenä sanana ”ystäviä”, vasta sitten ”kirjoja”. Totta kai toiminnan luonne edellyttää kiinnostusta kirjojen lukemiseen ja kirjakeskusteluun, mutta oleellista on, että lukukokemusta puretaan porukalla.

Käytännössä toiminta on hyvin monimuotoista.

Lukupiirit voivat syntyä spontaanisti tai ne ovat jonkun organisoimia. Kokoontuminen on suhteellisen säännöllistä ja vapaaehtoista. Kirjassa on kymmenen eri lukupiiriesittelyä, joissa kirjoittajina on itse osallistujat. Jälleen kerran kirjan otsikko osoittautuu osuvaksi: sen lisäksi, että piirit ovat erilaisia ja että kirjat yhdistävät osallistujia, monet kirjapiiriläiset ovat myös hitsautuneet kaverilliseen yhteistoimintaan, osa reissaakin porukalla.

Aivan uusinta kirjallisuutta suomalaisissa lukupiireissä ei yleensä lueta, sillä useimmiten luettavat kirjat halutaan lainata kirjastosta.

Ahola on Helsingin Sanomista tuttu kriitikko, ja hän hyödyntää kirjassaan laajaa kirjallisuustuntemustaan. Aholan yksi tavoite on tarjota kirjavinkkejä niin kirjapiiriläisille kuin muillekin lukijoille. Ahola on valinnut kymmenen eri teemaa, ja joka teemassa hän esittelee usean kirjan, yhteensä 42 teosta eri genrestä ja eri ajoilta.

Lukupiirit suosivat helposti kirjastosta lainattavia kirjoja eli ei niin tuoreita teoksia. Esittelyssä on kuitenkin useita viime vuosien uutuuksia, esimerkiksi uusin Finlandia-voittaja He eivät tiedä mitä tekevät, jota jonottaa pääkaupunkiseudulla tällä hetkellä yli 2000 toiveikasta lukijaa. Uutuuksien ja vähemmän uusien kirjojen tarjoaminen rinnan on paikallaan, sillä kirjan elinkaaren pidentäminen ohi markkinointikauden on tervetullutta.

Mietin kyllä, miksi kirjaesittelyissä on jonkin verran paljastavia juonenkulkukuvauksia. On niissä myös tarpeellisia lisätietoja kirjailijasta, hänen teoksistaan ja kirjan ominaispiirteistä. Kiinnostuksen herättäminen on varmasti tarkoituksena, ja pääosin se onnistuukin. Oletan, että Aholan kirjakatsaus voi lukupiireissä olla ekstrana virittämässä keskusteluja, siksi Ystäviä ja kirjoja -kirjaesittelyratkaisu on perusteltu. Tämän kirjan rinnalle sopii mainiosti myös vuosi sitten ilmestynyt 50 parasta kirjaa vinkkaamaan ja syventämään lukemista.

Lukupiirin keskusteluissa on aina esillä kolme elementtiä: arvottamista, analyysia ja rönsyillä.

Keskustelu on lukupiirien ydintoimintaa. Joskus joku alustaa, joskus saadaan kirjailija vierailulle, useimmiten jutellaan omalla joukolla asiasta ja sen vierestä. Aholan kirjan mukaan riidaksi eivät näkemyserot yleensä kirjapiireissä ylly, mutta on jopa suotavaa olla eri mieltä.

Ystäviä ja kirjoja jättää tunnetuuletuksen kirjapiiriläisille, sillä Ahola pidättäytyy esittelemiensä kirjojen hehkuttamisesta tai haukkumisesta. Valituissa kirjoissa on tietysti innostumisen pohjavire, koska niissä on lukupiiripotentiaalia. Myös kirjassa esiintyvät lukupiiriläiset luettelevat keskustelua ja suosiota herättäneitä kirjoja.

Ruoka kuuluu lukupiireihin.

Koska monet lukupiirit kokoontuvat vuorotellen osallistujien kodeissa, kirjojen kanssa huomiosta kilpailee hyvä ruoka. Siksi Aholan kirjassa on jokaisen käsitellyn teeman perässä reseptit lukupiirimenulle. Ruokaohjeet on poimittu kirjailijoiden kirjoista tai kirjapiiriläisiltä.

Ystäviä ja kirjoja -koosteen myötä voi herkutella konkreettisesti ja aineettomasti kirjoista. Kokonaisuus on moniääninen sekametelisoppa, mikä on linjassa monimuotoisen lukupiiriharrastuksen kanssa. Huomasin lukiessani bongailevani ideoita oman lukupiirini käyttöön ja vertailevani, mitä kirjassa mainittuja teoksia on jo piirissäni luettu. Taisi olla toivottu tulos!

 

Hetken harkinnan jälkeen heitän itsekritiikkini rippeet romukoppaan ja julkistan ensimmäisen kirjatrailerini. Se on tablettielokuvakoulutuksen harjoitustyö. Kiitos auliille kurssilaisille, jotka esittävät kirjapiiriläisiä, ja kouluttaja Marko Pohjosmäelle.

Kirjatraileri: Ystäviä ja kirjoja

Suvi Ahola
Ystäviä ja kirjoja
Avain 2015
tietokirja
214 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

17 tammikuun, 2015 · 3:52 pm

Tietokirjatuumailua

Pirjo Hiidenmaa on tuore tietokirjallisuuden professori, Helsingin yliopistoon nimetty. Hiidenmaata kuuntelin ÄOL:n talvipäivillä 17.1.2015, jolloin hän paneutui aiheeseen tietokirja koulussa. Esitys oli kiinnostava katsaus yleensäkin tietokirjallisuudesta ja lukemisesta.

Salillinen äidinkielenopettajia sai kiinnostavan katsauksen tietokirjallisuudesta ja sen lukemisesta professori Pirjo Hiidenmaalta.

Salillinen äidinkielenopettajia sai kiinnostavan katsauksen tietokirjallisuudesta ja sen lukemisesta professori Pirjo Hiidenmaalta.

Tietokirjallisuus jää helposti katveeseen, sillä on kovin tavallista, että ”kirjallisuus”-sana mielletään tarkoittamaan kaunokirjallisuutta. Yli 10 000 kirjaa ilmestyy vuodessa, niistä kaunokirjoja on noin 2 500. Tietokirjoja on siten noin 80 % kaikista kirjoista: tutkimukset, hakuteokset, oppaat, oppimateriaalit, yleinen ja lasten tietokirjallisuus sekä mielipidekirjallisuus. Historia- ja elämäkertakirjoja ilmestyy todella paljon, kun taas kieltä ja kirjallisuutta koskevia tietokirjoja vähän. Nykyisin julkaistaan paljon myös tietokirjoja, jonka alkuperä on blogi. Kun suositun blogin materiaalia tuotetaan kirjaksi, voi tyyli olla toisenlainen kuin on mielikuva jämptistä ja asiatyylisestä tietokirjallisuudesta. Tietokirjoissakin aihe- ja tyyliskaala on siten laaja, värikäs ja kirjava.

Hiidenmaa herätti ajatuksia: Kirjallisuus on pitkää, hidasta, yksisuuntaista ja maksullista. Some, reaaliaikainen media, on lyhyttä, nopeaa, vuorovaikutteista ja maksutonta. Syökö nopea hitaan? Onko pitkälle tekstille, ”mindfullness-lukemiselle”, tilaa ja aikaa? Toivottavasti. E-kirja vai p-kirja (painettu kirja)? Hiidenmaan anekdootin mukaan eräs teini valitti, että e-kirja tahriintuu kokatessa, koska näyttö pimenee ja sitä pitää klähmiä toisin kuin keittokirjan aukeama pysyy näkyvillä näpräämättä. Onneksi on siis tarjolla eri kirjaformaatteja eri tarpeisiin.

Nuoret lukevat kirjoja yhä vähemmän, pojat vielä vähemmän kuin tytöt. Pojat kuitenkin lukevat tietokirjoja enemmän kuin tytöt. Kotien, koulun ja kirjastojen yhteistyötä tarvitaan, jotta tietokirjallisuus siirtyisi lukuvalikkoon – samaa tiimikannustusta tarvitaan kyllä myös kaunokirjallisuuden lukemisen innostamiseen. Hiidenmaa korosti, että jokaiselle lukijalle tarvitaan oma houkutuskoukku. Omaan harrastukseen liittyvä kirja voi olla kimmoke lukea, samoin muut intressit: urheilijaelämäkertoja urheiluharrastajille, harrastuskirjoja tuunaajille ja ruokakirjoja kokkaajille jne.

Tietokirjaksi määritteleminen tuottaa joskus päänvaivaa. Muun muassa muistelmat, elämäkerrat ja julkaistut päiväkirjat painivat eri sarjassa kuin kovan luokan tutkimuksiin perustuvat tietokirjat tai eri alojen spesiaalijulkaisut. Vaan tietoa voidaan tarjota monella lailla, myös avoimen subjektiivisesti.

Tietokirjakin tulee lukea kontekstiin kytkien. Kuva on muokattu Pirjo Hiidenmaan esitysmateriaalista.

Tietokirjakin tulee lukea kontekstiin kytkien. Kuva on muokattu Pirjo Hiidenmaan esitysmateriaalista.

Hiidenmaa totesi, että tietyssä mielessä tietokirjassa kaikki on totta – ainakin kokemus on totta, vaikka faktanäyttöä ei kaikissa tietokirjoissa ole. Yhteistä tieto- ja kaunokirjallisuudelle on se, että ne ovat välttämättömiä toisilleen. Yhteistä on myös eläytyminen, samastuminen, mielikuvitus ja kielen rekisterit. Tietokirjaa tulee lukea siten, että siinä on kertojan ääni, näkökulmia ja painotuksia, siis samoin kuin kaunokirjallisuutta, tunnistaen kerronnan keinoja ja tulkiten – lisäksi tietopohjaa arvioiden. Tietokirjassa lukutapa voi edetä isosta pieneen: mihin teksti liittyy, mitä muuta on alalta julkaistu, mitä aiheesta jo tiedetään.

Kirjastotoimen johtaja ja Tieto-Finlandia raadin jäsen Tuula Haavisto puhui samassa tilaisuudessa otsikolla ”Nainen luki sotakirjoja”. Tietokirjapalkinnon kriteerinä on kerronnaltaan taidokas tietokirja, ja lisäksi Haavistoa ja muita raatilaisia ohjasi valinnoissa se, että kirja iski sydämeen. Erinomaiset sota-aiheiset tietokirjat vaikuttivat häneen syvästi, sillä uusi tieto tutuista asioista syvensi näkemystä ja kokemusta maailmasta. Tietokirjallisuusahminnan johdosta eivät enää runolliset romaanit Haavistolle maita.

Lopettelen juuri Kyllikki Villan matkapäiväkirjaa Myrskyssä. Kolmas lokikirja (Like 2010). Mitä tietoa saan siitä? Se tarjoaa ennen kaikkea elämyksiä rahtilaivalla matkustamisesta 75-vuotiaana. Päiväkirja kertoo tuntemuksista ja havainnoista kokeneen kääntäjän kielellisellä varmuudella. Julkaisuun on jäänyt toistoa ja tyhjäkäyntiä, mutta silti se on miellyttävää luettavaa, sillä tarkkanäköinen kirjaaja tekee huomioita, joissa yksityinen muuttuu yleiseksi. Kirja on toimitettu Villan kuoleman jälkeen. Tekstistä välittyy vireän, paljon kokeneen ja kirjallisuutta rakastavan naisen ääni. Lukijan tietous siitä, että kuolema on aivan kirjoittajan kintereillä, voimistaa tekstin koskettavuutta. Tieto, kokemus ja tunne yhdistyvät teksti- ja lukutilannekokonaisuudessa.Myrskyssä

Kerronpa vielä, miten Kyllikki Villan matkapäiväkirja lisää tietoa. Se vakuuttaa pienten asioiden merkityksellisyydestä ja siitä iloitsemisesta.

On pieniä aineellisia ja esineellisiä asioita, joista olen niin iloinen: se että tuo herätyskello ei sittenkään mennyt rikki, vaikka se toissa yönä pudotessaan pysähtyi ja vielä eilen iltapäivällä pysähtyi. Mutta kun yöllä muutaman kerran tarkkailin sitä, niin kyllä se käy ja kyllä se soi. Vaihdoin siihen varmuuden vuoksi uuden pariston. Niin pieni ilo kuin kohta 22 vuotta vanha herätyskello! Ja mitä muita esineellisiä iloja mulla on: se että on tämä sellihaalari ja huiveja ja villapaita että voin pysyä lämpimänä, ja kirjoja.

_ _ _
Kyllikki Villa
Myrskyssä. Kolmas lokikirja
Like 2010
(Noin 400 sivua e-kirjana)
Luin kirjan Elisan e-kirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Tietokirja

Avainsanat: ,

19 joulukuun, 2014 · 10:46 am

Ville Haapasalon 2000-luku, usko pois!

En voinut ihan kaikkea uskoa viime joulukuussa lukemistani Haapasalo-sattumuksista, en näistä uusimmistakaan. Se on jutun tietoinen juju. Kauko Röyhkän kirjoittama ja Juha Metson kuvaama kirja on nimeltään vähintään yhtä runsas kuin kohteensa: Ville Haapasalo. ”Et muuten vieläkään usko…” Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (Docendo 2014).

Ensimmäisen muistelokirjan hyväksi havaituilla linjoilla pysytään. Totta kai touhussa on laskelmoinnin makua, menestyskirjan toisintamista, mutta on niinkin, että kiinnostavasta pääpukarista jäi vielä paljon kertomatta. Venäjä on maailmanpolitiikkavinkkelistä tällä hetkellä kimurantti konstruktio, mutta kirja on pitkälti poliittisesti korrekti. Kyllä outouksia kerrotaan, mutta koska henkilökuva on keskiössä, toimintaympäristö ikään kuin raamittaa erikoisuudet. Taiteilijan on turvattava selustansa, sillä ilmeisesti Venäjältä tulee hänen leipänsä, sen päälle voit kertyvät kotimaisista tv-sarjoista; tammikuussa alkaa taas Teemalla uusi, Ville Kaukasiassa.

Haastattelijan ja haastateltavan dialogi on tallennettu kirjaan autenttisen oloisena. Röyhkä lisäksi kuvailee havaintojaan haastatteluympäristöstä. Keskustelut on käyty Villen yhdessä lempipaikassa, Tbilisissä.

Keskusteluissa nousee esille tiettyjä teemoja. Yksi on Haapasalon julkisuuskuva ja suosio. Kirjassa on kiinnostava särmä, sillä tavallaan päähenkilöstä saa avoimen kuvan, ja toisaalta hän vain vihjailee tietyistä asioita ja on kertomatta monista puolista elämässään. Terävänä hän on julkisuuskuvastaan: se on rooli, jonka hän on rakentanut ja puvustanut.

VILLE: Julkisuuteen on helppo päästä, mutta siellä pysyminen on taidelaji. Se vaatii ihmiseltä uhrauksia ja sulla pitää olla jokin juttu, millä sä pysyt siellä. Mulle julkisuus ei ole koskaan ollut itseisarvo. Julkisuus on puutarha, sitä pitää hoitaa. Se lähtee helposti rehottamaan: tuonne kasvaa iso puu, jossain vaiheessa se on maailman isoin puu, mutta ei enää, koska viereen on kasvanut uusia puita. Sun täytyy pitää itsesi kiinnostavana.

Juha Metson kuvat tekevät taitelijakirjasta taidekirjan. Kiinnostavien Ville-kuvien lisäksi on venäläisyyttä ilmentäviä henkilötutkielmia. Venäjä on laaja, ja vaikka kirjassa kerrotaan paljon ökyrikkaista, kuvissa näyttäytyy toisenlainen venäläisyys.

Kirja ei yllätä, mutta lupsakka tunnelma tekee siitä viihdyttävän. Ja totta kai uskomattomat sattumukset Shotsissa, Siperiassa ja monessa muussa maankolkassa huvittavat ja pistävät puistelemaan päätä. Totta tai tarua, miten vain, ainakin tarttuvaa tarinointia.Ville Haapasalo

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Avainsanat: , ,

14 joulukuun, 2014 · 9:34 am

Sellainen tyttö

Lena Dunham on häkellyttävä tekijä. Hän on HBO:n kerrassaan jäljittelemättömän Girls-sarjan tuottaja, käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosanäyttelijä. Multitalentti on kaiken filmaus- ja julkisuushässäkän ohella kirjoittanut kirjan Sellainen tyttö (suom. Lotta Sonninen, Otava 2014). Sen alaotsikko on Nuoren naisen ”opetuksia”.

Sellainen tyttö on jonkinsorttinen elämäkerrallinen kasvukertomus ja tunnustusteos. Se on peittelemätön ja siekailematon. Lisäksi se avoimesti herättää hetkittäin epäilyksiä todenperäisyydestä: kertojalle on tavallista, että eri kerroilla sama tapaus voi purskahtaa ulos eri tavoin. Totuus ei ole oleellista vaan sen rento ilmaisu- ja tulkintatapa.Sellainen tyttö

Lena Dunham on jenkkiläisen liberaalin, räiskyvän ja rakastavan taiteilijaperheen ilmaisuvimmainen tytär, jonka alku-ura on jättimenestykseksi havaittu. Hän on sekoitus räyhähenkeä ja perhetyttöä. Kyllä, hän on tähti; ja kyllä, hän on ironinen, fiksu, sinnikäs, avoin, epätoivoinen, rohkea, rikkonainen ja sekoileva.

Pääosin kirjassa on hilpeä vire ja teksti liitää. Silti kerrotut omituisuudet kipuilevat. Dunham on myöhempien aikojen tyttö-woody-allen, joka kiepauttaa neuroosit taiteeksi – tai ainakin julkisiksi. Vetäviä kohtia löytyy perheestä, romansseista, pelkoahdingosta ja terapiakierteestä – muutaman mainitakseni. Se ei ole minun eikä Kirjava kammari -blogin Karoliinankaan mielestä kiusaannuttavan paljastelevaa.

Aika eri ilmapiirissä liikutaan kuin muinoin nuoruuteni Uma Aaltosen murkkuopaskirjoissa. Kirjan lupaamia ”opetuksia” on omakohtaisissa anekdooteissa, suorina (hupi)listoina ja tokaisuina. Koko Dunham-hahmo on opetus: usko omaan tekemiseen riittää – olet mitä olet.

Minä en ole seksuaalineuvoja, psykologi enkä ravitsemusterapeutti. En ole kolmen lapsen äiti enkä menestyneen alusvaateketjun omistaja. Mutta minä olen tyttö joka taistelee saadakseen kaiken, ja tässä tulee ketju karuja kertomuksia tuon taistelun eturintamalta.

Huvitun ja huokailen. Tiedän, tiedän: tyttöyteni on ollut tiensä päässä jo aikoja sitten, en ole kohderyhmää. Omanapaisuus ja kyvyttömyys salaisuuksiin Girls-hahmon tapaan on toki rasittavuuksiin asti apposen auki, vaan paljasteluun sujahtaa raikastavaa perspektiiviä, välillä sarkasmia. Ihastelen Dunhamin kepeyttä, terävyyttä ja vilpittömyystuntua. Myönnän harppovani väsyttäviä selostuksia ruokapäiväkirjoista tai sähköposteista. Täyden tunnustuksen annan kokonaistaideteos Lena Dunhamille, ja toivon jatkuvuutta omaperäiselle medialuonnille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

5 marraskuun, 2014 · 7:42 pm

Stephen Fry aikakirjailee

Nuoruuteni mukaviin muistoihin kuuluu Woodhousen kirjoihin perustuva Kyllä Jeeves hoitaa -sarja. Hovimestari Jeevesin järkkymättömät tapataidot yhdistettynä hömelön isäntänsä Bertie Woosterin kommelluksiin synnyttivät hykerryttävää huumoria. Valloittavaksi koko touhun loihti tv-sarjan näyttelijöiden Stephen Fryn ja Hugh Laurien yhteispeli. Mutta nyt menen aivan ratkaisevasti asioiden edelle. Stephen Fryn omaelämäkerrallisten muistelmien toinen osa Fryn aikakirjat (suom. Titia Schuurman, Schieldts & Söderströms 2014) rajautuu vasta aikaan, jolloin komediatyöpari tutustui ja aloitteli menestysuraansa.

Muistelmien ensimmäinen osa Koppava kloppi (2013) on viihdyttävä lapsuus- ja nuoruuskatselmus. Koulupoika Stephen Fry on lahjakas kelmi, jota muistelija ruotii terävästi. Kaikki ovat olleet lapsia ja nuoria, jotenkin töppäilleet (jotkut vähemmän, jotkut enemmän, Stephen tosiaan enemmän), joten brittiläisestä yläluokkakulttuurista riippumatta kuvauksessa on tarttumapintaa. Samalla voi ihastella originellia persoonaa ja taitavaa sanailijaa. Vaan harva on ollut cambridgelainen muistihirviö ja esiintyjäkyky.

Hei, en minä koko ajan voi pyydellä anteeksi, mutta sanon nyt vielä kerran, että tiedän miten kamalaa luettavaa tämä varmaan on. Kissa joka putoaa jaloilleen kerran toisensa jälkeen ei ole kovin kiinnostava tai ihailtava sankari, vaikka sen pentuikä olisikin ollut varsin ongelmallinen. Minun täytyy esittää tosiasiat sellaisina kuin ne muistan, vaikka hyvin tiedänkin etteivät ne imartele minua paljonkaan, jos ollenkaan.

Anteeksipyyntöön ei ole tarvetta, mutta kakkososa on välillä puuduttavaa nimi- ja tapahtumaluetteloa englantilaisista viihdyttäjistä. Minua ällistyttää se, miten täällä Suomessakin tunnistaa kymmeniä kirjassa mainittuja tyyppejä. Lyhyessä ajassa muistelija lunastaa paikkansa kirjoittajana, esiintyjänä ja laajassa tuttavapiirissä, johon kuuluu nykypäivän keski-ikäisten brittitähtien kerma. Fry latelee: onnistumiset ja menestymiset seuraavat toisiaan, työtarjouksia ja rahaakin alkaa virrata.Stephen Fry

Onneksi ”ja sitten minulle soitti, ja sitten minuun otti yhteyttä” -virran välissä on suvatoja, joissa Fry pysähtyy nuoren miehen persoonaansa. Tällaiset erittelyt ovat muistelun merkityksellistä ainesta, sillä silloin ollaan ihmisille yhteisellä alueella. Taas: vaikka kertoja on englantilaisten kansallisaarre ja fiksuudessaan häkellyttävä, hän on samastuttava, ihminen, ihmisten kaltainen. Se on kiinnostavaa, julkkiksen ja taviksen yhdistäminen.

Siihen aikaan huomasin, että ulkopuoliset näkivät Stephen Fryssa päältä katsoen miehen, joka oli saanut elämältään lottovoiton. En näyttänyt pystyvän ilmaisemaan sitä haavoittuvuutta, pelkoa, turvattomuutta, epäilyä, riittämättömyyttä, hämmennystä ja selviytymyskyvyttömyyttä, jota niin usein tunsin.

Ihastelen sitä tapaa, jolla Fry antaa itsestään vilpittömän kuvan. Lisäksi ihastelen hänen taitoaan paneutua ja kiinnostua. Jeevesin lisäksi hän on minulle tv-dokumenttijuontaja, joka tutkii BBC-sarjoissa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vempaimia, kieltä, homoutta – ihan mitä vain inhimillistä ja hänelle läheistä. Hän on muikean QI-visailun charmantti vetäjä. Hän kirjoittaa, hän näyttelee, hän lukee äänikirjoiksi Potterit ja omat kirjansa ja… Fry on käsittämättömän ahkera.

Kakkososa muistelmista päättyy vasta 1980-luvun alkupuolelle, joten urasta ja elämänkulusta saan todennäköisesti lukea vielä useita niteitä – toivottavasti nimipudottelua ja pikkutapahtumia karsien. Englanninkielinen kolmas osa on juuri ilmestynyt, ja julkaisutilaisuus näytettiin suorana ympäri maailmaa. Aika kaveri, aikakirjansa ansainnut.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

18 syyskuun, 2014 · 8:17 am

Puiden kansa ja kansalainen

Kirja poikii, sen todistaa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja suomalaisesta puumytologiasta, Puden kansa (1997, neljäs uudistettu painos 2014, Hiilinielu tuotanto & Miellotar). Se on kääntynyt jo saksaksi ja englanniksi, ja kuvista on kiertänyt näyttelyitä, se on synnyttänyt uusia projekteja, valokuvateoksia ja lyhytelokuvan. Suomi-palkinnon teos sai 1997. Puiden kansa -kotisivuilla on lisätietoa ja materiaaleja eri hankkeista.

Teos on kaunis tieto-, taide-, juhla- ja lahjakirja. Tekijät ovat sekä kuvanneet itse että käyttäneet vanhoja valokuvia. Kirjan taitto on ilmava, ja kuvien suhde tekstiin on harkitun tehokas. Kuvat toimivat sellaisenaan, mutta ne myös täydentävät tai tähdentävät tekstiä. Erilaiset fontit ja tekstin vaihteleva asettelu sivupinnoille korostavat sisältöä ja lisäävät visuaalista viehätystä.

Kirjassa yhdistetään folkloristisia tietoja, kansanrunoutta ja kertomuksia eri ajoilta ja kulttuureista, ja mukana on jokunen kaunokirjallisuussitaattinkin. Runsas kansatieteellinen materiaali havainnollistaa ihmisen yhteyttä metsäluontoon. Tekijät ovat poimineet lähdemateriaaleista ydinkohtia, niillä herätellään suomalaisten metsäjuurien merkityksellisyyteen. Lähestymistavassa on tiettyä menneen idealisointi ja romantisointia. Se ei ole haitaksi, vaan pikemmin vakuuttaa, että tekijät ovat paneutuneet ja hullaantuneet.

Vaikka nykyihminen luulee vieraantuneensa luonnosta, tiivis kontakti on yhä olemassa. Paikannimet muistuttavat metsäkytkennöistä, ja vielä on alueita ja puita, jotka ovat linkkinä meinneiden polvien luontouskoon, vielä on tarinoita metsänpeitosta ja tantereilla kasvavista merkkipuista. Myytit meiltä ja vähän muualtakin elävät, uusiintuvat. Tätä perinnettä Puiden kansa kunniakkaasti välittää.Puiden kansa

Huomaan aiheen tuntuvan kovin henkilökohtaiselta. Kaikkein vapaimmin hengitän metsässä, vanhojen ja vahvojen runkojen välissä, sammaleen tuoksussa. Olen itse puu. Isäni, metsämies, valitsi minulle nimen Tuija, joka tarkoittaa elämänpuuta, ikivihantaa havupuuta, sitkeää ja kestävää. Minua on ikäni ihastuttanut tuijan vertauskuvallinen haaroittuvuus: se symboloi elämän jatkumista ja on yksi yleisimmistä hautausmaapuista. Ja vaikka tuija on puiden mamu, on se hyvin kotoutunut Suomeen. Meneekö selittelyni metsään? Puisevuutta vältellen päätän tähän: Puiden kansa vie jännittävälle mutta luotettavasti saatetulle metsäretkelle menneeseen, ja tulevaisuutta se turvaa välittämällä metsäluonnon suojeluasiaa.

Kohtalomme riippuu siitä, miten hyvin huolehdimme puista, metsistä, niiden elintilasta. Voimme ajatella vanhoja uhripuita tämän tiedon symbolina. Eikä puiden tehtävä yhteyden ylläpitäjänä ole sekään kadonnut. Puut ja metsät – etenkin vanhat – ovat elävä muistutus syvästä ajasta, menneestä ja tulevasta.

– –
Sain kirjan sen tekijöiltä, kiitos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , ,

7 syyskuun, 2014 · 9:22 am

Lukuhaaste 2014 ja rakastettavat romaanihenkilöt

Tulethan tempaisemaan lukutaidon puolesta! LUKUHAASTEEN idea on innostaa ihmisiä lukemaan enemmän, ja samalla se tukee lukutaitotyötä meillä ja muualla. Maailmassa on miljoonia lukutaidottomia, ja Suomessa lasten ja nuorten lukuinto on hiipumaan päin.

Osallistumisohjeet:
1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti.
2. Lahjoita euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste, ja haasta ystäväsi mukaan.

Haasteen organisoija on Suomen pakolaisapu, joka käyttää keräysvarat afrikkalaisten pakolaisten lukutaitotyöhön. Lukukuvien levittämisen tarkoitus on viestittää lukuiloa ja sen myötä lukuintoa. Kotimaiset kirjabloggaajat osallistuvat ja jakavat haastetta. Kampanja käynnistyy kansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. ja jatkuu koko syyskuun. Toivomme saavamme mukaan tuttuja, tuntemattomia, mielipidevaikuttajia ja julkisuuden henkilöitä, jotta saamme haasteen leviämään.lukuhaaste

Lukuhaasteen kylkiäiseksi tarjoan kirjaa Rakkaani, romaanihenkilö (Avain 2014).  Siinä on 20 kirjoittavan ja lukevan ihmisen jutut heille läheisestä fiktiohenkilöstä. Vapautunut ja irrotteleva kokoelma välittää lukuelämyksiä ja sitä, miten fiktiiviset henkilöt vaikuttavat, herättävät tunteita ja antavat ajateltavaa. Kirja tykästyttää siksikin, että lukijoina ja kokijoina olemme samalla viivalla, ammattilaiset ja muut.

Osa kirjoittajista on kirjailijoita, kuten Venla Hiidensalo, Tuija Lehtinen ja Antti Tuuri, mutta joukossa on myös muita kirjoittavia lukijoita. Kirjan henki on henkilökohtainen, jopa intiimi, sillä oma lemmikki paljastaa väkisin myös jotain kirjoittajasta. Kirjoittajien tyyli ja ote vaihtelevat, mikä sopii lukuelämyksistä iloitsevaan kirjaan.

On kiinnostavaa lukea sekä tutuista romaanihenkilöistä että potentiaaleista fiktiotutuista. Valitut henkilöt ovat ihastuttavia, ärsyttäviä, samastuttavia – kaikkea mahdollista. Kahdestakymmenestä ehdokkaasta mainitsen Raili Mikkasta kiehtovan Neidin, joka on nimihenkilö Ivo Andrićin romaanista. Neiti ei ole erityisen lämmin tuttavuus mutta tuikkaa pohtimaan aikoja, suhteita ja ympäröivää yhteiskuntaa. Sari Peltoniemen muistelossa Tove Janssonin Vaarallinen juhannus -romaanin Miska yhdistyy riemastuttavasti kirjoittajan peilikuvaan unkarilaisessa kampaamossa. Peltoniemi lisäksi tiivistää osuvasti kiintymyksen ytimen:

Henkilö voi olla ihan yhtä hyvin tavallinen poika kuin haltijaprinsessa tai hietakirppu, mutta hänen pitää olla sellainen hahmo, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Lukijan täytyy haluta kulkea henkilön kanssa koko kirjan matka ja vielä siitä eteenpäin.

Rakkaani, romanihenkilöRakkaani, romaanihenkilö houkuttaa muistelemaan omia lukulemmittyjä. Vakava ensirakkauteni oli Tuntemattoman Koskelan Ville. Sittemmin ihastuksia on riittänyt. Viime vuosina on dekkarigenrestä löytynyt kolme salarakasta. Ranskalainen Fred Vargasin Adamsberg kiehtoo: miehen ajatukset läikehtivät kuin levoton kalaparvi. Englantilainen Kate Atkinsonin Brodiessa rikkinäisyys ja kyky huolettomaan hilpeyteen viekoittelevat. Ruotsalainen Håkan Nesserin Barbarotti on leikkisä ja lämmin. Kesällä Donna Tarttin Tiklin päähenkilö herätti levottomuutta, eikä aina miellyttävällä tavalla. Tänään sydämeni sykkii äidillisesti: lämpimiä ajatuksia lähtee lukuhaastehenkisesti Emilille.

Niina Mälkiän Emil on työmies (Avain 2014) kertoo 10-vuotiaasta bolivialaisesta pojasta, joka kiillottaa kadulla kenkiä, kerää muovijätettä ja muutenkin raataa köyhän perheen esikoisena. Isä ei päästä kouluun, joten Emilin lukutaito on niin ja näin.

Karu ja vakava kertomus sopii kansainvälisyys- ja kehitysmaatietouskasvatukseen. Luen sitä myös siten, että hyvinvointimaiden ihmisten koulu- ja lukuhaluttomuus on etuoikeutettujen häpeätahra: koulutusta on alettu pitää itsestäänselvyytenä, joka ikään kuin häiritsee kokoaikaista hauskanpitoa. Ilman koulutusta sekä luku- ja kirjoitustaitoa elämän eväät ovat kuitenkin heikot, siitä Emil-kirja muistuttaa.

Emil on työmies on selkokielinen lastenromaani. Selkokirjallisuuden soisi saavan nykyistä enemmän huomiota, sillä yleiskieltä helpommasta kielestä hyötyy 8-12 % suomalaisista. Tässä joukossa on lukuhaluisia, ja sen lisäksi on lukuisia lukuhaluttomia, joita helppo kieli voisi houkuttaa vaikuttavan, viihdyttävän ja monin tavoin tärkeän harrastuksen pariin. Emil-tarina on myös hyvä esimerkki selkokirjasta, joka sopii luettavaksi kaikille lapsille, ei tarvitse olla erityisryhmään kuuluva. Eikä lapsi.Emil

Siispä: kirjoja ja lukuiloa kaikille. OLET HAASTETTU!

– –
Sain Emil on työmies -selkokirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: , , ,