Paula Hämäläinen on kirjoittanut viihdyttävän kehitysromaanin kansainvälisiin kehyksiin. Tämä ei ole romanttinen komedia (Otava 2025) seuraa kolmikymppisen, lounaissuomalaistaustaisen Maijan suhdehistoriaa Tokiosta Lontooseen. Tunnelmassa vaihtelee kepeys ja kirpeys.
Romaanissa vuorottelevat Maijan ensi rakkauden tarina ja kolmikymppisen suhdesuhmurat. Maija opiskeli japania lukion jälkeen Tokiossa, jossa hän rakastui noin 10 vuotta vanhempaan japanilaismieheen. Suhdetta kesti noin vuoden ja sen seurauksena sydän särkyi. Sen koomin Maijalla ei juuri suhteita ole ollut, kun 30-vuotispäivän koittaessa Maija etsii tilanteeseen muutosta.
Romaanista voi löytää 30-kriisin aineksia. Joku voi nyt huokailla, että hohhoijaa. Katkaise voivottelu: Hämäläisen kirjasta pompahtaa yllätysmomentti, jota ei romanttiseen viihteeseen vivahtavista kirjoista löydy. Malta hetki, paljastan!
Ensin tämä. Konventioita romaani seuraa siten, että tärkeää Maijalle ovat ystävät. Englantilainen sydänystävä Rachel vaikuttaa vahvasti, ja kotomaasta säilynyt lapsuudenystävyys Karkkiin pysyy vaikka välillä kovin löyhästi. Maija valmistuu elokuva-alalata ja työskentelee mediayrityksessä (oi Bridget Jonens). Töistä löytyy kirjaan mehukkaita sivuhahmoja ja -juonia.
Paljastus, harvinaista ainesta! Maijan suhdehistoria ei koostu kepeistä baari-iltojen sänkykamari-ilotteluista. Tokio-rakkauden jälkeen kymmenen vuotta hiljaiseloa johtuu luottamuspulasta miehiin mutta myös fyysisestä vaivasta, vaginan hermokivuista. Tässä tarjoutuu tervetullut aihelma seksiseikkailuiden kyllästämiin konventioihin. Hämäläinen kuvaa kirjassaan kipua ja siihen liittyviä lääkärikäyntejä pysäyttävällä tavalla.
En pilaa kirjan tulevilta lukijoilta kirjan Tämä ei ole rakkausromaani lopputulemaa treffailusta ja sänkyseurasta. No, nimestä voi tehdä johtopäätöksiä. Romaanissa rakkauteen liittyy nousuja ja laskuja, yrityksiä ja erehdyksiä. Hämäläinen kirjoittaa selkeää, juoksevaa proosaa, on välillä salahumoristi ja välillä kuvaa mehukkaasti mutta pääosin eleettömästi. Mukava välpala!
•
Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia, Otava 2025, 232 sivua eKirjana BookBeatissa.
Ryhmäteatterin uusi kantaesitys Se saattaa olla ihminen tarjoaa katsojille fiktion kerrostumia ja fiktion purkua. Fiktio kumpuaa mielikuvituksesta ja uusista ideoista, mutta samalla sen luonne on uusintaa ihmisille yleistä ja toistuvaa. Tällaisia tämä teatteriesitys tavoittaa.
Esitys alkaa jo ennen se alkua, sillä näyttelijät pukeutuvat ensimmäisen katsomorivin edessä ja valmistelevat äänitehosteita. Jo tämä osoittaa katsojille, että tarkoitus on paljastaa, mistä fiktio ja sen tuottamat elämykset ovat peräisin: ihmisestä.
•
Päähenkilö Elli on kirjailija, ja lavalla nähdään hänen fiktionsa syntyprosessi ja sen henkilöt. Ellin romaanihenkilöt kehittyvät lavalla, välillä vaativat editointia ja välillä karkaavat kirjailijan hallinnasta. Elli keskustelee romaanihenkilöiden kanssa enemmän kuin ihmisten.
Elli on kotoisin köyhistä, karuista, rakkaudettomista lounaissuomalaisista lähiöoloista, silti sattuman oikusta Elli on ystävystynyt lapsena helsinkiläisen raharikkaan perheen tyttären Sonjan kanssa. Ystävyys on pelastanut hänet, mutta monella tasolla jäytävä syyllisyys käynnistää Ellin kriisin Sonjan kuoleman jälkeen.
•
Näytelmä kuvaa rinnakkain Ellin romaanin kehitystä ja henkilökohtaista, ja ne käsittelevät samoja teemoja. Rakenteellisesti romaani ja Ellin nykyhetki ovat lavalla välillä simultaanisesti, välillä erillisesti, mutta Elli on koko ajan läsnä.
Muistot ja unohdus kulkevat esityksessä punaisena lankana. Yksi irtosäie siitä muuttuu tärkeäksi: ihmisen taipumus jättää kertomatta. Se toistuu, sillä Sonja ei ole kertonut ongelmistaan, rikas perhe ei keskustele rahakkuutensa taustoista, Elli ei puhu perheestään, eikä Ellin luuseriäiti ole paljastanut omia taustojaan jne. Ellin romaanissa se näkyy myös kaikin tavoin ja korostuu henkilössä, joka on menettänyt muistinsa. Myös romaanin (ja näyttämöhahmon) psykiatrissa se ilmenee muutenkin kuin ammatin puolesta.
Näytelmässä riittää aineksia, ja niiden runsaus saa hämmennykseen. Isoja syyllisyysaiheita historiasta tähän päivään jätetään katsojan mielen möyhennettäväksi: orjuus, siirtolaisuus, natsien varkauksista hyötyminen, varallisuuserot, luokkaretki yhteiskunnan pohjalta luovaan luokkaan jne.
•
Näytelmässä käytetty kieli on kirjallista, eikä se ole yllätys, koska ollaan keskellä romaanikirjailijan luomisprosessia. Romaanitekstiä luetaan ääneen, ja lisäksi romaanihenkilöiden dialogit ovat osa näyttämödraamaa. Mukana on muutama laulu ja runo.
Runot naurattavat yleisöä, ja se pistää minut miettimään: miksi runot ja niiden harrastaminen koetaan naurettavina? Niiden avulla toisaalta tuodaan draaman pääsymboliikkaan lisäefektiä: vesi, virtaaminen, hukkuminen.
Fiktio fiktiossa -konsti näyttää taiteilijan, joka on uhrata kaiken muun työlleen, etenkin ihmissuhteet. Suruntäyteinen, syyllisyyksissä rypevä, tyly Ella ei osaa osoittaa myötätuntoa (eikä hän sellaiseen ole edes saanut mallia), kun luova prosessi pursuaa parhaimmillaan. Elli ei hehku erityisen sympaattisena henkilöhahmona, koska tarkoitus taitaakin olla ilmaista menneisyyden defenssivaikutusta monen sukupolven takaa. Luokkavihakin puskee päälle.
•
Näytelmän esiteteksti lupaa tragikomediaa. Melko vähän katsomo tirskuu tai hymähtelee, eniten välittyvät synkät sävyt. Valoa väläytetään: esitys etenee surusta kohti toivon pilkahduksia.
Otsikon lupaus lunastetaan, sillä ihmisyys kaikkineen on läsnä ja kaikilla taustastaan huolimatta (tai sen johdosta) kipupisteet kolottavat. Kaiken takana on ihminen. Sen esityksen näyttelijät näyttävät on sitten kyse näytelmän tai Ellin romaanin henkilöistä. Ehkä tarkoitus ihmisen moninaisuudesta (tai ensi-ilta) vaikuttaa siten, että paikoitellen ilmaisu vaihtelee joustavasta kankeaan.
Puvustus ja lavastus toimivat mainiosti. Hillitty tyylikkyys pääkaupunkiasunnoissa ja raharikkaiden asuissa erottuvat Ellin vastaavista. Esityksen loppupuolella yllättää upea lavasteiden aukeaminen. Sen efektin ykstyiskohdat jääkööt esitykseen menevien yllätykseksi.
•
Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen
Ensi-ilta 8.2.2025
Näytelmä: Matjo Niemi
Ohjaus: Anna Jaanisoo
Näyttelijät: Laura Rämä, Anssi Niemi, Annimaria Fabritius, Minna Suuronen ja Robin Svanström
Minna Sadeniemen runot kokoelmassa Saaristo (Basam Book 2024) koen helpoiksi lähestyä. Se ei ota mitään pois poeettisuudesta eikä tulkintaväljyydestä. Avaanpa lisää runolukukokemusta.
Kokoelmassa on seitsemän osaa, jotka kunkin voi lukea runollisuudesta huolimatta juonellisina, ja niistä yhdessä voi myös koota juonikokonaisuuden. Runokokoelma rakentuu oivallisesti siten, että tunnelma vaihtelee, mikä lisää dynamiikkaa. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä osaa fiilistelee kotomaan luonnossa ja vuodenajan vaihteluissa, kun osa ”Toinen saari” vie etelän lämpöön ja sen kontrastina kontaktikylmyyteen.
Runot miellyttävät pääosin rytmikkään lyhyinä, esimerkiksi runoilija suosii kaksisanaisia rivejä. Muutama proosaruno rikastaa ilmaisutapaa. Ytimekkyys tehostaa metaforisuutta, kielikuvia ja personifikaatioita kuten ”Kuusten latvat / huojahtelevat / kävyt kainaloissaan / ”. Kokoelman nimi itsessään symboloi ihmiseloa: olet erillinen mutta kuulut yhteen muiden kanssa.
•
Runojen saarten luonto saa runoissa tehtävän ilmaista tunnelmia ja tunteita. Veden ikiaikainen merkitys aaltoilee ja sanoittaa elämän virtaan. Kuvastoon kuuluvat floora ja fauna. Runoista luen tyyntä onnea ja yhteyttä, mutta niissä rashatavat myös elämän riitasoinnut. Kokoelman loppuosassa aaltoilevat luopuminen ja tyyntyminen.
Minuun vetoaa (tunnetusti) elävä yhteys metsään, kurkiin ja sammaleeseen. Saan levätä monesti runojen tunnelmissa, jossa yhdistyy avoin, hallittu ilmaisu ja sanotettu havainto tai tunne, josta tunnistan elämän vaihtelevat värit, valot ja varjot. Luen, nautin, kuvittelen ja luon sanoista mielikuvat.
”Veden pinta
nielaisee kiven
oikaisee itsensä
valon heijastus
mustasta metsästä”
•
Minna Sadeniemi: Saaristo, Basam Books 2024, 80 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Oiva konsepti tämä klovnityyppien tuominen esityslavalle käymään läpi klassikkoa tai muunlaista teosta niin, että käsikirjoitukseen ympätään aiheenmukaista, ajankohtaista ja välitöntä reaktiota yleisöön. Olen nähnyt aiemmin Red Nose CompanynMieletön-esityksen, nyt lähdin mukaan Punaisen viivan vetäisyyn.
Punaisessa viivassa käytiin anekdoottityyppisesti läpi kirjailija Ilmari Kiannon elämää ja poimittiin romaanin ydinkohtaukset. Kaksi klovninaamaista miesoletettua (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) esittivät kaikki roolit, muun muassa Ilmarin Kiannon, romaanin Topin, Riikan, perheen lapset, kätilön, solisaliratti-agitaattorin hahmot sekä selostivat sisältöä. Repertuaariin kuuluivat myös Iggy Pop ja David Bowie, joista ensimmäisen musiikki limittyi esitykseen maukkain kitara-haitari-laulu-sovituksin.
Varsinaisesta klovneriasta jäljelle jäivät ilmeily (josta jotain erottui loppuunmyydyn katsomon piippuhyllylle), puheäänien silloin tällöin muuttumiset kimitykseksi ja liioiteltu vartalon, etenkin käsien käyttö. Esityksessä näkyi ja kuului lajeja stand upista erilaisiin teatterityyleihin. Kaiken kohelluksen – myös pyllynpaljastuksen – lisäksi esitykseen mahtui Kiannon romaanin traagisuus ja köyhän kansan elinehtojen kovuus ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan – ja nyt kunta- ja aluevaalien alla.
Voi poloista katsojaa, jonka kännykkä soi esityksen aikana! Klovnit pysähtyivät pitkähköksi aikaa tapaukseen. Käyköön se esimerkikstä, miten improvisointi ja yleison mukaan ottaminen toimivat osana esitystä. Saimme myös sihistä imitoiden löylyä. Yleisö palkitsi esityksen raikuvin aplodein ja ilohuudahduksin.
Punaista viivaa on esitetty yhdeksän vuotta, ja Kiannon romaani ilmestyi jo vuonna 1909. Tuoreelta tuntui. Tästä innoittuneena lähdemme teatteriseuralaiseni Johannan kanssa maaliskuussa Turkuun kokemaan Red Nose Companyn tulkinnan Aleksis Kivestä. Sitäkin on klovnipari esitettänyt monta vuotta.
Elsa Soini (1893 – 1952) oli itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenien suosikkikirjailijoita. Vanhempi väki tietää Soinin suosittujen Suomisen perhe -elokuvien synnyttäjänä. Kirjailijauransa alkupuolella 1920-luvulla Soini kuvasi modernin pääkaupungin nuorisoa eikä kaihtanut samansukupuolisten kiinnostusta toisiinsa. Sellainen kuitenkin oli enemmän viittauksenomaista sillä päähuomion romaaneissa kuitenkin vei perinteinen parinmuodostus. Ihan yhtä reippaaseen viihdehupailuun ei Soini äitynyt kuin suursuosikki Hilja Valtonen.
Klassikkohaasteeseen halusin testata Soinin tuotannon kestävyyttä tänä päivänä. Sattumanvaraisesti tuotannosta valikoitui romaani Rouva johtaja (Otava 1932, 3. painos 1950). Olihan se kiinnostava ajankuvan, asenteiden ja arvostusten kannalta.
Heti romaanin alussa selviää, että viittäkymmentä lähestyvä minäkertojanainen elää erossa miehestään, jonka kanssa hänellä on takanaan pitkä, yhteinen historia. Rouva kirjoittaa siipalleen kirjeitä, joissa hän käy läpi elämänsä ja avioliittonsa vaiheita. Kirjeet on osoitettu aviomiehelle.
Minulle paljastuu kertojan lapsuudenkodin malli ihmissuhteisiin ja kertojan ahkera tahtoluonne. Hän saa työpaikan, jossa pärjää, mutta rakastuu työtoveriin ja jää ajan tavan mukaan kotirouvaksi. Avioliiton alun taloudellinen niukkuus ja kahden pojan syntymä vaivaa mutta osoittautuu myöhemmällä arvioilla onnellisimmaksi ajanjaksoksi.
Pääosa kirjaa kertoo siitä, kun perheenäiti heittäytyy menestykselliseen mainos- ja viestintätyöhön. Aluksi hän hummailee aviomiehensä kanssa 20-luvun dekadenttibileissä, sittemmin keskittyy uraan, kun kotia hoitavat palvelijat. Kertoja etääntyy miehestään ja lapsistaan.
•
Soini kirjoittaa liukasta tekstiä. Reflektoiva kertoja tilittää avoimesti tekosiaan ja tunteitaan. Tällaisessa kajahtaa tämän ajan minäkertojatyyli. Ajan patinaa Soinin kirjaan kertyy siinä vaiheessa, kun aviopuolisoiden etääntyminen johtaa aviokriisiin. Rouva kirmailee yöelämässä muttei ns. mene loppuun asti, tosin potee silti syyllisyyttä. Sen sijaan miehen seikkailut hän kokee ymmärrettäviksi, vaikkei pariskunnalla ole nykyisin muodikasta avointa suhdetta.
Tämän ajan lukijalle kirjan edetessä minäkertojan katumus työorientoituvuudesta vähän vieraannuttaa. Olemmehan tottuneet siihen, että ura ja koti mahtuvat yhteen naisminään – ja tällä rouvalla on vielä palveluskuntaa apuna. Toisaalta tiedämme, mitä ihmiset viime metreillään katuvat myös näinä aikoina: liian löyhiä siteitä ja turhan vähäistä aikasatsausta lähesiin.
Soini tuo poikiensa kautta romaaniin vastakkaiset aatteet: toinen ajautuu äärinationalismiin, toinen boheemiin taiteilijaelämään. Minäkertojaan lähentää pohdinta siitä, miten hän etääntyy kasvavista lapsistaan. Yhteyden katoamisen merkit kirjassa kuvataan kouraisevasti, ja lasten tilanne johtaa tragediaan. Mutta, mutta: romaanin 1930-luvun ajatusmaailmaan kuulunee, että epätyypillisestä äitiydestä seuraa rangaistus.
Kiikun kaakun -tunnelmistani huolimatta olen tyytyväinen, että pistäydyin noin sadan vuoden takaisessa Suomessa. Ikävästi nykyajan poliittiset virtaukset ja maailmantilanteen polarisoituminen, propaganda ja fakenewsit muistuttavat 1930-lukua.
•
Elsa Soini: Rouva johtaja, Otava 1932, 280 sivua. Lainasin kirjastosta.
P. S. Luulin ajastaneeni jutun ilmestymään 31.1.2025, jolloin sen oli tarkoitus ilmestyä. Myöhästyin siksi seuraavan vuorokauden puolelle.
Oi, hän on palannut – niin Kate Atkinson jännärikirjoittajana kuin Jackson Brodie dekkaripäähenkilönäkin! Yhdistelmä on minulle niin vastustamaton, että sähkökirjan myöhästyttyä oli pakko oitis kuunnella uutuussuomennos. Kuuntelurupeman aikana uusi neule valmistui, ja mieli hyrisi Atkinsonin sanailutaidosta: Kuolema kulkee kartanohotellissa (S&S 2025).
Juonijuoksutuksen sijaan kirjan alkupuoliskossa pysähdytään tilanteisiin ja henkilöihin. Jackson Brodieta voi kutsua päähenkilöksi, mutta suhteellisen vähän häneen keskitytään. Kyllä suhdestatus selviää, samoin toiminta kadonnen taulun etsinnässä, mutta monet muut henkilöt saavat runsaasti tilaa.
Romaani rakentuu vuorottelevista näkökulmista. Kerronnan joustavuuden nautintoa lisää se, miten linjakkaasti Atkinson osaa limittää mennyttä ja kerronta-aikaa.
•
Henkilökuvauksen herkullisuus saa minut hihittelemään useaan otteeseen. Etenkin kirkkoherra Simon, kartanon vanha lady, Afganistanin sodan runtelema Ben ja Brodien kiukutteleva luottoapuri poliisivoimista erottuvat erilaisina, vetovoimaisina sivuhenkilöinä. Nostan tässä romaanin lady-tyypin, josta Atkinson leipoo tietoisesti Downton Abbeyn leskikreivittären nykypastissin.
Varsinainen juoni kilpistyy arrogantin vanhan ladyn ja hänen perillistensä hallinoimaan kartanoon, josta ladyn vanhin poika pykää hotellia. Kartanosta varastetaan Turnerin maalaus, mikä yhdistyy taloudenhoitajan katoamiseen. Samainen taloudenhoitaja on aiemmin lähtenyt toisesta talosta – silloin hoitajan roolissa – kainalossaan renessanssimaalaus nuoresta naisesta ja näädästä. (Taulun esikuva lienee Leonardo da Vincin maalaus Nainen ja kärppä, joka on minusta paljon vaikuttavampi ja kiehtovampi kuin Mona Lisa.)
•
Atkinson yhdistää dekkariinsa kerrassaan runsaasti aineksia. Loppuosasta kehkeytyy täysi farssi, kun kartanossa järjestetään murhaseikkailu. Näin kierrokset lisääntyvän sekä juonellisesti että kerronnallisesti. Atkinson punoo romaaniinsa perienglantilaisen dekkarin juonikaavaa (mm. Christie ja kirjassa mainittu brittidekkaristi), parodioi perinteitä ja vetää Brodien casen juonilangat yhteen. Ekstrana loppuhuipennuksessa tavataan vaarallinen taparikollinen.
Tämä sekamelska kasautuu kuuloluissani nautittavaksi kokonaisuudeksi, jonka toivoisin näkeväni tv-draamana. Lisähöysteenä saan nauttia romaanin mittaan pohdinnoista uskon menettämisestä, aristokratian alamäestä, perintöriidoista ja sattumista, jotka uskomattomina voivat olla uskottavia (jos niin haluaa).
Monia muita dekkaristeja tehokkaammin Atkinson hallitsee vivahteikkaan kerronnan, liukkaan sanailun ja huumorin eri sävyt. Välillä hohotan dialogin, sanaleikkien ja viittauksien vuoksi. Jonkun makuun alun verkkaisuus ja lopun kartanohotellihupsuttelu voivat mennä överiksi, mutta minä virkistyin.
•
Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa, suomentanut Kaisa Kattelus, S&S 2025. Kuuntelin BookBeatin äänikirjana, lukijana Antti Virmavirta, 12 tuntia, 24 minuuttia.
P.S. Toivoisin äänikirjojen lukijaääniltä, etenkin mieslukijoilta, että he eivät imitoisi dialogeissa eri henkilöitä, etenkään äänenmuunnoksin kirjan naishenkilöitä. Ihan eleetön lukeminen riittää, kiitos.
Hanna Lantton romaanissa Bilbao (Tammi 2025) päähenkilö Elina löytää omaksi paikaksi baskien pääkaupungin Bilbaon. Sitä voi kutsua päänäyttämöksi hänen elämälleen ja etenkin sen käännekohdaksi, mutta näyttämön voi laajentaa: kertoja on ikään kuin päähenkilö, kuiskaaja ja katsoja, myös käsikirjoittaja.
Bilbaosta tulee Elinalle baskin kielen opiskelun tukikohta, sittemmin tutkimustyön pääpaikka, Helsingin opinahjoakin tärkeämpi, vaikka hän Helsingissä opettaa baskia. Hän saa Bilbaosta elämänmittaisen ystäväpiirin (yhtä välirikkoa lukuun ottamatta) ja tukikohdan. Kirjan kansikuvan symboloimana: elämää suttaa sakea, valuva aines.
Kehitysromaaniainesten lisäksi saan lukijana tietoiskuja baskien asemasta ja lingvistiikasta. Ne osin sulautuvat fiktioon ja osin pomppivat fiktiosta ulos. Toitotuksen ymmärrän osaksi minäkertojan persoonaa, sillä Elina erottautuu räväkkänä puuttujana, heittäytyjänä, minglaajana – monenmoisena, omin sanoin hän toteaa, että liiallisena. Se välittyy romaanin kiihkeään kerrontarytmiin, sykkivään tekstiin. Kertojan intohimo kohdistuu kieleen, ihmisiin ja kokemuksiin.
•
Elinan privaatti alkaa viedä tilaa muulta romaanin mittaan. Puoliso ja ystävät sietävät melko hyvin Elinan irtiottoja: ryyppäämistä ja baari-illoista karkaamista omille teilleen.
”Mies huohottaa korvaani kuumaa ilmaa, hikinen iho liimautuu ihoon. Deodorantti on pettänyt. Katto on valkoinen, nurkista harmaaksi värjäytynyt. Oksennus nousee suuhuni. Se maistuu pettymykseltä ja raivolta: tässä sitä taas ollaan. Sitten sammun.
• •
Näen kadulla Pörröpään: Pörröpää pyörii mutaisena porttikongissa, rähjää marokkolaiselle roskankerääjälle. Pörröpään suupielestä valuu kuolaa. Pörröpää näkee minut, ei kai edes tunnista ja huutaa silmät sameina:
”Saatanan huora!”
En voi väittää vastaan. Sehän minä olen.
On sunnuntai, juhlien viimeinen päivä. Seison aukiolla ja katson ympärilleni. Kaikki on samaa kuin viime sunnuntaina, samaa kuin aina toisen ja kolmannen päivän juhlissa, kaikki ovat yhtä aineissa, yhtä välinpitämättömiä, yhtä kyllästyneitä todellisuuteen juhlien ja jatkoaikabaarien ulkopuolella.
”Gorroto zaituztet!” minä huudan. Minä vihaan teitä.”
•
Bilbao tarjoaa vastinetta lukuisien mieskirjailijoiden romaaneille, jossa päihteet ja irtosuhteet vilisevät. Se lisäksi antaa ainekset pohtia (jos välttämättä haluaa), mikä osa juonta myötäilee omaelämäkerrallisuutta, sillä kirjailija toimii yliopistotutkijana lingvistikkona ja baskiosaajana. Oli miten oli, romaanin rouheus osuu.
Mitä liikkuu selkoilun alla? Romaani ei ole vain naistutkijan seikkailuiden selostus. Nyt on kyse kirjasta, josta kirjoittaessa en voi välttää juonipaljastuksia. Niitä välttelevän kehotan päättämään postauslukemisen tähän.
Käänne koittaa Enkeli-miehen kohtaamisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, jota itsellinen, vahva, älykäs, tiedostava jne. nainen ei kykene käsittelemään. Romaani näyttää ”sen tavallisen tarinan” itsesyytöksistä, traumaattisen tarinan torjunnasta ja sitä seuraavasta itsetuhoisesta käytöksestä.
Romaani toistaa synkeää tarinaa: yössä vilisevät seksisaalistajat, puristelijat ja ei-sanaa ymmärtämättömät. Samalla naiselle ei-sana voi olla vaikea sana. Romaanista saa lukea syitä ja seurauksia suoraan ja epäsuoraan sanallistettuna, myös rakenteellisena vinoumana rikosuutisin osoteltuina. Ja kertojan kokemana:
”Muistan jokaisen näkemäni peniksen. Vaikka tapahtumat ja niiden järjestys on sulanut päässäni sekavaksi puuroksi, muistan penikset valokuvamaisina välähdyksinä.
• • Miehet kuitenkin halusivat esitellä niitä minulle, he halusivat minun näkevän, vetivät ne esiin pyytämättä, kutsumatta, yllättäen.
• • Näissä valokuvamaisissa välähdyksissä muistan vielä vuosia myöhemmin, oliko peniksen ympärillä Bilbaon kosteanharmaa päivä, suomalaisen kesäaamun kajastus vai katulampun luonnottoman kirkas valo keskellä pehmeää pimeyttä.”
•
Sattumalta sain kahdesta kirjasta keskustelevan parin. Luin kutakuinkin peräkkäin Bilbaon ja Dante LehtisenRakkaus ei kuile vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä. Kirjaparina ne puhuttelevat eri näkökulmin seksuaalisesta vallankäytöstä ja väärinkäytöstä. Kysymyksiä herää, ja vastauksia saa etsiä riveiltä ja rivien väleistä.
Ja vielä Bilbaosta! Kujat, vanha keskusta ja äärilaidat, baarit, värit, valot, valottomuus, vuodenajat – ne meluavat tehokkaasti romaanissa. Muistan reissuni Bilbaoon, joka ei syöksynyt samoin kaupungin yön ytimiin vaan keskittyi Guggenheimin taidemuseoon ja päivänvälon näkymiin. Ihon alle menevä kokemus minulle syntyi Guggenheimissa, Sierran kokonaisen hallin täyttävän veistoksen sisällä, jolloin olin menettää tajuntani kokemuksesta, että OLIN taideteoksessa, osana sitä. Ikimuistoista – mutta sievistelevän hupsun puuhastelua vs. Elina Bilbaossa.
Bilbao-romaanin Elina ei ole taideturisti, kuuluisa museokin mainitaan vain pari kertaa. Elina vie toisella tavalla taideteokseen: yksityiseen kokemukseen, elämänvimmaan ja trauman torjuntatoimiin.
Dante Lehtisen romaanissa Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä (Otava 2024) möyhennetään käsitystä, jossa rakkaus ja kärsimys kaltoinkohteluineen kuuluvat yhteen. Kombon aineksiin saadaan mallia populaarikulttuurista: biiseistä ja elokuvista. Tällainen käsitys voi muuttua – ainakin jo joutuu intersektionaalisen feminismin kyllästämän koston kohteeksi. Nyt kyllä pelkistän rajusti, korjattakoon:
”Minä yritän muistaa, että minun tarinani ei ole kertomus siitä, kuinka feminismi menee liian pitkälle. Se on kertomus siitä, kuinka se ei ole mennyt vielä tarpeeksi.”
Romaani alkaa siitä, kun kustannustoimittaja-kertoja tahtoo tyhjään elämäänsä rakkauden. Tunne saa aikaan ison, mustakarvaisen kissatyyppisen hahamon nimeltä Rakkaus, joka muuttaa kertojan luo. Otus kannustaa ja riehuu, välillä usuttaa itsemurhaan – eli levittää romanttisen rakkauden övereitä. Kertoja rohkaistuu lähestymään ihastustaan, Häntä, joka tekee työharjoittelua samassa kustantamossa.
Suhde syttyy, pidetään salassa, loppuu, alkaa uudelleen ja saa rajun käänteen. Tästä romaanista ei voi lausua halaistua sanaa tuomatta esille käännettä, joka käynnistyy puolen välin jälkeen. Joten sananen siitä.
Romaanin voi lukea ainakin kahdella tavalla. 1) Voi antautua kertojan totuudelle. Hän on kiltti, herkkä henkilö, joka rakkaudelleen antaa kaiken periksi, jopa rakastaa silloinkin, kun rakas manipuloi surutta ja kostaa urakateuden vuoksi vaikka naamioi koston hyväksikäyttävien valtarakenteiden puruksi. 2) Minäkertojan luotettavuutta saa pohtia: hänhän kertoo nyt oman totuutensa, joten manipuloiko hän minua ja saa puolelleen valikoiden asiat edukseen?
•
Romaanin vetävä kerronta koukuttaa. Se vetoaa tehokkaasti empatiakeskukseen, sillä selkeä, tunteita ja keskusteluja kuvaileva tyyli tallentaa tilanteita havainnollisesti. Lukijalle tarjotaan välineet muodostaa käsityksiä henkilöistä ja tapahtumista ensin hiljakseen, sittemmin yhä kiihtyvämmällä kierteellä. Jottei sisältö typistyisi ”vain” yhdeksi erittäin epäonniseksi, psyykeä kuormittavaksi suhdekuvaukseksi, Rakkaus-otuksen surrealistisuus laventaa sitä.
Lukijaa pyöritellään nuorehkon, akateemisen väestön woke-tervassa ja -höyhenissä. Neljännen jne. aallon feminismi toivotetaan tervetulleeksi. Hyvä niin, ja hyvää siinä näkee myös kertoja, ja miksi ei näkisi. Kuitenkin romaani kuvaa konsteja, joissa hyvä kääntyy hyväksikäytöksi. Asian ahdistavuus välittyy monella tavoin: lukija voi ahdistua kertojan ahdingosta tai kertojan näkökulmasta tai ylipäätään tilanteista, joissa on sana sanaa vastaan tai mahdollisuuksista käyttää ilkeästi omiin tarkoituksiin meetoo-tyyppisiä hyökkäyksiä.
•
Romaanissa riemastuttavat kustannusala- ja ajankuvaheitot, sujuva kerronta ja aiheen vyörytys. Ja Rakkaus-otus, joka kummasti katoaa ja sittemmin piileksii. Mietittävää jää. Valitettavasti romaania pitkitetään, etenkin lopun (melkein kuudesosa kirjasta) painajaiset ja muut vuodatukset vaikuttavat venytetyiltä, kun kaiken aiemman päälle lisätään yksityiskohtia sukupuoli- ja valtarakenteisiin, lööppi- ja somejulkisuuteen ja keinoihin pilata ihmisen maine. Ja romaanin Rumi-runouden sitaatit selitetään puhki.
•
Dante Lehtinen: Rakkaus ei kuole vaikka annoin sille kourallisen unilääkkeitä, Otava 2024, 12 tuntia, 2 minuuttia äänikirjana, lukijana Emil Johansson. Kuuntelin BookBeatissa.
Sanna-Leena Knuuttila on kirjailija, joka kirjoittaa historiallisia romaaneita selkokielellä. Kolme kirjaa on ilmestynyt sota-ajan Suomesta, nyt on aihevuorossa suomalaisten siirtolaisvirta Amerikkaan 1900-alussa.
Toisen maan tyttäret (Reuna 2024) kertoo Mirjasta, joka muuttaa työn perässä Amerikkaan miehensä Niilon kanssa. Monen suomalaismiehen tapaan Niilo saa vaarallisen työn kaivoksesta, ja Mirja raataa pyykin pesijänä. Suunnitelmat yhteisestä elävät murskautuvat ja Mirja aloittaa yksin uuden elämän New Yorkissa.
Knuuttilan romaanin realismia tukee muutama valokuva, jotka tukevat kirjan aitoa tunnelmaa. Selkokieleen sopivasti kerronta on tavallaan karua ja toteavaa. Se vie selkeästi eteenpäin juonta ja Mirjan kokemuksia. Mukaan mahtuu havaintoja tunteista ja ihmisistä eri elämäntilanteissa. Hyvin tulevat esille amerikkalaisten työnantajien ja ulkomaalaisten palkollisten erot.
Romaanin kieli etenee hyvällä perusselkokielellä, joten kirja sopii monille selkolukijoille. Kirjan alussa taustoitetaan siirtolaisuutta. Esimerkiksi nuorille tämä romaani avaa suomalaisten siirtolaisuutta, ja Suomeen muuttaneille suomen kieltä opetteleville se kertoo siitä, että täältäkin on lähdetty paremman ja turvallisemman elämän perään.
•
Sanna-Leena Knuuttila: Toisen maan tyttäret, Reuna 2024, 79 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
”Suhdettamme saattoi tarkastella hyötynäkökulmasta. Hän tarjosi minulle nautintoa, ja minä sain kokea uudelleen sellaista, mitä en olisi uskonut enää ikinä kokevani.”
Näin Annie Ernaux luonnehtii novellin (tai kaunokirjallisen esseen) kuvaamaa viisikymppisen minäkertojanaisen suhdetta 30 vuotta nuorempaan mieheen tekstissään Nuori mies (Gummerus 2024). Nobel-kirjailijan tyyli pitää: tarkkaa havainnointia, pureutuvaa ja purevaa tapahtumien aikakerrostumista minäkertojan henkilöhistoriaan.
•
Tässä lyhyessä Ernauxin tekstissä huomioni kiinnittyi tietynlaiseen julmuuteen. Minäkertoja irtautuu itsestään ja muista siten, että kaikki omakohtainen muuttuu materiaaliksi. Vasta tekstinä kertojan elämä on olemassa. Ehkä myös muut ihmiset ovat olemassa vain tekstin osina. Tinkimättömyys tuntuu kirjalliselta hyväksikäytöltä, jonka me lukijat hyväksymme ja hymistelemme kirjailijan tyylin tehoa.
Nuori mies -tekstin motto viiltää elämän ja kirjallisuuden väliin railon, samalla arvottaa ne:
”Jollen kirjoita asioista,
niitä ei ole viety loppuun asti,
ne on pelkästään eletty.”
Taiteilija havainnoi, tuntee, ajattelee, kokee – ja kerää materiaalia. Kaikki on pyhitetty taiteelle. Onko oikeutuksen raja vain se, kuinka hyvin taitelija ilmaisee itseään? Ernauxin tekstin ja tyylin kirkkaus loistaa eittämättömän tyylikästä hillittyä voimaa. Saako silloin käyttää ravintona muita – ja onko lupa edes kysyä tällaista? Viimeisin kirjallinen makupala tästä pohdinnasta löytyy Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Siinä menestyskirjailija vetää maton alta muilta: ”Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.”
Onko kaunokirjallisuudessa merkitystä sillä, tiedänkö tekstistä, mikä siinä on ”totta” ja mikä keksittyä? Sama koskee biofiktioita. Mitä vähemmän tiedän auto- tai biofiktion henkilöiden ”totuuksista”, sitä kaunokirjallisempia he ovat ja sitä vähemmän mietin kirjassa, mikä on totta. Sitä helpompi on eläytyä kirjaan ”vain” kirjallisuutena.
Mitähän ajattelisin, jos joskus tunnistaisin itseni kirjan henkilöksi? Vaikuttaisiko kokemukseeni, miten sympaattisesti tai ”totuudenmukaisesti” henkilö(ni) on kuvattu, vai se, miten kirjallisen taitavasti se on ilmaistu? (Tuskin tulen saamaan tähän vastausta.)
•
En tunne Ernauxia kuin Helsinki Lit -tapahtuman haastattelun verran ja suomennettujen kirjojen perusteella. Voin lukea tuotantoa fiktiona, jossa jokaisessa kirjassa minähenkilön kokemukset kerrostuvat, lisäksi kokemus yhteiskuntaluokkien välissä korostuu. Nuori rakastaja jatkaa samaa.
Minäkertojan episodi vetreän rakastajansa kanssa toimii kirjailijan sanoin ajan laajentajana. Miehen merkitys kertojalle on peili kertojan omaan menneisyyteen, heijastuma omista nuoruuden muistoista. Joko se tuntuu syvälliseltä identiteettitutkiskelulta tinkimättömän paljaalla ja selkeällä kirjallisella tyylillä tai itsekkäältä nuoren rakastajan hyväksikäytöltä – tai kaikelta siltä väliltä, lukijasta riippuen.
•
Annie Ernaux: Nuori mies, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2024, 13 sivua. Luin BookBeatissa.
Kaisa Vahteriston romaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) kertoo ensi rakkaudesta. Ei sellainen ole harvinaista kaunokirjallisuudessa, eikä aihe tee romaania vaan käsittely- ja ilmaisutapa. Vahteristo vyöryttää aihetta kiinnostavasti.
Romaanin tuore rakkaus valtaa minäkertojan ihon pinnan ja kehon sisuksen. Kuvauksen fyysisyys ja aistillisuus ryöpsähtävät sivuille voimatotena. Kokemus rakkauden ensikertalaiselle on jopa väkivaltainen: siinä voi saada muistelmia ja hukata itsensä samalla kuin täyttyy. Eritoten välittyy teini-ikäisen haavoittuvuus:
”Totuus on, että sinä kesänä olin hauras kuin vastasyntynyt. Istuin joenrannassa päälaen aukile kohti taivasta, kohti putoavia esineitä ja lintujen nokkia.”
•
Minäkertoja on jo aikuinen nainen mutta hän palaa ensi rakkauden kesään, vuoteen, jolloin hän täytti 16 vuotta. Kertoja ja Karina kiertävät ovelta ovelle myymässä veitsiä, ja yhteinen sävel löytyy nopeasti huolimatta kotitaustojen eroista. Karinan kodissa menee aineellisesti hyvin, kun kertojan perheessä podetaan köyhyyttä ja äidin ongelmia.
Romaanin symbolit ja metaforat soljuvat luontevasti muutenkin harkittuun ja vetävään kerrontaan. Lyriikan keinot ovat käytössä kuten toisto, mutta tarkoituksellista ”runollinen proosa” -hämäryyttä en tunnista, vaikka tekstissä on kuvallisuuden lisäksi kutkuttavia aukkoja.
Yksi keskeinen tapahtumapaikka on jokiranta. Symboliksi koen eri vuodenaikojen joen – vesi, sen virtaus, johon usein elämää verrataan. Toistuvia ovat myös ruhjeet sekä eritoten veitset. Veitsillä ja terillä on konkrettiinen merkitys kertojalle ja Karinalle, myös kertojan äidille. Veitsien osuus hätkähdyttää, ja lukiessa tunne veitsien viillosta osuu ja uppoaa.
•
”Minä tiesin kyllä jo kuusitoistavuotiaana, miltä pettymys tuntui. Kuinka se nostatti haavaumia ikeniin ja muistutti yllättävän paljon närästystä. Olin jo pitkään ajatellut, että tämä oli luontainen tilani – haluta ja olla ilman.”
Niin, harvoin ensi rakkaus kestää. Pidän kovasti siitä, miten joustavasti eri aikakerrokset limittyvät kerrontaan. Kertoja muutti kotikyläpahasesta jo 18-vuotiaana kaupunkiin, se ja myöhempiä vaiheita vilahtaa tarinassa samoin kuin myöhemmät vierailut lapsuudenkodissa. Päätän juttuni tehokkaasta esikoisromaanista aikuisen kertojan pistäytymiseen pihapiirissä:
”Pihassa minun haudatut muistoni vuotavat maaperään ja maasta talon perustuksiin, niin että kaikki imeytyy ja jää. Talo on minua vahvempi, se kestää tämän. Siellä, kosteassa mullassa on turvassa minun lapsuuteni, minun nuoruuteni. Jos todella tahdon tuntea itseni, minun on kontattava kuistin alle, käperryttävä vasten kattotiilten koveria pintoja, ryömittävä ränneihin ja kurotettava kohti räystäitä.”
Uuden vuoden alku on aina jännittävä: miten se käynnistyy ja mitä tuo tullessaan? Hain lisäjännitystä tv:stä ja kirjoista, joten avasin dekkariputken. Nyt suljen sen – toistaiseksi.
Koonnin sarjojen jälkeenkin olen neulepuikot kilisten katsellut telkkaria. Vuodenvaihteessa aloin olla lopen kyllästynyt erilaisiin Agatha Christie -dramatisointeihin, joita tuputettiin joka kanavalta. Sen sijaan peribrittiläistä tyyliä edustaa kunnialla Katsomon Dalgliesh-sarja: verkkaista, huolellista ja erittäin tyylikästä. Surumielisen ja kohteliaan nimihenkilön pehmeää ääntä voisin kuunnella vaikka kuinka kauan.
Netflixin Saalistaja on ihan kelpo uutuussarja, tosin kovin totinen, ja joiltain osin käsikirjoitus ontui. Ekstrahuomio: oli mukava nähdä pääosassa yksi agenteista maukkaasta ja villinvivahteikkaasta agenttisarjasta Slow Horses (Apple TV+). Tätä viimeksi mainittua agenttisarjaa suosittelen kaikille mustan huumorin ja juonikiemuroiden ystäville, bonuksena jännärisarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö (Gary Oldman).
•
Dekkariputkeeni kuuluvat luonnollisesti myös kirjat. Sarjakimarastani kehkeytyi aika kansainvälinen (Irlanti, Englanti, Saksa, Suomi), ja niin kävi kirjoillekin (Islanti, Tanska, Japani):
Lilja Sigurđardóttir: Sysimusta kuilu. Näin Áróran tutkimuksia -sarja sai (todennäköisesti päätöksen), ainakin päähenkilön siskon tapaus selvitettiin ja siinä sivussa jokaisessa viidessä osassa muita rikoksia.
Jussi Adler-Olsen: Selli. Tämäkin kirja lopettaa sarjan, Osasto Q, joka ehti kymmenosaiseksi. Osaston oudon joukon seurassa viihtyi, vaikka rikostapaukset muuttuivat övereiksi osa osalta.
Keigo Higashino: Pahan asialla. Monissa dekkareissa menneisyyden teot tuottavat rikoksia, niin myös tässä kirjassa. Juonen mutkat kiemurtelevat taitavasti vakaanrauhallisessa selvitysvyydissä.
Muun kirjallisuuden ohessa luen verkalleen dekkareita. Kevään kirjoista odotan Fred Vargasin uusinta Adamsberg-käännöstä. Seuraavaksi kenties tartun Joel KankaanKaamokseen, vaikka pimeää aikaa riittää nyt ihan ajankohdankin vuoksi – tosin päivät kulkevat jo koko ajan kohti valoa.
Onko jo nimetty jännityskirjallisuuden alalajiksi kirjailijadekkarit? Hyvinpä voisi! Guillame Musse väsäsi ihan trilogian kirjailijakeskiöstä, ja onhan samanmoisia muitakin, Stephen Kingilläkin. Joulukuussa luin japanilaisen kirjailijajännärin, Keigo Higashinon Pahan asialla (Punainen Silakka 2024).
Minäkertoja on irtisanoutunut opettajan hommistaan kirjailijakutsumuksen vuoksi, joskin hän on julkaissut ”vain” lastenkirjallisuutta. Hänen naapurissaan asuu lapsuudesta tuttu menestyskirjailija Kunihiko Hidalka, joka on muuttamassa toisen vaimonsa kanssa rapakon taa. Hidalkan ensimmäinen vaimo on kuollut muutama vuosi sitten. Romaani alkaa, kun minäkertoja Osamu Nonoguchi vierailee naapurissa juuri ennen Hidalkan muuttoa. Seuraava tieto naapurista onkin murha.
Murhaa tutkiin Nonoguchin entinen opettajakollega Masaya Fujio, joka onnistuu poliisina paremmin kuin pedagogina. Rikostutkinta etenee lautapelin tapaan: se etenee erilaisin siirroin, peruuttaa, muuttaa suuntaansa – yllättää.
Monen dekkarin tavoin henkilöiden menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, ja sieltä löytyy murhan monimutkainen syyvyyhti, joka sisältää jos jonkinlaista rikosta. Lukijana mieleni muuttuu monesti murhaajan henkilöllisyydestä, vaikka epäilys väreilee tiettyyn suuntaan aika varhain. Käänteet pitävät koko ajan virkkuna.
Romaanin kerronta viehättää. Siinä verkkaisuus kytkeytyy harkittuun tapaan edetä polulta toiselle. Henkilöistä avautuu erilaisia puolia, ja dialogit pomppivat kohteliaina pallotteluina, joiden tarkoitus johtaa poliisia maaliin. Olipa miellyttävän vanhahtava ja silti tuore dekkarituttavuus!
•
Keigo Higashino: Pahan asialla, suomentanut Raisa Porrasmaa, Punainen Silakka 2024, äänikirjana 7 tuntia 41 minuuttia, lukijana Juhani Rajalin. Kuuntelin BookBeatissa,
Se siitä – sarja Osasto Q on valmis. Kymmenes osa Selli (Gummerus 2024) päättää tanskalaisen poliisitalon kellarissa ratkaisemattomia keissejä selvittävän ryhmän seikkailut. Ihan mallikas, sarjan tyyliin sopiva lopetus!
Minua miellyttää, että viimeinen osa sulkee sarjan myös siten, että ensimmäisen osan Vanki henkilöitä tuodaan mukaan ratkaisemaan koko sarjan mittaan seurattua mysteeriä. Päähenkilöä Carl Mørk joutui aikanaan työtovereittensa kanssa väijytykseen, jossa kuoli läheinen työkaveri ja toinen neliraajahalvaantui. Jälkimmäistä Carl on kannatellut kaikki vuodet, ja viimeisessä osassa roolit kääntyvät yllättävästi ja miesten elämään vaikuttanut rikos ratkeaa.
•
Mieltymykseni sarjaan perustuu henkilökuvaukseen ja -galleriaan. Kuten sarjoissa aina vetoaa päähenkilö ja hänen elämänsä eteneminen, eli lukija haluaa tietää, miten päähenkilön käy. Carlin suhteen on saanut jännittää hengissä selviämisen lisäksi rakkausasioita.
Lisäksi sarjan sivuhenkilöt ovat vedonneet, koska osasto Q muodostuu kovin kirjavasta ja eksentrisestä väestä, joka sarjan eri osissa on ollut jopa rikostapausten keskiössä. Gordon on porukan uusin, Rose todella kameleonttimainen tapaus ja Assad hymähdyttää kielikompasteluin ja itkettää perhetragedioineen.
•
Minun makuuni sarja edetessään täyttyy räjähdyksin ja veriteoin turhan räikeästi. Räiskentelystä ei todellakaan säästytä päätösosassa. Lisäksi juoni etenee kovin mielikuvituksellisesti.
Yhdeksäs osa päättyi Carlin vangitsemiseen, ja kymmenes osa Selli jatkaa heti siitä. Ällistyttäviä pakoja ja nokkelia selviytymisiä riittää, ja vain liukkaan rikosviihteen nimissä ne voi uskoa. Huumerikoksien perässä käydään Hollannissa ja sieltä palataan tihutöihin Tanskassa, josta löytyy pääpahis.
Sarja päättyy niin, että ehkä jokin spin off voisi joskus ilmestyä, mutta tuskin. Jokaisen tärkeän henkilön kohtalo saadaan tyydyttävään pisteeseen. Ymmärrän sen: kaikkien verenvuodatuksien ja rikoskokemusten jälkeen palkintona on sarjan tärkeimmille henkilöille lohtu.
•
Jussi Adler-Olsen: Selli, suomentanut Kari Koski, Gummerus 2024, 407 sivua eKirjana. luin BookBeatissa.
Lilja SigurđardóttirinÁróran tutkimuksien viisi osaa on suomennettu tiuhaan tahtiin. Viimeiseltä osalta vaikuttava Sysimusta kuilu ilmestyi heti uuden vuoden alussa ja sulkee sarjan pääjuonen: Áróran sisaren murha saa ratkaisun.
Olisi voinut luulla, että murha selvisi jo neljännessä osassa, jossa siskon ruumis löytyi, mutta käy ilmi, että siskoa ei saatu hautaan kokonaisena – jotain jäi puuttumaan. Puuttuva osa saa Áróran tolaltaan, ja tutkimus jatkuu.
Rikosetsivät yrittävät selvittää siskon murhanneen miesystävän Björnin murhaa, ja Áróran miesystävä Daníel selvittelee kahvilayrittäjien yllättävän suuria rahavirtoja. Piinkova talousrikosetsivä Áróra pöyhii samoja asioita ja jäljet johtavat sylttytehtaalle, huumekauppojen rahanpesuun. Kaikki langat solmiutuvat.
•
Viides osa etenee sujuvasti ja hyödyntää kolmea kerrontalinjaa. Kursiivilla erottuu Ísafold-siskon viimeiset vaiheet, välillä juoni seuraa huumepomon juoksupojan tilannetta ja kolmas kokonaisuus kuuluu Áróralle ja Daníelille. Kokonaisuus on kompaktisti kerrottu, ja Islanti-ympäristön kuvaus ryydittää sitä. Maisema resonoi tunnelmiin ja toimii sellaisenaan.
”Áróra tuijotti auton ikkunasta ohi kiitävää tasapaksua maisemaa. Ympärillä roikkuva tiheä, harmaa ja hienojakoinen tihkusade esti näkemästä vuoria. Daníel piti tuulilasinpyyhkijät taukoamatta käynnissä. Áróra oli oppinut tuntemaan Suðurnesin alueen jokaisen mutkan ja nyppylän, mutta nyt hän ei tuntenut muuta kuin haikeutta, kun he etenivät loputtomalla laavakentällä.”
Vahvasti vaikuttaa siltä, että viides osa jää viimeiseksi, vaikka loppusivuilla vähän ovi jää raolleen jatkolle. Tällä erää joka lukija saa tahollaan päätellä Áróran romanssin ja tutkijauran jatkon.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 