Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.
Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.
Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.
•
Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta.
Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.
Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.
•
Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.
Kirjabloggaajien dekkariviikkoon tarjoan kolmen kotimaisen kirjan lukukokemustiivistystä. Nämä jännärit ovat keskenään erilaisia mutta mikään niistä ei edusta rajuinta verikekkerigenreä. Dekkarithan tarjoavat viihdettä hyvinkin erilaisiin lukutarpeisiin, ja tässä valikoimassa tarjolla on lähinnä kevytjännitystä.
Mikko With: Banaani
Mikko With tiedetään kirjailijana, jonka tyylilajeihin kuuluu huumori. Siitä riittää ripauksia uutuusdekkariin Banaani (Myllylahti 2025). Romaani on saanut nimensä murhavälineestä: uhri syö banaanin, johon on kätketty uhrille vaarallista pähkinää.
Murhan tekotapa on uusi, mutta muuten dekkarista löytyy lajille tuttuja elementtejä. Murhaa tutkivat poliisit muodostavat sekalaisen seurakunnan, ja heidän privaattiaan kerrotaan sen verran, että lukija kiinnostuu heistä ja ryhtyy seuraamaan sarjaa. Poliisiporukkaa johtaa ärjyvä pomo. Nykytyypillisesti mukana on myös toimittaja samoilla apajilla. Vaan viihdyttävästi With sarjansa aloituksen rakentaa.
Päähenkilö rikoskomisario Aapo Hämäläinen pitäytyisi hallitussa päiväohjelman, mutta outo rikos ja törmääminen (sananmukaisesti) kiinnostavaan naiseen horjuttavat rutiineita. Räväkkä nuori kollega ”Kunkku” vaikuttaa itsevarmalta, mutta yksityinen puoli näyttää hänestä toisen puolen. Ruuhkavuosiaan elävän toimittajan Pyryn työ- ja kotielämä keikkuvat vaakalaudalla. Heissä riittää seurattavaa.
Within dekkarin kerronta etenee kepeänliukkaasti. Huumori hersyää henkilökuvauksesta ja tilanteista, ja se edistää myös henkilöihin tutustumista mukavasti. Rikollisen etsintä pöyhii inhimillisiä ihmeellisyyksiä, joita vähän vinksalleen taipuvista ihmisistä löytyy. Kesädekkariainesta!
•
Mikko With: Banaani, Myllylahti 2025, 7 tuntia 6 minuuttia, lukija Antti Paranko. Kuuntelin BookBeatissa.
Outi Pakkanen: Kylmä talo
Cosy-kirjailija Outi Pakkanen siirtää sarjansa päähenkilön Anna Laineen sivuun ja päästää hänet vain kerran kävelemään ohi kirjassa Kylmä talo (Otava 2024). Romaani sen sijaan paneutuu yhden juuri rempatun lauttasaarelaistalon asukkaiden ihmissuhteisiin.
Tavallinen elämä on täynnä pieniä draamanpoikasia, ainakin ihmiskohtaloita. On talon asioita seuraava leskirouva, on vanha pariskunta, jonka vaimo jyrää, on eristäytyvä puhetyöläinen, on säikky nuori nainen, on kaappihomo, on lapsiperhe lapsityranninneen jne. Kyllä heistä riittää sujuvakynäisen konkarin kehittää arjen piinatilanteita ilman murhiakin, mutta sellainenkin talon rappuun ilmaantuu.
Kylmä talo on kevyttä rikosviihdettä niin, että tilannetta kypsytellään ihan viime metrille – päätavoite vaikuttaa olevan henkilögallerian esittely. Eri näkökulmista lukija saa taustoja ja ituja ihmetellä, mitä kipupisteitä kunkin menneisyydessä tai nykyisyydessä lymyää, mitä tulee tapahtumaan ja miksi – sekä kuka on konna. Ja arjen konniahan on monella tasolla, mutta vain yksi ratkeaa murhaamaan. Sellaisesta kevytjännäri koostuu.
Martta Kaukosen kirjan Poissa (WSOY 2025) lukemista auttaa, jos on lukenut Terapiassa-sarjan kaksi aiempaa kirjaa. Uutuus kytkeytyy niihin ja jatkaa tuttujen henkilöiden elämän etenemistä ja menneisyyden möyhintää.
Keskiössä yhä on aiempien kirjojen päähenkilö, kovia kokenut nuori nainen Ira. Kauan sitten kuolleen Marja-äidin kohtalo vaivaa häntä, eikä isä Arto ole halukas kertomaan vaimovainaastaan eikä muutenkaan menneistä. Iran äiti oli aikoinaan missi ja feministinen kohukirjailija. (Hieman ihmettelen, ettei toimittajataustainen Ira käytä tiedonhaluunsa ammattitaitoaan esimerkiksi media-arkistojen setvitää.)
Pääjuoni kirjasta löytyy poliisivoimien entisestä voimanaisesta Kertusta, joka testamenttaa jäämistönsä Artolle. Kertun kertomus sitoo eri kertojien osat yhteen, sillä niitä yhdisävä teema kietoituu naisten kokeman väkivallan ympärille. Kerttu erikoistui auttamaan kotiväkivaltaa kokevia naisia ja löytämään naisiaan väkivaltaisesti kohtelevat miehet. Tässä työssä apuna toimivat Kertun alaiset, myös Esko, joka privaatissa oli Kertun miesystävä.
Eri kertoja- ja aikatasot loksahtelevat hyvin paikoilleen, ja Kaukosen käsittelytavassa viehättää omaperäiset vinkkelit teemoihin. Pieni hämäryys siellä täällä hiukan hämmentää: mietin usein, kuinka paljon minun täytyisi ymmärtää suhteessa sarjan osiin 1 ja 2.
Pikantti yksityiskohta pompahtaa henkilöiden nimeämisestä: Kaukonen selvästi panostaa henkilöiden epätavallisiin sukunimiin. Muuten ei Kaukosen sarja kallistu huumorin puolelle. Jännitys on psykologista ja henkilöiden paikka maailmassa kohtalonomainen.
•
Martta Kaukonen: Poissa, WSOY 2025, 134 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tämän vuoden alkupuolen työkiireitä olen katkonut silloin tällöin ajanvietekirjoilla. Vaikka minua hiertää, että kulutan vapaa-aikaa murhista lukemalla, tartun silti dekkareihin ja jännäreihin välipaloina. Välillä mittani tulee täytyy ja toivon genreen muitakin aiheita kuin nuorten naisten murhia. Toivoisin lisää taidevarkauksia, huijauksia ja muitakin rikosvyyhtejä kuin pakotettuja hengenlähtöjä.
Tässä kolme ulkomaista jännäriä, joissa ei nuori nainen menetä henkeään – noin niin kuin otantana tarjonnasta. Kytkin ne kimpaksi kirjasomen dekkariviikon kunniaksi.
Donna Leon: Mitä kylvät
Guido Brunetti liikkuu taas verkkaisesti Venetsian kujilla ja kanaaleilla. Hän aterioi perheen parissa, ihailee varmaa vaimoaan, kuuntelee teinejään ja ahtaa ruokapöydässä rouvansa herkkuja. Luonnollisesti hän lukee antiikin klassikoista, joista hän peilaa nykykotkotuksia antiikin ikiaikaisiin totuuksiin.
Mitä kylvät siis kuuluu sarjaan ”sitä saat mitä tilaat”. Leon ei petä. Leonin kirjojen juoneen kuuluu aina perheasioiden lisäksi joku inhimillinen dilemma, tässä romaanissa yhden työkaverin osoittautuminen homoksi ja siihen suhtautumisen suojeleminen.
Romaanin rikosjuoni vie miettimään sarjan joka osassa jotain yhteiskunnallista teemaa. Tässä romaanissa se on ikiaikaisten, arvostettujen aatelissukujen ja heitä palvelevien palvelijoiden aseman eriarvoisuus sekä maahanmuuttajien tilanne.
Leon rakentaa vakaasti Brunettin maailmaa ja maailmankatsomusta. Ei mitään uutta, mutta tuttua ja turvallista, luotettavaa ja inhimillistä.
•
Donna Leon: Mitä kylvät. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Matkku Päkkilä ja Kaijamari Sivill, Otava 2024, 188 sivue eKirjana. Luin Book Beatissa.
Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatar
Robert Thorgood kehittelee cosy-sarjaansa, jossa poliisin apuna murhia setvii naiskolmikko: eläköitynyt, ikääntynyt nokkela nainen (Judith), papin rouva (Becks) ja koirien ulkoiluttaja (Suzie). Virkeyttä henkilökuvaukseen tuo päähenkilöiden erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet. Murhien lisäksi virittää jännite poliisivoimiin, joskin romaanissa Myrkkyjen kuningatar naiskolmikon poliisiapu virallistetaan.
Myrkkyjen kuningatar varioi suljetun huoneen myysteriä. Pieni kuntapäättäjien joukko kokoontuu ja yksi kuolee. Silminnäkijänä sattumalta istuu Suzie, naiskolmikon koiranulkoiluttajajäsen, joka suunnittelee talonsa laajennusta kapselihotelliksi.
Jännäri perustuu epäiltyjen taustojen pöyhintään ja siihen, että kaikista löytyy aina jotain epäilyttävää. Ihan kelpo eteneminen kirjassa on, mutta minusta kolmannessa osassa on jotain väsynyttä, liikaa täytettä, äkkikäänteitä ja turhan nokkela loppujuonittelu. Vaan kyllä tästäkin ihan viihdyttävä tv-sarjan tuotantokausi tullee, kuten ensimmäisistäkin. Ainakin ensimmäinen kirja taittui kivaksi tv-viihteeksi.
•
Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatas. Thamesjoes murhat osa 3, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2025, 207 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset
Luonnollisesti menestysjännärisyä Kivi, paperi, sakset on tekeillä elokuva. Kyllä kirja sellaiseksi sopii: aluksi kehitellään henkilöitä, henkilösuhteita ja juonta, sitten lopussa järjestetään yllätyksiä. Lisäksi viritellään piinaavaa tunnelmaa, jossa pilkistää kauhuelementtejä.
Paras kerrontaelemetti pikkuhiljaa kiristävälle tunnelmalle syntyy siitä, että kaksi kertojaa vuorottelee. Lisävire syntyy, että, toisen kertomus alkaa vuosia aiemmin, kun toinen kuvailee nykytilannetta. Tässä romaanissa vuosien takaa kerrontahetkeen etenee vaimo, joka tekee päiväkirjamerkinnän joka hääpäivä. Nykyhetken aviokriisissä kärvistelee pariskunta Adam ja Amelia.
Adam pyörii taidepiireissä, sillä hän on menestynyt elokuvakäsikirjoittaja, joka muokkaa ihailemansa skottikirjailijan kirjoja elokuviksi. Vaimo sen sijaan tekee työtä eläinhoitolassa. Eri piirit ja salaisuudet rapauttavat suhdetta, ja siihen lisääntyy jännityskerroksia.
Pidän romaania melko laskelmoituna, enkä pääse kiinni kirjan tunnetasoon, sillä en osaa ottaa niin tosissaan hääpäivien merkitystä kuin anglosaksinen populaarikulttuuri. Myönnän kyllä, että yllätykset ja tunnelma rakentuvat ammattilaistaidoin.
Dekkariviikko alkaa! Kirjablogien dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka, jonka postauksesta pääset bongaamaan mukana olevat kirjasomettajat. Mukavan runsaasti meitä on mukana!
Vielä en tiedä, kuinka monesta dekkarista postaan viikon varrella (eli ehdinkö lukea ja kirjoittaa lisää). Aloitan siten kevään odotetusta kohokohdasta, Fred Vargasin uutuudesta. Olen jemmannut lukukokemustani juttusarjani aloittajaksi jo viikkoja.
•
Fred VargasinAdamsberg-sarjan kymmenes teos Varjojen tallaajat (Gummerus 2025) alkaa taattuun tapaan: päähenkilö Jean-Babtiste Adamsberg pelastaa loukkaantuneen siilin ja samalla suitsaitsukkelaan päättelee yhden rikoksen ratkaisun. Jälkimmäinen kyllä kummittelee myöhemmin tässä uutuusseikkailussa.
Kymmenes sarjan kirja ohittaa lähes tyystin Adamsbergin sekavan ja kiinnostavan yksityiselämän ja pureutuu kummallisen rikosketjun selvittämiseen. Bretagnelaisessa pikkukaupungissa tapahtuu outo puukotus, ja samanlaiset tapaukset seuraavat toisiaan. Paikalliset poliisivoimat ovat Adamsbergille jo tuttuja, ja hän saa komennuksen osallistua tutkintaan.
Adamsberg luottoryhmineen majoittuu paikalliseen majataloon ja ystävystyy majatalon isännän kanssa. Piirissä pyörii myös kaupunkipahasen kuuluisuus, romantiikan ajan suosikkikirjailijan Chateaubriandin näköishenkilö, sukulainen alenevassa polvessa.
•
Tuttuun henkeen Vargaksen luomuksessa reaalimailman rinnalla kukoistavat kummalliset uskomukset ja voimat. Yksi niistä on se, ettei ihmisen varjon päälle saa kulkea, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Toinen on kolmetuhatta vuotta vanha paasi, jonka päällä Adamsberg makoilee löytääkseen oivalluksia. Sarjaa lukeneethan tietävät, millainen ajatusharhaileva heppu nerokas rikostutkija on ja miten hän ratkoo rikoksia:
”Ne perustuivat usein hämäräksi jääviin menetelmiin, jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua ”menetelmistä”, ja tarpomiseen sivupoluilla, joille vain harvat saattoivat häntä seurata. Välillä tutkimusten kestäessä päämäärä näytti unohtuvan ja ajatuskulut vaikuttivat järjenvastaisilta, mutta työtoverit pysyttelivät kyydissä, vaikka eivät aina kaikkea ymmärtäneet. Kun kollegat, varsinkin apulaiskomisario Danglard, moittivat Adamsbergia siitä, että heidät jätettiin harhailemaan pimeään, pomo vain levitteli käsiään todetakseen, että minkäs sille mahtoi. Hän ei nimittäin aina tiennyt itsekään, miksi toimi niin kuin toimi. Adamsberg antautui omanlaisensa tuulen vietäväksi.”
•
Vargaksen romaani paisuu lähes 500-sivuiseksi. Toisaalta vuolaus palkitsee, sillä omaperäisestä dekkaritekstistä saa nauttia pitkään. Toisaalta tällä kertaa pieni epäilyksen siemen alkaa minussa itää: romaanissa putkahtelee jopa liikaa juonenkäänteitä ja sivupolkuja, tutkinta junnaa ja kalmoja kertyy liikaa.
Toki hykertelen omituisuuksia, toisaalta tyylittely ja henkilöiden ihmeellisyys voi jo vähän mennä överiksi. Vargaksen tekstissä syntyy kuitenkin mukava tunnelma siitä, että tyypit ja heidän omituisuutensa hyväksytään – jollei ihan sellaisenaan mutta silti ymmärtäen.
Tiukkaa rikostutkintaa ajatellen ihmettelen, miten avoimesti poliisiporukka vatvoo tutkintaansa majatalon isännän kanssa, myös muiden sivullisten seurassa. Vaan ei Adamsberg-sarja ole tarkoitettu realististen poliisiromaanien lukijoille.
Vargas-romaanit loksahtavat lukijoille, jotka kaipaavat dekkareilta hippusia maagista realismia, inhimillistä merkillisyyttä ja merkityksellisyyttä sekä mutkikkaita polkuja kulkevaa kerrontaa yllättävine dialogeineen. Lopulta tunsin outoa rauhaa upotessani Adamsbergin kymmenenteen tutkimustapaukseen – tätä on vinkeä, omaperäinen jännärikerronta.
•
Fred Vargas: Varjojen tallaajat, suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2025, 478 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kaksi pariskuntaa matkustaa Rooman liepeille hulppeaan huvilaan ilman lapsia juhlistaakseen lomaa ja toisen pariskunnan rouvan nelikymppisiä. Sillä reissulla kaikkien neljän elämä arvioidaan uudestaan.
Joonas Konstigin romaani Rooma (WSOY 2025) pursottuu Italia-kliseillä: aurinko, rustiikinihana lomatalo uima-altaineen, viini, ruoka, muoti, luksustuotteet ostoskaduilla, ikuisen kaupungin nähtävyydet ja kauniit ihmiset. Pintaa piisaa myös romaanin henkilöissä, sillä talous on kunnossa, perhekoko kasassa, aikuisuus parhaimmillaan ja tyylitieto kohdillaan. Vaan romaanitaidetta syntyy vain pintaa raapimalla, ja Konstig naarmuttaa siihen malliin, että kulissit romahtavat.
•
Romaanin kerrontakeinona toimii ikitehokas näkökulmatekniikkaa: kukin henkilö kertoo vuorollaan. Taustat ja jännitteet näyttäytyvät siten moninaisina – ja paraatipuolta rikkoo kunkin paljastava sisäinen puhe. Konsti vie myös juonta koukuttavasti eteenpäin.
Sara on nelikymppisiään odottava edustava nainen, jota minäkriisi ja äititrauma jäytävät. Saran mies Marius kipuilee tyhjyyttään – ja teot ovat sen mukaisia. Mariuksen vanha kaveri Matti päätyy taitekohtaan halujen toteuttamisessa, ja järkevä puoliso Elli joutuu arvioimaan uudelleen liittoaan ja itseään. Tällainen tiivistäminen ei tee oikeutta yhdellekään, mutta avaa asetelmia.
Kyllä, asetelmia! Tiettyä asetelmallisuutta aistin kokonaisuudessa, jossa hipsterit kipuilevat keski-iässään (oman) elämän tarkoitusta. Pariskuntien päähänpiston ”tilien tasaamisesta” voi tulkita seksin merkityksen mahdiksi tai aikuisuuden mittariksi. Vaan se loksahtaa parhaiten motiiviksi, joka mitätöi luulot aikuisuudesta, ja käyhän se myös symbolista keski-ikäisten elämän eliksiirin ehtymisen pelosta. Pelissä on kullakin, miten ja millaisena he kelpaavat.
•
En ehkä ole ihan ydinkohderyhmää, mutta kiinnostava kirjallisuus ei ole siitä kiinni. Aikuisuuden karkaamisen mietintä sopii kaikkeen ikään, koska eihän tässä valmiiksi tulla. Eivätkä pettymyksen tunteetkaan katso ikää: aina voi pettyä, itseensä, elämäntilanteeseensa ja muihin. Romaanin henkilöiden välityksellä hyvin se selviää, samoin se, että mennyt kulkee jokaisen mukana, ennustamatonta tapahtuu sekä identiteetti häilyy vääjäämättömästi.
Suhdesähkö henkilöiden kesken surisee lupaavasti, ja jo mainitsemani neljän näkökulman vaihtelu jäntevöittää kerrontaa. Tyhjän puhuminen näyttää tilanteita ja niiden alisia virtauksia. Rupattelun sekaan sujahtaa tärkeyksiä, esimerkiksi keskustelu Vatikaanissa perhekäsityksestä, mietintä ihmisten halogeenimäisyydestä, odotusten ja toden ristiriita – siinä muutamia oivia otoksia.
Läheisten vieraus toisistaan ja eritoten tuttuakin tutumpi vaikeus puhua vaikeista on kirjallisuuden peruskauraa mutta ei sen jauhaminen tunnu kuluvan. Siksi romaanin syväsukellus alle viisikymppisten yhä aikuistuvien mielenmaisemaan kehkeytyy ahmittavaksi romaaniksi. Odotan romaanista tv-sarjaa, vähän niin kuin aika totiset Aikuiset mutta noin 15 vuotta vanhempina, ehkä tittelillä ”Aikuisemmat”, sillä otokset, kohtaukset, henkilökuvat ja tapahtumat ovat kirjassa jo maukkaasti draamatuotantoon valmiit.
•
Joonas Konstig: Rooma, WSOY 2025, 7 tuntia 42 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Eino Leino (2887 – 2926) oli tuottelias kirjailija, joka julkaisi runojen lisäksi runsaasti proosaa ja draamaa. Lisäksi hän toimi tietokirjailijana ja toimittajana. Monipuolisuuteen ei ole aina suhtauduttu myönteisesti, ja esimerkiksi Leinon proosa on pistetty ”vain” toimeentulon piikkiin: Leinon oli suollettava julkaisuja elääkseen.
Kirjailijan kivistä tietä Leino käsitteli paljon runoissaan. Niissä tulee esille sekä psyykkinen että muu elämän kuorma. Esimerkiksi runossa ”Elegia” siitä kertoo säe: ”Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat.” Nyt säkeen ja koko runon voi lukea selkokielellä.
Selkomukautukseni Seikkailijatar ja muita tekstejä (Laatusana 2025) tarjoaa näkymän Leinon monipuolisuuteen. Seikkailijatar-pienoisromaanin lisäksi kirjassa on selkomukautetuksina kuusi Leinon symbolismikauden lyhyttä tarinaa. Kirjan lopusta löytyy myös viisi Leinon runoa ja niiden rinnalla selkomukautukset.
•
Kirjassa on ”Elegian” lisäksi Leinon runot ”Ma metsän polkua kuljen”, ”Lapin kesä”, ”Suvi-illan vieno tuuli” ja ”Tulkaa kotiin”. Runojen mukautuksiin suhtaudun siten, että niiden kuuluu olla alkuperäisen seurana, sillä lukijan tulee kokea alkuperäisen runon rytmi ja sointuisuus – runon koko olemus äänteistä, sanoista, sanajärjestyksestä säe- ja säkeistöjakoon saakka.
Sisältö sen sijaan voi olla vaikeaa ymmärtää vanhan sanaston ja vaikean rakenteen vuoksi: siksi on selkoistus, joka säilyttää sisällön ja tunnelman mutta ilmaisee ne ymmärrettävästi lukijoille, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Näin jatkuu kaikenlaisten lukijoiden tuntuma lyriikkaan, joka kuuluu suomalaiseen kulttuuriseen perintöön ja muistiin.
Leinoa voi hyvällä syyllä kutsua kaanonkirjailijaksi. Jopa Suomen passiin on päätynyt säkeistö runosta ”Lapin kesä”. Selkosuomeksi se värssy kääntyy näin:
”Oi, oppikaa joutsenista.
Ne lähtevät syksyllä, keväällä palaavat.
Meidän rannoillamme on rauhallista,
ja tunturin rinteillä ne turvassa ovat.”
•
Runoissa selkoperiaatteet jonkin verran joustavat kuten edellisessä lainauksessa sanajärjestys loppusointujen ehdoilla. Proosassa pystyy pitäytymään runoja paremmin perusselkokielessä.
Leinon kuusi tarinaa kokoelmasta Päiväperhoja (1903) ovat pitkälti vertauskuvia. Tarinoiden sisällön monimerkityksellisyys tarjoaa lukijoille tulkittavaa, mutta tarinat voi lukea myös sellaisenaan, pieninä tarinoina, mikä onkin Leinon tarinakokoelman alaotsikko. Selkokirjaan valitut tarinat edustavat Leinon uusromanttista maailmankuvaa.
•
Seikkailijatar (1913) kertoo Zaidasta, joka ponnistaa maalaisaatelistosta maailman metropoleihin valloittamaan miehiä. Pienoisromaanin Zaida haluaa valtaa ja rahaa, eikä hänellä ole muuta konstia toteuttaa tavoitteitaan kuin viettely ja manipulointi. Niitä hän käyttää myös rikoksiin.
Miksi moinen tarina tähän aikaan? Seikkailijatar yllättää, sillä siinä on samaa, kuin mitä voimme lukea päivittäin lehdistä tai tutkia suoratoistopalveluista, joissa ihmiset hakevat kumppania bachelor-ohjelmista, etsivät sugardaddyja, nakuilevat saarilla tai tienaavat onlyfans-sivuilla saadakseen rahaa ja valtaa (näkyvyyttä). Media täyttyy nykyisin myös true crime -jutuista, eikä Leinon romaani kovin kaukana siitäkään nykylajista ole, sillä romaanin tarina sai alkunsa tosielämän uutisesta.
Leinon romaanin päähenkilöä voi hyvin tutkailla suhteessa tämän päivän ilmiöihin, ja se tarjoaa myös yhteiskunnallisia näkymiä naisen asemasta ja mahdollisuuksista sekä eurooppalaisesta arvomaailmasta. Seikkailijatar on kaikkiaan mielenkiintoinen romaani vallasta ja vallattomuudesta. Se tarjoaa makupalan Leinon proosasta, joka keskittyi julkaisuaikojensa kaupunkielämän moderneihin ongelmiin.
•
On ilo esitellä Leino-selkoistus kansainvälisenä selkokielen päivänä, jota vuosittain vietetään toukokuun 28. päivä. Uusi selkokielen tarvearvio muistuttaa, että noin 600 000 – 800 000 ihmistä Suomessa tarvitsee selkokielistä viestintää, siis jopa noin 14 %:a.
Selkokielisen tiedotuksen ja asiaviestinnän lisäksi selkokirjoille on suuri tarve. Monet selkokirjat tarjoavat tietoa; Leino-kirjassakin on tieto-osuus kirjailijasta. Lisäksi slkokielinen kaunokirjallisuus tuottaa elämyksiä niin kuin taide tekee: välittää tunteita ja ajatuksia.
Tiedämme kansalaisten lukutaidon heikenneen – monista syistä. Lukutaitoa ei paranna muu kuin lukeminen. Kukaan ei ole syntyjään hyvä urheilija tai muusikko, vaan taituruus kehittyy vain harjoittelemalla. Sama koskee lukemista, ja reitti hyvään taitoon voi kulkea esimerkiksi juuri selkokirjojen kautta.
•
Kannatta kokeilla selkokirjoja, alunperin selkokielelle kirjoitettuja ja selkokielelle mukautettuja! Ne kuljettavat klassikoita nykypäivään, tarjoavat uutta luettavaa helpolla kielellä ja johdattelevat lukuiloon.
Tämän vuoden tuotannostani vinkkaan selkokielen päivälle mukautettujen Leino-tekstien lisäksi alunperin selkokielelle kirjoitettua novellokokoelmaani Aamusta yöhön(Avain 2025), josta on myös vironkielinen käännös Hommikust ööni(Eluset Enesest 2025). Selkokeskuksen sivuilta löytyy paljon muita uutuuksia. Lukuintoa kaikille!
•
Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2025, 122 sivua. Kirjaan on saatavissa selkokielinen tehtäväpaketti kustantajan nettisivuilta (Äidinkielen opettajain liitto, ÄOL).
Minulla oli ilo keväällä 2024 kuunnella Helsinki Lit -tapahtumassa Elizabeth Stroutia, jonka romaanisuomennoksia olen viime vuodet ihastellen lukenut. Tilaisuudesta jäi mieleeni säteilevä kirjailija, eloisat kädet ja fanien harras hiljaisuus.
Strout tuli tosin minulle ensin tutuksi hienosta Olive Kitteridge -tv-sarjasta, joka innosti tutustumaan alkuperäisteokseen ja muihin suomennoksiin, joita on vuosittain ilmestynyt tv-sarjan suosion jälkeen. Onnistunut tv-sarja voi siis toimia kirjallisuuden eduksi.
Monet Stroutin romaanit ovat novellistisia, ja mielenkiintoinen piirre on se, että eri kirjojen henkilöt pompahtelevat teoksesta toiseen – niin myös uusimman suomennoksen Burgessin pojat (Tammi 2025) yksi Burgess, Bob-nimeltään. Siispä: hauska tavata vanha tuttu!
•
Burgessin pojat on alunperin ilmestynyt 2013. Stroutin tekstiä ei aika nakerra, sillä hänen romaaniensa ydin löytyy henkilökuvauksesta. Tässä romaanissa keski-ikäiset sisarukset Jim, Bob ja Susan tulevat tutuiksi yhdessä, erikseen ja lähipiirinsä kanssa. Sisaruksien erilaisuus on ilmeistä, ja toisistaan välittäminen on niin ja näin.
Sisaruksia yhdistää lapsuuden trauma, josta ei ole puhuttu mutta joka pulpahtaa romaanissa uudelleen pintaan. Perhe on pahin – ja kenties kuitenkin paras, tai ainakin se aina määrittää ihmistä. Näin Bob lohduttaa ylivertaisen Jim-veljen kärvistellen tyhjyyden kriisissä:
”Sinulla on perhe”, Bob sanoi. ”Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny, mutta joka ei enää ilmeisesti olekaan enää kovin paha nynny. Sitä kutsutaan perheeksi.”
•
Romaanin juonen voi kiteyttää niin, että Susanin myöhäisteinipoika Zach heittää sianpään mainelaisen pikkukaupungin, Shirley Fallsin, moskeijaan. Kohu ja rikossyyte tuovat Burgessin lakimiespojat Jimin ja Bobin New Yorkista lapsuuden maisemiin setvimään sisarenpojan tilannetta. Lukija pääsee kurkkimaan sisarusten suhteita ja elämää.
Stroutin tekstille ei tee oikeutta noukkia yksittäistä sitaattia, sillä kerronnan soljuvuus syntyy kappaleista ja luvuista, ei niinkään mietelmätyylisistä kiteytyksistä. Täyteläinen teksti valottaa henkilöiden mielenmaisemaa, ajatustapaa, mennyttä ja nykyisyyttä ainutlaatuisen havainnollisesti.
Kerronnan visuaalisuus muistuttaa tv-sarjaa, jossa otokset ja kohtaukset liukuvat toisiinsa, ja jotkut siirtymät yllättävät. Esimerkiksi kirjan alkupuolelta minua hykerryttää tilanne, jossa kuvataan etupäässä Jimiä, mutta Jimin auton lipuessa pois näkökulma vaihtuu Bobiin kuin parhaan laadun filmileikkauksessa ja kamerazoomauksessa.
•
Henkilövetoisen proosan lisäksi Burgessin pojat sopii yhteiskunnallisen romaanin luokkaan. Burgessin lakimiespojat näyttäytyvät luokkaretken tekijöinä, jotka monien muiden tavoin ovat muuttaneet metropoliin, kun laitamaat autioituvat. Romaani käsittelee muun ohella vanhojen tehdaskaupunkien näivettymistä ja ikärakenteen jyrkkää muuttumista.
Tärkeä juonne romaanissa liittyy maahanmuuttoon. Somalien pako Afrikasta Maineen kiristää pikkukaupungin asenneilmapiiriä, mutta sen lisäksi romaani tarjoaa erilaisia näkökulmia maahanmuuttoon. Strout välttää kaikenlaisen mustavalkoisuuden, joten romaanista syntyy sävykäs kudelma ihmisistä eri tilanteissa, etenkin haavoittuvimmillaan.
•
Elizabeth Strout: Burgessin pojat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2025, 398 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Norjalainen Frode Grytten on kirjoittanut lohtukirjojen joukkoon romaanin Päivä jona Nils Vik kuoli (WSOY 2025). Lohtukirjoja minun makuuni kirjoittavat esimerkiksi Joel Haahtela ja Petri Tamminen. Tällaisen vähän hähmäisen määritteen täyttää kirja, jossa ihmiselo kuvataan kaikkine sävyineen lyhyesti, ytimekkäästi ja oivaltavasti.
Lohtukirjan tunnelma on usein melankolinen, samalla silti elämän puolelella, ja parhaimmillaan se välttää tosikkouden. Lukijalle syntyy muistijälkiä ja täysi tunne elämänmitan merkityksestä: ohimenevät hetket ovat tärkeitä kokijalleen.
•
Gryttenin romaanin uonipaljastus ei ole kenellekään, että päähenkilö vetelee viimeisiään, sillä kirjan nimi ei jätä siitä tulkinnanvaraa. Nils Vik lähtee laivoineen viimeisen kerran vuonolle ja jää sinne.
”Tänä viimeisenä päivänä hän vetää langan ajan läpi, seuraa aikaa taaksepäin, katsoo minne se hänet vie. Hän kulkee vakioreitin, tai vakioreitit, vihoviimeistä kertaa. Hän hahmottelee sen mitä on elämässä rakastanut, piirtää sen esiin, tekee sille kunniaa. Kuka muukaan sen tekisi?”
Nilsin työtä on ollut kuljettaa ihmisiä vuonon rannalta toiselle, joten hän on nähnyt elämän kaikki puolet syntymistä ja rakastumisista eroihin ja kuolemaan. Vaikka tarina on yhden vanhan miehen, se on myös kertomus kaikkineen elämänkaaresta sekä muuttuneesta yhteisöstä ja elämäntavasta.
•
Romaani Nils Vikistä on rakkausromaani elämästä. Rakkauden toinen puoli näkyy myös: huoli ja menettämisen pelko. Eikä menetyksiä voi elämässä välttää. Rakkauden lajeja on monta, muun muassa veljeys ja ystävyys.
Nilsin rakastuminen vaimoonsa ja pitkä kumppanuus ovat tärkeitä Nilsin elämänreitillä. Ehkä kirjan viisas vaimo voi vaikuttaa liian täydelliseltä, mutta elävästi hänet kuvataan ja myös särmikkääksi vuorovaikutukseltaan yksitotisen miehensä rinnalle.
Pitkän liiton tarinaan kuuluu kupruja. Minua koskettaa niiden kuvaus, samoin se, miten lapset kasvavat ja etääntyvät vanhemmista ja kotipaikasta. Sukupolvientakaiset tavat ja velvoitteet eivät enää ihmisiin vetoa, mutta valinnanvapauden kääntöpuolella näyttäytyvät sitoutumattomuus ja irrallisuus.
•
Gryttenin kerronnan ilmavuus miellyttää kovasti. Nykyhetken vuonomatkaan mahtuvat omalakisessa järjestyksessä monet menneen elämän merkittävät hetket ja välähdykset muistin sopukoista. Kielen selkeys ja ytimekkyys tekee lukemisesta helppoa vaan ei pinnallista. Ihailen myös sitä, että tunteellinen romaani ei paisuta kohtalonomaisuutta.
Kustantajatietojen mukaan Grytten ei ole kirjoittanut kymmeneen vuoteen romaania. Onneksi kirjoitti tauon jälkeen ja saimme viehättävän kirjan suomennoksen.
•
Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli, suomentanut Sanna Manninen, WSOY 2025, 102 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Huomenna perjantaina 16.5. alkaa kaksipäiväinen käännöskirjallisuusfestari Helsinki Lit. Jo muutaman vuoden ajan se on välkkynyt kevään kirjallisuusvalopilkkuina. Tapahtuma sysää lukemaan itselle uusia muunmaalaisten kirjailijoiden tuotantoa ja tuonut silmien eteen kansainvälisiä suosikkikirjailijoita. Esimerkiksi viime kevään kohokohtia oli yhden suosikkini näkeminen ja kuuleminen, Elizabeth Stroutin. Tänä vuonna melkein viime metreille meni, että Litiin saatiin suuri kuuluisuus, Chimamanda Ngozi Adichie. Aloitan siitä, sitten muuta mielenkiintoista.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Ostin juuri Chimamanda Ngozi Adichien uutuuskäännöksen Unelmia ja kaavailen sitä kesän lomalukemiseksi. Aikaisemmin olen lukenut monia kirjailijan teoksia ja ihastellut niitä. Juuri ennen Lit-tapahtumaa luin novellikokoelman Huominen on liian kaukana (Otava eKirjana 2025, suomentanut Sari Karhumäki).
Kirjan novelleissa viivähdetään usein Amerikan siirtolaisina, ja henkilöt ovat tavallisesti koulutettuja ja varakkaita nigerialaisia. Erilaisia probleemeja perheessä ja suhteessa on heillä kuten muillakin.
Chimamanda Ngozi Adichien taito kertojana aina kohottaa mieltä: novellit nappavat tilanteita ja henkilöitä, joista napsin havaintoja, saan niistä kiinni ja kiinnostuneena seuraan, mihin tilanteet johtavat. Inhimillistä, yllättävää ja ilahduttavan ilmavaa.
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi
Olga Ravnilta on suomennettu kolme kirjaa, ja olen lukenut niistä kaksi, Alaiset (Kosmos 2022, suomentanut Sanna Manninen) ja Vahalapsi (Kosmos 2025, suomentanut Sanna Manninen). Kuuntelin Alaiset, jossa scifi-raameissa käsiteltiin ihmisyyttä. Romaanin androidin näkökulmasta kaikki alkoi avaruusyhteisössä mennä pieleen, ja elämän rajat ja tietoisuus nousivat romaanin pääteemoiksi.
Romaani Vahalapsi puolestaan kertoo historiasta, 1600-luvun noitavainoista Tanskassa. Romaanin kertoja on päähenkilön vahasta valettu nukke. Keinotekoinen ratkaisu toimii yllättävän hyvin, sillä vahanukkea ei estä mikään, vaan se näkee ja kokee eri henkilöiden ajatukset ja tuntemukset rajattomasti.
Vahalapsesta kehkeytyy hieno kuvaus sukupuolittuneesta vallasta ja uhasta, joita erilaisuus ja uskomusten kärjistykset tuottavat yhteisölle. Ravnin kerronnan kaihtelemattomuus vakuuttaa, eikä kerrontavoimaa vähennä romaanin taustalla vaikuttavat aidot asiakirjat. Väkevä teos!
Vielä kesken
Olivia Laingin esseekirja Yksinäisten kaupunki (Teos 2024, suomentaja Sirje Niitepold) on vielä yhtä esseetä vaille kesken, mutta uskallan jo todeta, että kirja on ollut nautinto. Turhan harvoin tulee esseitä luettua, vaikka ne ruokkivat tiedonhalua ja tarjoavat tunnecelämyksiä. Langin taide-esseet tarjoavat näkökulmia tuttuihin kuvataiteilijoihin ja ihka uusiin – siis minulle. Kirjan taiteilijat kuuluvat usein vähemmistöihin tai marginaaliin. Siten ne resonoivat kirjailijan mielialoihin erillisyyden kokemusten keskellä. Kiinnostava teos – kuten varmaan on myös juuri ilmestynyt suomennos Ruumiin rajat!
Mikael Niemeä olen lukenut paljon, en ehkä kaikkea suomennettua mutta tuttu tekijä hän jo on. Viimeisimmissä romaaneissa vaikuttaa historia suomalaisyhteyksin. Uusinkin suomennos Silkkiin kääritty kivi (Like 2025, suomentanut Jonna Koskitt-Pöyry) vaikuttaa sellaiselta. Aloitin kirjan kuunnellen, ja sehän veti heti mukaansa, lisäksi romaanin eri aikatasot vaihtelivat luistavasti, mutta ajan puutteen vuoksi kirja on vielä kesken. Eli alku lupaa hyvää.
Luetut ja lukemattomat
Alla on lista Lit-vierailijoista ja kursiivilla lukemani (ja kaksi kesken olevaa) vierailijoiden kirjat:
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin Collins
Annika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Ella-Maria Nutti kuvaa romaaneissaan pohjoisruotsalaista mielenmaisemaa. Helsinki Lit -kirjafestareilla Nuttia haastattelee Sirpa Kähkönen: mielenkiintoista, mitä teemoja Kähkönen lähtee kirjailijan kanssa käsittelemään. Ehkä äitisuhdetta?
Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Johonny Kniga 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä, joiden suhde on jännitteinen. Tytär on paennut pohjoisesta opiskelemaan Tukholmaan. Hän pyrkii unohtamaan lapsuuden ja nuoruuden kahleet yksinhuoltajaäidin huomassa ja tavoittelee citysinkun rentoa, itsellistä elämää.
Äiti tekee yllätysvierailun tyttären luo taakkanaan iso, lopullinen uutinen. Romaani rakentuu äidin näkökulmasta siihen, miten vaikeaa on tärkeä asia ottaa puheeksi. Romaanin draaman kaari rakentuu vuorovaikutuksen puutteeseen, ja välillä äidin kykenemättömyys kertoa tärkeintä saattaa hiertää lukijaa lähes raivon partaalle.
•
Puhumisen vaikeutta kuvaa myös Nuttin uusin suomennos Puiden luo (Johnny Kniga 2025). Siinä päähenkilötytär, joka opiskelee psykologiaa, vierailee kotona Ruotsin Lapissa. Tytär lähtee isän kanssa moottorikelkkailemaan, tapahtuu yllättävä käänne, jolloin isä ja tytär joutuvat myrskyn saartamiksi.
Luonteenomaista romaanille on se, miten aika liukuu muistoista nykyhetkeen. Siten päähenkilötyttären näkökulmasta tulee käsiteltyä lapsuutta, perhesuhteita, rakkaussuhdetta ja eron kipeyttä. Taustalla jäytävä epätietoisuus isän rakkaudesta kulminoituu romaanin nykyhetkeen.
Kipupisteet on sopiva sana romaanin teemoiksi; puhumattomuus on yksi kipukohdista, toinen on saamen kielen kadottaminen ja kolmas todellinen kipu, jonka kourissa tytär on kärsinyt nuoruudesta lähtien. Kipu toimii myös symbolina kaikille henkilökohtaisille tunteille ja tuntemuksille, joiden voimaa on vaikeus kuvata ja kuvailla – ja toisen ihmisen ymmärtää. Väkevä symboli on myös puu, ja se vetoaa minuun.
•
Nutti kertoo säästeliäästi ja keskitetysti. Etenkin suljetun paikan tuntu tulee kummassakin romaanissa hyvin esille. Ihmisten vuorovaikutuksen vaikeuksia romaanit tallentavat jopa piinallisesti.
•
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 4 tunti 1 minuutti. Kuuntelin BookBeatissa.
Ella-Maria Nutti: Puiden luo, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2025, 5 tuntia 18 minuuttia äänikirjana. Kuuntelin BookBeatissa.
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…) Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Oliver Lovrenskin romaanin Silloin ennen (Gummerus 2025) nuorisokuvaus vie monikulttuuriseen Osloon. Lukioikäiset nuoret – minäkertoja Ivor ja hänen kaverinsa Marco, Jonas ja Arjan – häilyvät kahden maailman välissä: enemmistön ja marginaalin. Jotkut selviävät aikuisiksi, toiset eivät.
”la familia
mut emmä ees tunne arjanii ja jonasta mitenkään hyvin, en niin ku tunnen marcon, ainakaan viel, mut täs onkin menny vast kuukaus siit ku marco alotti niiden kaa samal luokal ja ne alko hengaa meiän kaa, ei ihme etten tiiä niiden lempiruokii tai muuta sellast, ei hitos, mut anyway sillon ku hengailee paljon nii tutustuu nopeesti, varsinki kamoissa asiat etenee kauheet vauhtii, tripillä tuntuu ku oisitte tuntenu jo viis vuotta, ja mehä ollaa trippailtu jo 11 kertaa eli mitä siit tulee?
ainaki viiskyt”
Silloin ennen sukeltaa pää edellä nuorten miesten elämään ja kaveruuteen. Kaverusten kohellus johtaa yhä syvemmälle huumehuuruiseen hommailuun. Joillain heistä on ollut tavoitteita, myös Ivorilla, mutta ne virtaavat ohi, kun huumeilu voittaa muut harrasteet.
•
Mikä vetää nuoria huumehörhöilemään? Ehkä tavallinen arki ei anna tarpeeksi potkua. Koulutuksen vaikutuksiin tai ylipäätään tulevaisuuteen ei kaikilla nuorilla ole paremman elämän näkymiä, vaikka lahjoja ja haaveita olisi joskus ollutkin. Kotoa ei välttämättä saa mallia tai kannustusta opiskeluun, eikä sekava kotielämä ei tarjoa tukea terveisiin valintoihin. Lisäksi nuoren kokeilunhalu ja tunne omasta kuolemattomuudesta voi johtaa harha-askeliin.
Romaanin nuoret ovat silmätikkuja ja toisaalta näkymättömiä: he edustavat joukkoaan, alakulttuuriaan, eikä heitä oteta huomioon yksilöinä. Keskiluokkainen kunnollisuus ei houkuta vaan kokemukset, yhä enemmän rajattomammat kokemukset. Ja sellaisia Lovrenskin romaani vyöryttää.
•
Romaani kohoaa kaveruuden ylistykseksi ja päätyy ystävyyden haurauteen. Välittäminen tekee ihmisistä haavoittuvia. Päihdekierre lisää haavaumia ja kääntyy sellaiseksi, että luovuttaminen, luopuminen ja kuolema viistävät läheltä.
”mua pelottaa
se sano habibi, haluisin kyl jatkaa mut en tiiä jaksanko enää, haluisin et oltais vaan kahestaan jossain toises kaupungissa ilman tätä kaikkee, kaukan oslost, ayla sano et se imee sust elinvoiman, se vetää sut pinnan alle, ana khayfe ya rohi, mä nään et sä katoot”
•
Kirjan kieli, kerronta ja rakenne elävät hetkessä: lyhyitä kappaleita, puhekielistä tekstivirtaa vailla kirjakielen kahleita. Sattuman sanelemana kuuntelin Silloin ennen, ja se taisi olla oikea valinta. Vasta myöhemmin selailin verkkokirjaa ja näin, miltä teksti näyttää: puhekieleltä kirjaimin.
Vaan miten kirja vaikutti lukupiiriini? Minä kuittaan pääkokemukseni niin, että en oikein ensin erottanut nuorten huumetarinaa toisista kaltaisistaan, mutta rajaton kerronta vei mennessään. Mikään inhimillinen eikä epäinhimillinenkään ollut vierasta. Mitä sanovat Johanna ja Taru?
•
Lukupiirikaverini pitivät kirja hyvin luettavana, ja puhekieleen tottui nopeasti. Lyhytlukuinen fragmentaarisuus miellytti meitä kaikkia. Tarun mielestä uusi näkökulma pohjoismaalaisittain toimii: puhekieleen ujuttautuneet erikieliset rimpsut soljuivat hyvin tekstijoukkoon. Johanna mainitsi, että taitavasti Lovrenski sai kaiken sekoilun lomassa henkilökuvauksen kehittymään ja kokonaisuudesta kehkeytymään kasvukertomuksen, jota ei alleviivattu.
Ihmettelimme romaanin nimen suomennosta, joka tuo mieleen ikivanhan iskelmän. Se ei oikein istu nuoren muisteluun. Norjalaisen otsikon sanatarkka suomennos olisi meistä ollut osuvampi. Meitä kolmea hieman nyppi kliseinen käsitys koulusta, joka ei ymmärrä riiviöälykköä. Muutakin ihminen elämäänsä tarvitsee, että tekee tärveleviä valintoja.
Ja tarjoaahan romaani myös toivoa. Kaikkea ei ehkä nuori menetä, vaikka välillä sekoilee.
•
Lukupiirin kirjavalikoimaan kuului myös toinen norjalaiskirja, Ingeborg Arvolan historiallinen romaani Jäämeren laulu. Se kertoo suomensukuisista pohjoisnorjalaisista. Siitä julkaisen oman jutun viimeistään kesällä.
•
Oliver Lovrenski: Silloin ennen, suomentanut Onerva Kuusi, Gummerus 2025, 3 t 20 min. Kuuntelin BookBeatissa.
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…) Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Helsinki Lit -kirjafestareille (16. – 17.5.) saapuu Irlannista Louise Kennedy, jonka hieno romaani Rikkomuksia (S&S 2025) on ilmestynyt keväällä. Odotan innolla keskustelua kirjailija Karin Collinsin kanssa.
Rikkomuksia kertoo nuoresta alakoulun opettajasta Cushlasta, joka rakastuu vanhempiensa ikäiseen Michaeliin. Lakimies Michael on protestantti ja naimisissa, kun Cushla puolestaan on katolinen perhetyttö – kaikella tällä on merkitystä vuoden 1975 Belfastissa.
•
Kennedy mutkistaa juonta: Cushlan salainen rakkaussuhde, äidin alkoholismi, veljen pubinpidon paineet, miespuolinen ystävä koulusta ja Cushlan opettaman Gary-pojan perheen tilanne. Henkilökohtainen kietoutuu väkivaltaiseen aikaan, jossa brittimielivalta ja IRA-pomminpaukutukset rikkovat elämää. Kaikkea Kennedy kuvaa jollain tavalla varautuneesti ja samalla kuitenkin sävykkäästi.
Päähenkilö Cushlan tunteet välittyvät sekä suoraan että välillisesti. Salaisuudet niin äitisuhteessa kuin miessuhdekuvioista vaikuttavat tunnelmaan. Väreileviä tilanteita tapahtuu esimerkiksi pubissa ja iirinkielisessä kielikerhossa, johon Michael vie Cushlan. Jotkut tietävät, mistä suhteessa on kyse, monet eivät.
Suhde möyrii aaltoillen halusta syyllisyyteen. Ja kissakin on nostettava pöydälle:
”Olenko ensimmäinen katolilaistypykkä? Takuulla olen. Tuleeko siitä sinulle hyvä olo? Sellainen että pidät yllä osapuolten hyviä suhteita. Ja miksi ystäväsi eivät piittaa asiasta? Miten vähäpätöisenä heidän täytyy pitää vaimoasi, kun eivät edes silmäänsä räpäytä kun esittelet minua ympäriinsä.
Haluatko todella käydä tämän keskustelun? Michael sanoi kalauttaen lasinsa pöytään.
Haluan. Kyllä. Cushlan kurkkua kuristi.”
•
Edellinen sitaatti kuvaa hyvin kerrontaa, jossa ei dialogia erityisemmin merkitä tai tähdennetä. Se antaa tyyliin luonnetta: tapahtumat ketjuuntuvat samanarvoisiksi on sitten kyse vuorovaikutuksesta, kaupungin väkivaltatapahtumista, uutisista tai henkilökohtaisesti ainutlaatuisista tunnekokemuksista. Kennedyn kerronnassa jopa töksähtelevyys miellyttää. Tokaisevuus tuntuu oikealta valinnalta: näennäinen kielen ja kerronnan suoruus, osin tykitys, kaikenkattava osoittelemattomuus sopivat kaikkeen monimutkaiseen, joka ympäröi tulenarkaa Cushlan ja Belfastin tilannetta.
•
Louise Kennedy: Rikkomuksia, suomentanut Maija Heikinheimo, S&S 2025, 217 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
(Kursiivilla kirjoitin Lit-vierailijoiden käännöskirjat, jotka olen lukenut – tai joka on vielä kesken…) Perjantai 16.5.
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin CollinsAnnika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Enni Mustonen on kotimaisen historiasarjaviihteen matriarkka. Tänä keväänä on ilmestynyt ”vain” kolmeen osaan pakattu romaanikokonaisuus mäntsäläsäisestä kartanoelämästä 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Päähenkilönä ja minäkertojana toimii Hedda Noora eli Hedvig Eleanora Lilliehöök af Fårdala, joka emännöi Frugårdia Viaporin linnoitusupseeri Adolf Gustaf Nordenskiöldin puolisona.
Romaanin henkilöt löytyvät historiankirjoista, ja Mustonen hyödyntää sujuvasti ajankohdan historiatietoja. Lisäksi hänellä on ollut käytössä perheen kirjeenvaihtoa. Siten romaania Matriarkka (Otava 2025) ja koko sarjaa Rouvaskartanon tarinoita voi kutsua biofiktioksi.
Tällä viikolla olen postaillut muustakin kevään naisbiofiktiosta: Laura LähteenmäenMarian kirja Elias Lönnrotin puolisosta ja Milla OllikaisenMathilda Hvitträskin taiteilijakollektiivista, Eliel Saarisen puolisoista Mathilda Saarinen-Gezeliuksesta ja LojaSaarisesta. Nämä tämän viikon kolme romaania näyttävät naisten näkökulmaa historiankirjoista löytyvien miesten takaa.
Biofiktio on tullut melko suosituksi lajiksi kenties siksi, että romaanimuotoinen kurkistus privaattiin ruokkii uteliaisuutta: mitä lienee kulissien takana tapahtuneen ja liikkuneen ajatus- ja tunnepuolella. Kirjailija saa keksiä perustiedon rajoissa ja herättää edesmenneet eloon fiktiossa. Ja romaani on silti aina romaani: mahdollinen maailma.
•
Hedda Noora on romaanissa 50-vuotias, mikä 1800-luvun alussa oli jo kunnioitettava ikä. Hän emännöi edelleen tarmokkaasti ja kekseliäästi kartanoa, johon on juuri valmistunut uusi, komea päärakennus. Jälleen kerran Mustonen pureutuu naisten töihin ja kuvaa niitä elävästi.
Romaanissa eletään Suomen kohtalonhetkiä, sillä Ruotsi-Suomi käy sotaa Venäjän kanssa ja jää alakynteen. Myös kartano joutuu kokemaan venäläisen sotaväen invaasion tiluksilleen. Kiinnostavasti romaani kertoo, miten kivuliaaksi osoittautuu Ruotsille uskollisen upseeriperheen olo, kun kutakuinkin lennosta tulisi siirtyä Venäjän vallan alle.
•
Romaani ansiokkaasti tallentaa tilanteita, jossa kartanonrouva hoitaa talousasiat, yhteydet sukulaisiin sekä hoivaa ikääntyneet ja sairaat perheenjäsenet eli huolehtii suvun sosiaaliturvasta. Heddan linja pitää: hän on loppuun asti neuvokas. Sarjan ensimmäisessä osassa, romaanissa Kasvattityttär hän joutuu nuorena vastuuseen taloudenpidosta, Kartanonrouvassa hän synnytysten välissä hallinnoi tilaa miehen viipyessä upseerihommissa toisaalla, ja Matriarkka sulkee mahtinaisen elämäntarinan.
Ikääntyminen kuvataan taitavasti, ja ilahduttavasti sivulta lehahtaa lentoon vanhojen puolisoiden kiintymys ja silloin tällöin myös vireys makuukammarissa. Sen ohella vanhenemisen vaikutukset näkyvät ja tuntuvat ruumiin ja mielen väsymisessä. Lukija palkitaan siten, että romaanisarjan ensimmäisen osan lemmendilemma saadaan lopullisesti suljetuksi.
Nuori polvi nousee tapahtumakuvauksissa vanhempien rinnalle ja ohikin. Hedda Noora tutkailee jälkikasvuaan ja antaa tilaa nimikaimalleen, Hedda-tyttärelleen. Tehokas ja varma nuori nainen pätevöityy emännöintiin ilman puolisoa. Romaanista löytyy lisäksi särmää romantisoituun tarinaan Frugårdin naapurikartanon Ulrika Möllensvärdistä, johon tsaari Aleksanteri I iski silmänsä Suomi-vierailullaan.
•
Rouvaskartanon tarinoiden kolmas osa taitaa olla sarjasta eniten minun makuuni. Kerronnallisesti se jatkaa vakaasti Mustosen linjaa, suoraa ja sujuvaa minäkerrontaa, jossa juonen kulku etenee mutkattomasti. Ehkä aikuisen naisen elämän ehtoo jostain syystä vetoaa minuun nyt enemmän kuin kuvaukset nuorten lemmenpulmista. Sarjan kolmannessa osassa elämän eri puolet saavat minäkertojan elämänkokemuksen myötä tilaa suomalaisen historian käännekohdassa.
•
Enni Mustonen: Matriarkka. Rouvaskartanon tarinoita III, Otava 2025, 248 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Biofiktioviikkoni on käynnissä. Jo julkaisin jutun Laura Lähteenmäen Marian kirjasta, ja lauantaina ilmestyy juttu Enni Mustosen Matriarkasta. Tänään tutustumme romaaniin kultakauden arkkitehtien vaimoista.
•
Hallituksen kulttuurisäästöjen vuoksi museovirastolla ei ehkä ole tulevaisuudessa varoja pitää auki Hvitträskin museota kesäisin. Ainakin tänä kesänä yleisö pääsee vielä ihastelemaan kansallisromanttista taiteilijakotikokonaisuutta, josta valitettavasti yksi pytinki paloi jo 1900-luvun alkupuolella. Joka tapauksessa rakennuksessa, puutarhassa ja poluilla kulkiessa historia havisee ihanteita suomalaisen taiteen kultakaudelta.
Arkkitehtitoimisto Saarinen-Lindgren-Gezelius suunnitteli merkkirakennuksia meille ja muualle, myös oman asumisympäristöönsä Kirkkonummelle, jylhälle mäelle järven ääreen. Milla Ollikainen herättää eloon Hvitträskin asujat romaanissa Mathilda (WSOY 2025), jossa nimihenkilö on Eliel Saarisen ensimmäinen vaimo.
Hvitträskissa on aikanaan kuplinut melkoinen suhdesoppa, sillä Saarinen erosi Mathildasta ja nai arkkitehtikumppaninsa Herman Gezeliuksen siskon Lojan. Herman puolestaan nai Mathildan – tässä romaanissa jopa samana päivänä vuonna 1904, samassa paikassa, Hvitträskissä. Tässä vaiheessa Lindgren perheineen oli jo häippässyt arkkitehtikollektiivin yhteistaloudesta.
•
Ollikaisen romaani käsittelee tyylikkäästi suhdekiemuroita. Päänäkökulma on Saarisen kakkosrouvan, Lojan, joka on maltillinen tarkkailija. Hän pitää mölyt mahassaan, mutta lukija saa vihin naisen suhtautumisesta ja aatoksista. Näin skandaali muuttuu ihmisenkokoiseksi, eletyksi elämäksi, jossa tunteet ja ajatukset risteilevät.
Loja tarkastelee tilanteita ja etenkin Mathildaa rakkaan veljensä tasapainottomana vaimona. Mathildan varjo yltää Lojan avioliittoon, vaikka ei ensimmäisen vaimon yhteiseloa Elielin kanssa juuri ruodita, eikä Eliel tarpeettoman paljon kohdista kiinnostusta entiseen vaimoonsa.
Kahden naisen dynamiikka Lojan näkökulmasta vaihtelee kiusaantumisesta ymmärrykseen.
”Lojasta se kuulosti syytökseltä, mutta katsoessaan Mathildaa hän näki aitoa surua. Se ei pesinyt niinkään silmissä vaan naisen koko hahmossa – ja siinä katsellessaan Loja ymmärsi, että se oli ollut hahmossa aina ennenkin, kuin suru olisi ollut aina pinnan alla ja nyt tuo pinta oli vain kulunut ja haalistunut niin, että suru tuli koko ajan näkyvämmäksi, paksuin ja kauneinkaan silkki ei sitä voinut peittää.”
•
Mathildalla on romaanissa minäkertojan rooli. Punainen lanka (tai napanuora) Matildan ailahtelevaan ja viininhuuruiseen elämään johdattelee ensimmäiseen avioliittoon ja traagisen keskenmenoon, joka johti lapsettomuuteen ja eroon Elielistä.
”Eikä Eliel kuitenkaan ymmärtäisi, ettei meidän lapsemme ole kuollut vaan vain jäänyt syntymättä. Hän on mennyt suoraan minun uneeni kulkematta maailman kautta.
Haluan antaa unelle kaikki voimani, niin että se kasvaisi ja muuttuisi enemmän todeksi kuin todellisuus. Siksi minä vain makaan tässä huoneessa, olen maannut monta päivää, ne ovat yhtä pitkää yötä, ja tässä minä makaan niin kauan kuin he antavat, näissä samoissa lakanoissa, tässä samassa vaatteessa, joka ylleni on puettu silloin, kun olen ollut tiedoton.”
Psyykkisesti Mathilda ei taida lapsivuoteelta kunnolla nousta, vaikka rakkaus toiseen aviomieheen kehkeytyy lujaksi. Mathildan elämänlanka kuitenkin keriytyy kireästi lapsuudenperheeseen ja äitiin, joka kohteli tyttäriään eriarvoisesti. Matildan siskolla oli kunnianhimoa ja taitoa taiteilijana, kun Matilda vain piirusteli ja sai muutenkin äidiltään väheksyvää kohtelua. Mathildan rooliksi lankesi olla vain kaunis ja sortua elon tiellä.
•
Romaani ei ole koskaan vain aiheensa. Tässä kirjassa toki aihe kiinnostaa kovasti, ja myös taiteilijaromaaniksi sitä voi tituleerata. Lisäksi romaani tarjoaa tervetulleen naisnäkökulman: arkkitehtimiehet häälyvät taustalla.
Loja veisti veistoksia ja suunnitteli sisustuksia, siis toimi taiteilijana, vaikka Elielin uran tukeminen sekä kodin- ja lastenhoito vaati aikaveronsa. Romaani avaa ihmissuhteiden tilaa ja kahden naisen – Lojan ja Matildan – erilaisia valintoja ja elämänkulkuja. Niissä on elävän elämän tragiikkaa romaaniksi muuntuneena.
Romani jäljittelee elämää, mutta romaanitaide on aina kielen ja sisällön valintoja, kerronnan keinojen käyttöä ja rakennetta. Merkitystä on sillä, että Mathildan osuudet taipuvat minäkerronnaksi, kun taas Lojan näkökulmaosuudet välittyvät astetta etäämmältä, kolmannen persoonan kerronnalla.
Ollikainen onnistuu näkökulmien valinnoissa ja moniäänisyydessä. Hotkaisin romaanin yhdeltä istumalta.
Elias Lönnrotista on juuri ilmestynyt uusi elämänkerta, jota en ole vielä lukenut, mutta siihen tarttumisen into kasvoi fiktion myötä. Laura Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin Lönnrotin vaimosta: Marian kirja (WSOY 2025).
Kirjan 1800-luvun elämä ja sen ehdot välittyvät kirjasta, vaikka näkökulma tulee lähellä porvarispiirejä, myös ajan kulttuurikermaa. Marian isä oli oululainen värjärimestari, sisko kapteenin vaimo ja serkku kuuluisa J. V. Snellman. Lönnrot tunnetaan Paikkarin torpan poikana, jollaisesta hän ponnisti multilahjakkuutena ja ylenpalttisen ahkerana professoriksi.
Yhteen Marian ja Eliaksen toivat työt Kajaanissa, ja siis kyllä: Maria halusi elää itsellisenä konttorineitinä ennen ”klik”-ihastumista. Ei ihan tavallista 1800-luvun alkupuolella, vaikka nuoren naisen vaikuttimena olikin herännäishenkisyys.
•
Lähteenmäki tavoittaa ajan ankaruuden. Kulkutaudit, kuolemantapaukset, nälkä, rahanpuute ja uskomukset vaikuttavat ihmisiin, myös Lönnrotin perheeseen. Onnea ja onnellisuutta ehtii miettiä hetkittäin, mutta paras on taipua elämäntapahtumiin.
Marian äkkivääryyden ja tiukkuuden takana piilee intohimo, jonka kirja kauniisti paljastaa: eriparisen ja eri-ikäisen avioparin yhteiselon ilon. Mariaa varjostaa puolisoiden elämän eriytyminen, sillä miehen oppineisuus eroaa vaimon arkipuurtajuudesta. Hieno oivallus romaanissa on Marian yritys puuttua Eliaksen virsisanoitukseen.
Juonenkulkuun sopii hyvin Marian ystävystyminen Snellmannin vaimon kanssa. Marian kateuden tunteet sulavat, kun totuuksia paljastuu ystävän liitosta. Häpeä omasta oppimattomuudesta vaihtuu Marian sisuuntumiseen.
”Sanottuaan asian ääneen se oli kirkkaampi myös hänelle. Joskus epämääräiset ajatukset selvenivät vasta saatuaan sanat kuvaamaan niitä. Hänelle elinikäinen tehtävä oli oppia tuntemaan oma sisimpänsä, ja kun se oli puhdas, hyvä ja toisia ihmisiä auttava, se riitti. Samaa sanoi Elias. Hänkään ei piitannut ihmisen oppiarvoista, säädyistä ja tietämisistä vaan siitä, mitä ihminen oli sisimmältään. Niinpä Maria kotiin palattuaan meni professorin työpöydän ääreen, repäisi palan Nikolainkirkon väristä paperia, ja kirjoitti sille kaksi sanaa: Det räcker!”
•
Romaanin kerronta joustaa kuvaamaan Marian tuneita ja havaintoja itsestään ja muista henkilöistä. Joustoa riittää kuvaushetken venymiseen muistoihin ja väläyksiin, mitä on ollut ja voisi olla. Esimerkiksi Marian nuoruusvuodet merillä tuovat kirpeitä suolanpärskeitä Marian kotiasioihin paneutuvaan elämään.
Ehkä romaanissa saa melko paljon tilaa Marian siskonpojan rakkauspäähänpisto ja sen seuraukset, mutta perusteltua se on Marian elämänkulun ja -asenteen kuvauksen kannalta. Sekin oli osa Marian perhe-elämää ja sisäistä elämää, johon Lähteenmäki uskottavasti johdattaa romaanin lukijat romaaniin valikoiduissa sisällössä.
”Myös tämän hän oli elämässään oppinut. Ei tarvinnut valita, ikävöikö Lilla Eliasta vai oliko kiitollinen kahdesta terveestä tytöstä ja uudesta, pian syntyvästä pienokaisesta tai oliko kateellinen Eliakselle vai iloinen hänen saavutuksistaan, sillä sitä saattoi olla molempia. Ikävöidä ja ei. Kadehtia ja iloita. Sitä saattoi riemuita lasten seurassa ja kaivata aikaa Eliaksen kanssa. Saattoi rakastaa puolisoaan ja ärtyä tämän taipumuksesta nauraa väärissä paikoissa. Tytöillä oli aina jotakin menossa, nenä valui, vatsaan sattui, mekosta putosi nappi. Eliaksenkaan työt eivät olleet vähentyneet.
Eliaksella oli työt, Marialla tytöt. Suomeksi siinä oli yhden kirjaimen ero.”
•
Minulle Marian kirja oli sisällöllisesti kiinnostava mutta myös kerronnallisesti kaunokirjallinen elämys, enkä tuhlaa aikaa biofiktion pohdintaan sen kummemmin. Elämä eläväisen ja ehtiväisen Lönnrotin rinnalla on jo faktojen perusteella kiinnostava, ja minua kouraisee tosielämän tieto, mitä Lönnrotin perheestä jäi jäljelle. Romaanin Maria ei tiedä tulevaa, ja siksikin minua koskettaa naisen elämänkaari ja kulissientakainen professoriperheen tarkastelu.
Minua miellyttää romaanin kieli, jossa kuulostelen kuvausaikaa ja Marian elämänasennetta ja elämisen tapaa. Kerronta kaappaa mukaansa, ja hyvän historiallisen romaanin tapaan Marian kirja kertoo henkilöstä ajassaan mutta antaa ajatuksia tälle ajalle ihmisen osasta.
•
Laura Lähteenmäki: Marian Kirja, WSOY 2025, 217 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.
•
Tällä viikolla postaan historiallisista romaaneista, kotimaisten naisten biofiktioista:
Laura Lähteenmäki: Marian kirja (Maria Lönnrot)
Milla Ollikainen: Mathilda (Mathilda ja Loja Saarinen)
Enni Mustonen: Matriarkka (Hedda Nora Lilliehöök af Fårdala)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 