Tampereen teatterin Frenckelin näyttämöllä esitetään Reko Lundanin näytelmää Aina joku eksyy. Olen nähnyt kantaesityksen KOM-teatterissa 1990-luvun lopussa. Vaikuttavasta ensi kokemuksesta on siis vierinyt vuosia, joten oli aika palauttaa mieliin Lundanin taitava draamateos ja tutkailla sen tamperelaista päivitystä.
Näytelmässä vaihtelevat Hannan eri elämänvaiheet lapsuudesta aikusuuteen ja nykyhetkeen vanhana. Nykyisin levoton, poukkoileva ja kekittymätön Hanna olisi oitis saanut viimeistään nuorena aikuisena ADHD-diagnoosin.
Lundanin näytelmä (ja romaani) osoittaa ajattomuutensa. Eri aikatasot ovat usein samaan aikaan näyttämöllä, ja Lundan taisi olla sellaisen toimivuudessa aikaansa edellä.
•
Suunnistushullu isä juoksuttaa Hannaa ja muita lapsiaan 1970- ja 80-luvun hämäläismetsissä, ja tästä urheilusta näytelmä saa vertauskuvallisen nimensä. Näytelmä käsittelee elämässä eksymistä ja kipeitä menetyksiä. Harha-askelia nähdään näytelmän henkilöissä monessa sukupolvessa.
Näytelmä käynnistyy Hannan nelikymppisten kaksosten kireästä vuorovaikutuksesta, kun Hanna-äiti on joutunut sairaalaan. Aivovammaisen äidin muisti pätkii, ja sisarusten välejä hiertää suhtautuminen alkoholisoituneen äitiin ja siihen, että äiti hylkäsi lapset avioerossa. Vaikka isä yritti parhaansa, äidin kaipuu ja pettymykset äitiin värittävät lasten elämää.
Tilanteet esitetään takaumina ja välillä simultaanisesti. Hienosti toimii se, että välillä näyttämöllä on vanha, sairaala-asuinen Hanna tutkimassa lähietäisyydeltä nuoren itsensä toimintaa – usein vääriä ratkaisujaan.
•
Näytelmän pohjavireen traagisuus pysyy pinnalla, mutta sitä puhkoo pienet koomiset pistot. Hupi syntyy lähinnä sivuhenkilötyypeistä ja joistain tilanteista. Perheen sanonnat eivät jostain syystä yleisön naurua kirvoittaneet, jokunen tyrskähdys kuului, kun perhe käytti sopimattomasta ulkonäöstä sanaa rivolookinen. Lundanin sysihämäläiseen ympäristöön sijoittaman Hannan lähipiirin murre kuulosti näyttelijöiden suussa oudohkolta sekakieleltä, melkein turkulaiselta.
Ehkä nykynäyttämöllä trendi on se, että näyttelijät esittävät montaa roolia – ainakin kaikissa tänä vuonna näkemissäni näytelmissä niin tapahtuu. Myös tässä esityksessä se sujuu joustavasti, vaikka kokonaisuudessa on minun makuuni hienoista epätasaisuutta.
•
Nuori ja vanha Hanna (Ilona Karppelin ja Mari Turunen) pysyvät yhdessä roolissa ja tekevät hahmoistaan sävykkäitä: Hannat sykähdyttävät. Myös sisarusten dynamiikka välittyy erittäin hyvin (Kai Vaine ja Annuska Hannula), ja veljen uhrautuvuus koskee kipeästi.
Lavastus ja valaistus taipuvat näytelmän eri aikoihin ja ympäristöihin. Video päästää katsojat vanhan Hannan iholle: lähikuva paljastaa armottomasti Hannan ilmeet ja ymmärryksen tilan. Videointi toimii, koska Mari Turunen elää täysillä hahmoaan. Siksi en nyt vierasta muuten vähän kulunutta videon käyttöä teatterilavalla. Puvustus ja maskeeraus tukevat henkilöhahmoja mainiosti.
Katsoja ei eksy näytelmässä vaan tavoittaa yhden perheen tragedian ja ymmärtää, että vastaavia on monen katsomossa istuvan taustalla. Se palkitaan näytelmän lopussa toivonpilkahduksin.
•
Tampereen teatteri: Aina joku eksyy, esitys 6.3.2025
Teksti: Reko Lundan, ohjaus: Jaakko Kiljunen
Lisää esityksestä ja työryhmästä Tampereen teatterin nettisivuilta.
Sain lipun teatterilta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 