Avainsana-arkisto: Annamari Marttinen

Annamari Marttila: Tapahtui mitä tahansa

”Mitä minä näin Aidassa? Mitä olin nähnyt kun hän oli istunut minua vastapäätä vankilan vierailuhuoneessa? Olin nähnyt lapseni. Mutta tulisin aina näkemään hänessä myös murhaajan.”

Romaaneissa on aina jokin aihe, joskus useimpia. Toisissa kirjoissa aihe painaa enemmän kuin toisissa. Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa (Tammi 2024) aihe musertaa. En muista lukeneeni kotimaista romaania, jossa kuvataan vanhemman tunteita ja ajatuksia lapsen rikollisen teon jälkeen.

Dekkarit usein unohtavat uhrin ja rikollisen perheen, koska pääasia on seurata rikoksen ratkaisemista. Romaanit rikoksista painottuvat toisin. Tapahtui mitä tahansa –romaani rakentuu tilanteesta, jossa eroperheennuorin lapsi, nuori aikuinen Aida on huumepäissään murhannut toisen nuoren kanssa nuoren miehen. Kirja seuraa mielentilatutkimuksen, vankeuden ja oikeudenkäynnin aikoja. Kertojana toimii ahdistunut isä.

Isä yrittää sinnitellä työssä, mutta karttaa kontakteja. Ex-vaimon kanssa yhteys tapahtuu vain pakollisissa tilanteissa, ja aikuiset lapset Isla ja Roni käsittelevät siskon tilannetta eri strategioin. Isä käy tapaamassa Aidaa – latautuneita kohtaamisia, jotka eivät vapauta tunteita. Kaikkien suhteiden ja kohtaamisien alla ritisee pettävä jää.

Kirja on kiinnostava siis harvinaisen aiheen vuoksi. Kiinnostavaa on myös se, että harvoin lukee kirjaa, jossa henkilöt pysyvät lukossa, eikä heidän ytimiinsä yletä. Vaikka isä on auki ajatuksineen, hämmennys asiantilasta jää tekstiin elämään. Se on uskottavaa, se on raskasta.

Kertoja ei enää tiedä, miten olla muiden ihmisten kanssa. Syynä vaikuttaa ilmeinen: lapsen teosta vuotaa joka suuntaan musta syyllisyyden virta – kaikki mahdolliset tunteet ja elämänkysymykset: voiko elää, rakastaa, miten, ketä, koskaan?

Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun.”

Juonta avartaa isäkertojan työkaveri Olli, joka yrittää kaveerata kertojan kanssa. Hänkin on ystävän tarpeessa, mutta itseensä käpertynyt kertoja ei kykene sitä ymmärtämään. Romaanin juhannuskuvaus pusertaa ilmat kehosta, mutta onneksi muutama tuttavuusväläys myöhemmin hieman helpottaa oloa.

Ei ole siis mikään feel good -teos kyseessä. Ehkä romaani viipyilee liiaksi, mutta ymmärrän aiheen pakottaneen itsensä tähän muotoon, myös siihen, että kertoja on mies. Marttinen tuo näin uutta kulmaa naisnäkökulmavetoiseen tuotantoonsa, mutta jotain myös säilyy. Arjesta selviämiseen vakavan sattuessa lukija saa vertaiskokemuksen: päivä täytyy vain elää toinen toisen perään.

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa, Tammi 2024, 180 sivua. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Annamari Marttinen: Vapaa

VAPAA ON VAIN UMPIHANKI

”Kannattaa lukea – etenkin korkeakirjallisuutta” -lehtijuttu (HS 8.1.2015, nettiversio 11.1.2015) tiivisti kaunokirjallisuuden etuja tutkimustuloksin. Kuvittelukyvyn ja aivotoiminnan virkistäjinä kaunokirjalukeminen on verraton keino. Lisäksi se kehittää empatiakykyä, etenkin tehokkaita ovat viihdekirjoja monikerroksellisemmat teokset.

Tuoreessa muistissa ollut lehtijuttu aktpivoitui lukiessani Annamari Marttisen romaania Vapaa (Tammi 2015). En ota nyt kantaa siihen, kuinka korkeaa kirjallisuutta tämä romaani on, vaan ihmettelen, jos tämä romaani ei herätä lukijassa myötäelämisen tunteita. Mahdi on turvapaikkaa hakeva paperiton pakolainen. Hän on menettänyt lähes kaiken. Minkälaista on äärikokemusten jälkeen joutua Konnunsuon korpeen, vieraan kulttuurin ja kielen ympäröimäksi, väliaikaisten kontaktien keskelle?

Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olis sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.

Marttisen romaani tallentaa erityisen tarkkapiirteisesti Mahdin tuntemukset ja ajatukset, ja imeytyminen hänen ihonsa alle onnistuu. Epävarmuus, odottaminen, jännittäminen, muistot sekä kaiken uuden ja vieraan omaksuminen vaativat epäinhimillisen paljon. Yöt täyttyvät painajaisista, päivät odottamisesta. Väki vierellä vaihtuu koko ajan, kun turvapaikanhakijoita sijoitetaan ympäri Suomen keskelle ei mitään. Kirja ei osoittele, mutta ei sitä voi lukea muuten kuin ällistellen, miksi vastaanottokeskukset ovat paikoissa, joissa luontevat yhteydet uuteen yhteiskuntaan ja maanmiehiin ovat lähes mahdottomia.vapaa

Entä tämä entinen vankilaympäristö turvapaikkana? Ei se erityisen tervehdyttävä ole, se vain korostaa sitä, miten eristyksissä Mahdi on. Hän on ollut kotimaassaan toimittaja, nyt hän ei ole mitään missään. Mahdin yksi selviytymiskeino on hänen samastumisensa 1980-luvun selliasukkien Patun ja Saken kohtaloon. Toisaalta tämä riuhtaisu Mahdin maailmasta toimii, mutta lopulta rinnastus tai vertailu ei loksahda oikein paikoilleen. Myös uskonnon roolia selviytymisessä käsitellään sekä Mahdin että Patun kautta.

Henkireikä turvapaikanodottelijoille on suomen kielen opetus. Muuten alakuloiseen tunnelmaan tuovat oppitunnit hetkellistä iloa, jolloin henkilöillä on muuta ajateltavaa kuin menetykset ja epävarma tulevaisuus. Mahdille enkelimäinen Katariina-opettaja on ihailun kohde. Jos on opettaja tärkeä opetusryhmälle, tulee myös opettaja kosketetuksi. Marttinen on itse suomen kielen opettaja, joten oletan kuvauksen kumpuavan kokemuksesta.

Eritoten suosittelen kirjaa kaikille viranomaisille, jotka työskentelevät turvapaikka-asioiden kanssa, jotta kirjan elämykset ja kokemukset syövyttäisivät virkakoneiston terässeinään ihmisen meneviä aukkoja. Samoin soisin lukukokemuksen aivan kaikille empatiatreeneihin, samastumiseen alusta aloittamisen ankaruuteen. Romaani sentään säästä lukijaa ympäristön vihamielisiltä rasismikohtauksilta, joilta ei todellisuudessa taida kukaan muualta tullut välttyä.

Vapaa kertoo hyvästä tyypistä, kovia kokeneesta kanssaeläjästämme, ja se on sanomaromaani vapauden suhteellisuudesta. Tyylissä on totisuutta, tunteellisuutta ja tiettyä naiviutta, jotka hyväksyn ja ymmärrän päähenkilön tilanteessa. Siihen tilanteeseen on syytä eläytyä.
_ _ _
Annamari Marttinen
Vapaa
Tammi 2015
314 sivua e-kirjana
romaani
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa, Mari A. ja Tuhansia sivuja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus