Lomalla löysäilin tekemisen ja lukemisen suhteen. Pihassa kyllä jonkin verran puuhailin niin, että samalla kuuntelin kirjoja; toisinaan keinuttelin, kudoin ja kuuntelin proosaa. Moni kirjoista liukui lajiltaan jännityksen puolelle.
Pohjoismaisista kuunteluun pääsi useampi jännäri. Parhaimmistoa oli Jørn Lier Horstin William Wisting-sarjan Tapaus 1569 (Otava 2024). Dekkareissa usein vanhat synnit ja tapaukset nousevat esille, niin tässäkin, mutta ote on uskottava. Anna Janssonin Maria Wern-sarja on edennyt seitsemänteen spesiaaliosaan Sinä olit minun (Gummerus 2024) aika rutiinimenolla. Kristina Ohlssonin Strindberg-sarjan uusin, Varjopaikka (WSOY 2024) oli mielestäni hapuilevampi ja venytetympi kuin aiemmat osat, joista ihan innostuin. Hupsu hybridi oli ruotsalaiseen saari- ja siirtolapuutarhaidylliin sijoitettu Suviunelmia ja verenpunaa (WSOY 2024), jossa kirjailija Christoffer Holst yhdistelee cosy crimeä ja chicklittiä.
Käännösdekkareista pitkäksi aikaa riitti kuunneltavaa Indrek Harglan kirjasta Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka (Into Kustannus 2022). Ihastelen Harglan keskiajan kuvausta, jossa pääsee syvälle ihmisten elämäntapaan. Aika verkkaisesti juoni etenee, mutta siksipä juuri muulle ajankuvalle jää tilaa.
Nyt elokuun iltojen pimetessä esittelen vähän edellisiä kirjoja enemmän kolmea kotimaista jännäriä. Tuire Malmstedtin dekkarista Luusaari (Aula & Co. 2024) julkaisinkin jo oman juttunsa.
Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan
Elina Backmanin dekkareissa vaihdetaan joka osassa paikkaa, mikä on mielestäni mainio ratkaisu. Päähenkilöt sen sijaan pysyvät samoina, joten lukija pääsee seuraamaan heidän ajatusten juoksujaan suhteensa kehitystä. Täytyy vain hyväksyä se, että podcastaaja Saana törmää aina samaan rikosjuttuun, jota hänen rakastettunsa Jan tutkii KRP:ssä.
Kuinka kuolema kohdataan vie Saanan juhannusviikolla Kotkan edustan Kaunissaareen, jonne Jankin päätyy Nizzan piipahduksen jälkeen. Sitä ennen voi ihmetellä rakastavaisten niukkaa kännykkäviestintää, mutta päädyn, että yhteydenotoista pidättäytyminen on uskottavaa.
Juoni kerityi rauhallisesti niin, että loppuratkaisussa palaset loksahtelevat. Tapauksen taustalla kaikuu menneisyys: uusia ruumiita ilmaantuu muutaman vuosikymmenen takaisen murhan varjosta. Rikoksen selvittäjät joutuvat taiteilijapiirin suhdesotkujen setvijiksi – ja vähän omiensakin. Backmanin linja pitää: henkilövetoista jännitystä.
Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan, Otava 2024, 13 tuntia 11 minuuttia, lukijana Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.
Eevi Kuokkanen: Viimakerroin
Eevi Kuokkanen on minulle uusi tuttavuus. Kiinnostava jännäristä Viimakerroin (Tammi 2024) kehkeytyi vähitellen siksi, että se erottuu muista. Kuokkasen kirja on harvinainen kollektiiviromaani: perheyrityksen ja pienen rannikkokaupungin väkeä vilahtelee runsaasti ja kirjassa seurataan tarkimmin kymmenkuntaa henkilöä.
Kirjassa hyödynnetään hyvin juonenkulun monihaaraisuutta, mutta kuolemantapausten setvintä ottaa aikansa. Ihmissuhteet vievät kirjassa tilaa, ja kyllä se sopii minulle. Yksi aihelma romaanissa on perheväkivalta niin, että tekijänä on nainen. Vuosikymmenten piinan jähmettämää perhettä kuvataan toimivasti.
Kannattaa kokeilla Kuokkasen kirjaa, jos kaipaat hidasta, arkista ja silti mukaansa tempaavaa kevytjännitystä.
Eevi Kuokkanen: Viimakerroin, osa 2 -Rantakaupunki, Tammi 2024, 11 tuntia 2 minuuttia äänikirjana, lukijaKaroliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.
Anu Ojala: Jääsilkkitie
Olin heinäkuussa Vinhan kirjajuhlissa Ruovedellä kuuntelemassa Juha Roihan johtamaa dekkaripaneelia. Yksi keskustelijoista oli Anu Ojala, ja kiinnostuin välittömästi lukemaan hänen Ruotsin rajalle Tornionjokilaaksoon sijoittuvia dekkareitaan. Kolmas osa ilmestyy pian, toisen jo latasin, mutta esikoisen jo ennätin kuunnella.
Kylmä, merellinen Tornio-Kemi-ympäristö hahmottuu hienosti Jääsilkkitiessä (Otava 2021). Menevä, ilmaisutarkka kerronta on parhaasta päästä nykydekkareita. Dialogi ja henkilökuvaus toimivat hyvin juonenkuljetuksen ohella. Poliisin arjesta saa realistisenrankan kuvan huumehörhöjen kuskaajina ja uusien muuntohuumeiden uhrien siivoajina.
Genretyypilliseen tapaan romaanissa tehdään yksi poliisi seuraamiseen pakottavaksi. Ojalan sarjassa hän on privaatin ja työn välissä kimpoileva Ronja Jentzsch, vilkasliikkeinen ja -sanainen toimija. Virkistävästi nyt ei paneuduta romanssiin vaan vanhan omaisen hoitohuoliin. Välillä näkökulma vaihtuu tullimies Kristianiin, joka sailailee perhetilannettaan. Kuokkasen Viimakertoimen tapaan Kristian kärsii naisen harjoittamasta kotiväkivallasta.
Suosittelen tutustumaan Jääsilkkitiehen. Pohjoisen Suomen turismikasvot kääntyvät ihan toisenlaisiksi.
Anu Ojala: Jääsilkkitie, Otava 2021, 7 tuntia 32 minuuttia, lukija Anna Saksman. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 